Oikeaa Tietä - Taussin blogi

Demokratiamme on yliarvostettu itseisarvo

2012-01-22T16:38:00.001+02:00

Valistusajan merkittävä filosofi Immanuel Kant (1724-1804) vieroksui demokratiaa liberaalista näkökulmasta enemmistön mielivaltana

Otsikon perusteella saatatte ehkä luulla, että kannattaisin diktatuuria tai etten ymmärtäisi demokratian olevan puutteellinen muiden vielä puutteellisempien järjestelmien joukossa. Joku saattaa myös luulla, että olen innostunut Winston Churchillin kommentista "Paras argumentti demokratiaa vastaan on 5 minuutin keskustelu keskivertoäänestäjän kanssa", jonka allekirjoitan. Näkökulmani on ennen kaikkea se, että demokratiaa on erilaista, eikä sen missään tapauksessa kuulu olla muuta kuin pelkkä väline.

Luin äskettäin erään tuoreen kirjoituksen, joka ylisti tasapuolisesti vaalityöntekijöitä kansanvallan "sankareina". Tekstistä sai kuvan, että demokratia ja kaikki kansalaistoiminta sen ympärillä olisi arvokas päämäärä itsessään. Mainittu ajattelutapa on hälyttävä esimerkki länsimaisen arvomaailman rappiosta. Uuden länsimaisen ajattelun syntyaikoina 1700-luvun lopulla demokratia ei tarkoittanut nykyistä enemmistön mielivaltaa, vaan perustuslaillista vapauden turvaamista. Demokratia oli väline, ja vapaus päämäärä. Ihanteena oli tarjota ihmisille paljon nykyistä enemmän vapauksia, joihin muilla ei ollut oikeutta puuttua edes kansanenemmistöllä.

Käytännössä alkuperäinen perustuslaillinen demokratia toimi niin, että jos halusit pyörittää ravintolaa, sinulla oli oikeus sallia asiakkaiden polttaa sisätiloissa. Jos halusit kirjoitella anonyymisti keskustelupalstoille tai esittää kiistanalaisia mielipiteitä, tämän oikeuden rajoittaminen demokraattisesti ei tullut kysymykseenkään. Se oli ainoastaan palveluntarjoajan harkinnan varassa. Suomessa ei valitettavasti koskaan keskustella siitä, mistä asioista kansanenemmistöllä tulisi ylipäätään olla oikeus päättää yksilöiden puolesta. Demokratiasta on tullut vain kaunis sana, joka ei enää tarkoita mitään (hyvää).

Vaaleissa ei itsessään ole mitään muuta hienoa kuin kaunis ajatus yhteiskunnan muuttamisesta. Oikeastaan suosikkiehdokaskin on vain pelkkä väline. Kaikki siihen liittyvä kampanjatyö, kuten ohikulkijoiden syöttäminen ja juottaminen vaaliteltalla äänten toivossa on vain kauaskantoista tarkoituksenmukaista toimintaa. Älkää ymmärtäkö tätä väärin kritiikiksi demokraattiseen toimintaan osallistuville. Kaikki hyvää kuin huonoakin kehitystä vaativat ihmiset ovat tavallaan joutuneet sopeutumaan vallitsevaan valtiojohtoiseen järjestelmään pyrkiessään tavoitteisiinsa.

Paisunut poliittinen koneisto ja vaalityö ovat vain esimerkki yhteiskunnallisten resurssien haaskaamisesta. Ne eivät tuota yhteiskuntaan mitään arvoa itsessään, eikä niitä siksi voi pitää yhtäläisesti arvostettavana. Itse arvostan vain niitä vaalityöläisiä, jotka tekevät työtä markkinatalouden ja yksilönvapauden edistämiseksi. Muut ovat aivan turhia, ja jopa vaarallisia. Vaaleihin ja politiikkaan, siis valtiollisen ylivallan havitteluun palaa suunnattomasti rahaa. Koska valtio rajoittaa ihmisiä ja vie heiltä rahaa päättääkseen uudelleenjaosta enemmistön mielivallalla, yksityisten ihmisten täytyy jo omien etujensa tähden uhrata varoja politiikkaan - itsensä puolustamiseksi. Lisäksi poliittista koneistoa ja valtiojohtoisuutta pidetään yllä veronmaksajien rahoilla. Kaikki nämä resurssit ovat pois oikeasti lisäarvoa tuottavasta toiminnasta, tutkimuksesta, hyväntekeväisyydestä ja tuotannosta.

Jos liberaalissa valtiossa ihmisillä olisi niin paljon valtaa omasta elämästään, ettei valtio voisi tarjota sääntelevällä lainsäädännöllään etuoikeuksia, saattaisi kiinnostus ja energia poliittiseen vaikuttamiseenkin ohjautua yhä enemmän "oikeaan" elämään ja arkisempiin ongelmiin.

Itävaltalainen koulukunta ei ole ideologia

2012-01-20T17:32:00.000+02:00

David Humen giljotiini on tunnettu tieteenfilosofinen periaate, jonka mukaan faktoista ei voi johtaa moraalisääntöjä. Toisin sanoen todellisuudella ei ole moraalinäkemyksiä. Moraalinäkemykset ovat olemassa ainoastaan ihmisen mielessä ja vaikuttavat ihmisen toiminnan kautta. Vaikka saman ideologian omaavia ihmisiä olisi miljoonia, jokaisella ihmisellä on silti oma henkilökohtainen moraalinsa. Yksilö tekee valinnat viime kädessä oman harkintansa perusteella käyttäen omia aivojaan. Ihmisen toimintaa tutkiva taloustiede onkin ollut erikoisen kysymyksen äärellä: Tuleeko taloustieteen pyrkiä arvovapaaseen selittämiseen vai ottaa myös kantaa normatiivisesti?

Tiede antaa vain menetelmät, ei päämääriä. Päämäärät tulevat ulkoa päin ihmisiltä. Siitä huolimatta, että valtavirran koulukirjoissa taloustieteestä annetaan kuva valtionjohdon välineenä ja mm. nimetään tuloerojen tasaaminen taloustieteen periaatteeksi, ainakin itävaltalainen taloustiede pyrkii noudattamaan arvovapaata lähestymistapaa. Tiede ei ota kantaa päämääriin, vaan keinojen paremmuuteen ennalta annettujen päämäärien kannalta. Arvovapaalta taloustieteilijältä voidaan kysyä taloudellisen vapauden tai tehokkuuden kaltaisten päämäärien sijaan, mikä olisi paras tapa tasata tuloeroja.

Vielä karkeampi mahdollinen kysymys olisi, miten kansantalous saataisiin lamaannutettua. Vastaus saattaisi olla monimutkainen prosessiketju julkisen sektorin koon sekä sekavan virheinformaatiota kylvävän sääntelyn lisäämisestä alkaen. Laillisuusperiaatteen ja ennustettavan lainsäädännön turmeleminen sekä kauaskantoisten suunnitelmien tekeminen mahdottomaksi lyhentäisi tuotantoketjuja ja tekisi taloudesta tehottoman. Koska talous on ihmisen toimintaa, tulee myös nähdä poliittisten instituutioiden inhimillinen luonne osana taloutta. Jos taloustiede voi selittää, miten ihmiset rikastuvat ja kansantalous kasvaa, se voi myös analysoida tekijöitä, jotka johtavat virheellisen informaation käyttöönottoon ja köyhtymiseen.

Taloustieteessä on ollut tapana pitää päämäärinä yleisesti hyväksyttyjä tavoitteita talouden kasvusta. Lisäksi päämääriksi on otettu myös oikeudenmukainen tulonjako ja etujen jakautuminen kansanryhmien kesken. Nämä päämäärät voivat helposti olla ristiriidassa toisensa kanssa. Talouskasvu vaatii resurssien tehokasta kohdentumista voittojen ja tappioiden järjestelmässä. Esim. tappioiden inhimillisen haitan minimoiminen valtiollisesti on ristiriidassa talouskasvun maksimoimisen kanssa. Näiden erilaisten päämäärien asettaminen järjestykseen omilla painoarvoillaan on moraalinen ja poliittinen kysymys, ei taloustieteellinen. Taloustiede soveltuu erilaisten vapaiden ja rajoitettujenkin järjestelmien tutkimiseen. On arvovapaan tieteen vastaista kutsua tiettyjä moraalinäkemyksiä taloustieteen "periaatteiksi".

Liberalismi ja itävaltalainen taloustiede

Itävaltalainen koulukunta on saanut viime aikoina näkyvyyttä liberaalien vapaan markkinatalouden kannattajien, kuten talousguru Peter Schiffin ja republikaanien presidenttikandidaatin Ron Paulin ansiosta. Kirjoitetut kirjat, tutkimustulokset ja teoriat eivät kuitenkaan ole sisällöltään riippuvaisia myöhemmistä ihailijoistaan. Tieteen arvovapautta ei myöskään lisää itsessään se, edustaako tutkija liberalismia, valtiojohtoisuutta vai näiden epämääräistä välimuotoa. Rehellinen tutkimus tarvitsee ainoastaan moraalikannanotoista pidättäytymistä ja asioiden selittämistä ilman moraaliarvoihin vetoamista.

Yksi itävaltalaisen taloustieteen imago-ongelmista on sen rinnastaminen libertaariin aatteeseen. Tämä johtuu siitä, että monet yövartijavaltiomallin kannattajat perustelevat talousnäkemyksiään itävaltalaisella koulukunnalla. Itävaltalainen koulukunta yksinkertaisesti tarjoaa kattavimmat selitykset asioille, joita muut koulukunnat eivät ole huomioineet riittävästi. Tässä tilanteessa huomioiminen ei tarkoita tutkijan moraalista huolta ongelmista, vaan tekijöiden, esim. voittojen ja tappioiden roolin ymmärtämistä kokonaisuuden kannalta.

Itävaltalainen teoria korostaa taloudellisen todellisuuden ja markkinoiden monimutkaisuutta juurta jaksaen, tietoteorioista lähtien. Tulevaisuus on epävarmaa, ja ihmisen tietämys on rajallista. Vapaa yrittäjyys, vastuu sekä voitot ja tappiot saavat aikaan ainutlaatuiset olosuhteet. Yrittäjistä koostuvat markkinat selkeyttävät rajallista tietämystä tulevaisuudesta. Tieto kulkee mm. kulutusvalinnoista ja tuotantomahdollisuuksista hintoihin spontaanisti ilman kallista keskusjohtoista seurantabyrokratiaa. Tätä vasten erilainen valtiollinen suunnittelu nähdään pikemminkin uhkarohkeana hajautuneen järjestyksen uhmaamisena kuin nöyryytenä hienosäikeistä yhteiskunnan työnjakoa kohtaan.

Itävaltalainen koulukunta ei ota moraalisesti kantaa esim. suunnitelmataloutta vastaan, vaikka analyysi sattuisikin löytämään siitä valtavirran taloustiedettä enemmän kitkaa suhteessa markkinatalouteen. Päämäärästä riippuen suunnitelmatalous ja valtiojohtoisuus voivat olla markkinoita parempia välineitä, mikäli hyvinvoinnin sijaan tavoitellaan ensisijaisesti tasaista tulonjakoa tai talouskasvun tuhoamista.

Yhtä lailla on olemassa äärimmäisen vapaan yhteiskunnan kannattajia, jotka eivät jaa itävaltalaisen koulukunnan taloustieteellisiä näkemyksiä. Tämä jos mikä osoittaa, että selittävät teoriat voivat olla ideologioista riippumattomia. Lisäksi historiassa on myös esimerkkejä “itävaltalaisista”, jotka eivät ole kovinkaan liberaaleja. Ennen kaikkea olisi epärehellistä tuomita koulukunta sen kannattajien perusteella perehtymättä varsinaiseen sisältöön.

Tuntematon itävaltalainen koulukunta

2012-01-17T12:00:00.000+02:00

Taloustieteessä on erilaisia koulukuntia. Tieteelliset näkemyserot eivät ole pohjimmiltaan moraalisia, vaan ne perustuvat eroihin tutkimus- ja päättelymenetelmissä. Tulen muutamissa seuraavissa artikkeleissani esittelemään tuntemattomaksi jäänyttä itävaltalaista koulukuntaa.

Taloustieteen koulukunnista on tapana opettaa taloustieteellisten opintojen peruskursseilla lähinnä keynesiläinen ja friedmanilainen koulukunta ikään kuin toistensa teoreettisina vastapareina. Kyse on kuitenkin vain suhdannepolitiikkaan liittyvistä koulukunnista, joiden eroja usein liioitellaan. Näiden synteesiä, aikamme valtavirtaa kutsutaan uusklassiseksi tai neoklassiseksi koulukunnaksi. Todennäköisesti vasta oppihistorian kursseilla saatetaan käsitellä klassista koulukuntaa sekä sen muutosta tuntemaksemme valtavirraksi.

Tärkeä osa valtavirran synnyn kannalta oli marginalismin vallankumous ja varhainen itävaltalainen koulukunta. Itävaltalainen teoria tunnettiin, ja sitä edistettiin voimakkaasti 30-luvulle asti. Tällöin itävaltalainen suhdanneteoria oli vastapari keynesiläiselle teorialle, josta tuli suositumpi varsinkin valtiojohtoisten poliitikkojen keskuudessa. Itävaltalaisesta koulukunnasta tuli vähälukuisempi, mutta on alkanut elpymään internetin aikakaudella.

Vieläkin itävaltalainen koulukunta on monille taloustieteilijöille ja taloustieteen opiskelijoille tuntematon. Monet suhtautuvat siihen myös ennakkoluuloisesti.

Itävaltalainen koulukunta koulukunta pähkinänkuoressa:

Nimi tulee itävaltalaisista taloustieteilijöistä, jotka 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa kehittivät omaleimaisia talousteorioita vastineeksi mm. historialliselle koulukunnalle. Erityisesti koulukunnan edustajina historiaan ovat jääneet Carl Menger (1840-1921), Eugen von Böhm-Bawerk (1851-1914), hänen oppilaansa Ludwig von Mises (1881-1973) sekä taas hänen oppilaansa Friedrich von Hayek (1899-1992). Myöhempiä tunnettuja itävaltalaisen talousteorian uranuurtajia ovat olleet Misesin oppilas Murray Rothbard (1926-1995) ja Israel Kirzner (1930-). Tällä hetkellä keskeisin itävaltalaisen teorian laitos on Yhdysvalloissa sijaitseva Ludwig von Mises Institute. Suomessa on myös oma Mises-instituutti. Lisäksi itävaltalaista teoriaa edistäviä professoreja on jonkin verran eri yliopistoissa ympäri maailmaa – jopa Suomessa.

Koulukunta sai alkunsa 1800-luvun lopulla marginalismin vallankumouksesta. Rajahyötyanalyysiin perustuvan kysynnän ja tarjonnan lain taustalla oli itävaltalaisia taloustieteilijöitä. Valtavirran mikrotaloustiede on tavallaan pelkistetty versio osasta itävaltalaista taloustiedettä. Ristiriitoja mikrotaloustieteen ja itävaltalaisen taloustieteen väliltä joutuu etsimään suurin vaivoin.

Itävaltalaiselle teorialle tärkeä näkökulma, subjektivismi on perua tästä marginalistisen teorian vallankumouksesta. Näkemyksen mukaan yksilö arvostaa asioita henkilökohtaisesti. Ei ole olemassa arvostusta eikä näin markkina-arvoakaan ilman ihmisiä. Markkinat ovat ainut keino saada päteviä vertailulukuja henkilökohtaisista mieltymyksistä markkinahintojen ja toteutuneiden vaihtotapahtumien muodossa. Subjektivismiin liittyy myös rationaalisen taloudellisen ihmisen toiminnasta poikkeava näkemys tietämättömästä ihmisestä. Sen sijaan, että ihminen tietäisi kaikki valittavissa olevat vaihtoehdot ja kykenisi laskelmoimaan tulevaisuutta, ihmisellä on näkemys ja kokemus omasta rajatusta näkökulmastaan. Ihminen toimii pikemminkin tämän pohjalta. Yrittäjyys on tällöin luovaa tulevaisuuteen suuntautuvaa toimintaa ja sopeutumista epävarmuuteen. Tasapainomallien sijaan korostuu talouden dynaamisuus.
Merkittävin teoriakokonaisuus itävaltalaisessa taloustieteessä on Ludwig von Misesin kokoama prakseologia. Sen perusolettamana on, että ihmisen toiminta on tarkoituksenmukaista toimintaa. Prakseologia kritisoi empiirisiä keinoja yhteiskuntatieteellisiä teorioita muodostettaessa. Se korostaa ihmisen toiminnan kategorioilla (esim. päämäärät ja keinot) operoimista ja hylkää tavoitteet eksakteista ennusteista.

Mises kehitti oppipoikansa Friedrich von Hayekin kanssa taloussykliteorian 1930-luvulla. Mises-Hayek -klikistä tuli suositun keynesiläisen koulukunnan päävastus suuressa suhdannepoliittisessa keskustelussa. Itävaltalaisen teorian mukaan rahakannan laajentaminen (ts. luotonlaajennus) saa korkotasot laskemaan näennäisesti. Markkinoilla korkotasojen laskeminen vaatisi oikeiden säästöjen ja reaalisen pääoman kertymistä. Korkotason laskiessa investointeja tehdään enemmän, mikä tulee loppumaan, kun resurssien todellinen niukkuus selviää ajan myötä. Tässä vaiheessa hinnat nousevat, projektit muuttuvat kannattamattomiksi ja nousu kääntyy laskuun. Hayek sai teorioistaan taloustieteen nobelin palkinnon 1974

Painavaa triviaa: Mises päätteli logiikkansa perusteella jo 1920-luvun alussa ilman kokemuspohjaista tietoa, että sosialistisen suunnitelmatalouden oli pakko tulla kohtaamaan jatkuvasti tehottomuutta resurssien kohdistamisessa. Tällä tavoin oli mahdollista ennakoida Neuvostoliiton talousongelmia, jotka oikeasti toteutuivat.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Talouslaskun_ongelma

Toivoisinkin erilaisten lukijoiden kommentteja itävaltalaisesta koulukunnasta. Millainen käsitys itävaltalaisesta koulukunnasta oli ennen tätä artikkelia? Entä sen jälkeen? Kiitos!

Innovaatiot ovat yritysten, eivät valtion tai yliopistojen tehtävä

2012-01-12T10:34:00.001+02:00

Nokiauskovaiset suomalaiset heräsivät liian myöhään miettimään, olemmeko enää innovatiivinen maa. Valitettavasti vasta Nokian alamäki avasi useimpien silmät. Viime vuoden syyskuun alussa Suomessa vieraillut sarjayrittäjäguru Steve Blank pääsi uutisotsikoihin moittimalla Suomea neuvostokulttuurista.

Suomessa ei tosiaan olla luovuttu siitä henkisestä perinnöstä, joka kertyi vuosikymmenten aikana suuren ja mahtavan suunnitelmatalousmaan naapurina. Suomi on vielä kaukana markkinataloudesta, jossa innovaatioita syntyy yksityisesti ja spontaanisti. Meillä on selkeä päämäärä, jonka haasteet ovat tiedossa.

Nokian 90-luvun menestyksen huumaamana suomalaiset jäivät seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi julistamaan omaa ylivertaisuuttaan hyvinvoivana tietoyhteiskuntana. Tällainen katteeton itsensä ylistäminen oli juuri tyypillistä Neuvostoliitossa. Nokian menestystä pidettiin ennen kaikkea säännellyn hyvinvointivaltion riemuvoittona. Tämä oli kohtalokasta ylimielisyyttä aitoa innovatiivista yrittäjyyttä kohtaan. Suomella olisi sentään ollut Nokian myötä mahdollisuus muuttua aidosti menestystä ja riskinottoa arvostavaksi yhteiskunnaksi. Nyt alamäessä se on hankalampaa, kun olemme edelleen riippuvaista valtiosta.

Suomen talouden valtiojohtoisuus on jäänne ajoilta, jolloin markkinatalouteen suhtauduttiin skeptisesti. Globaaleille markkinoille osallistuttuaan markkinataloudesta tuli vientivetoisessa Suomessakin todellisuutta, jossa haasteet kuin myös palkinnotkin ovat yksityisiä. Suomi ei yksinkertaisesti voi menestyä markkinoilla, ellei Suomessa mukauduta markkinatalouteen. Blank vertasikin suomalaista yhteiskuntapolitiikan ohjauksessa olevaa taloutta viisivuotissuunnitelmiin.

Se, ettei Suomessa ole startup-yrittäjien tueksi kehittynyttä suursijoittamista ja bisnesenkeleitä ei korjaannu yritystuilla tai edes verovähennyksillä, jotka olisivat vain toisessa muodossa tulonsiirto menestyneiltä yrityksiltä epävarmoille yrityksille. Blank ei myöskään innostunut keskitien ajatuksesta, että valtio tarjoaisi rahaa aloitteleville yrityksille. Yritykset eivät ole yhteiskunnallisia instituutioita, joita veronmaksajien ikään kuin tulisi vetää ylös.

Yritykset ovat luonnollista yksityistä toimintaa, jotka syntyvät voitonteon kannustamana vastaamaan kysyntään sekä luomaan sellaista, mitä pelkkä kysyntä itsessään ei edes saisi aikaan. Innovatiivisen yrittäjyyden elinehto on tarpeeksi vapaa markkinatalous, jossa sijoittajat ja kuluttajat voivat toimia joustavasti yksityisinä toimijoina. Tämän ymmärtäminen vie aikaa siinä missä kulttuurillinen asennemuutoskin, vaikka tosiasiat tunnustettaisiinkin jo tänään.

Yrittäjäksi ryhtyminen ei suomalaisessa liike-elämässä ole suurin haaste. On paljon kituuttavia pienyrityksiä, joille toiminnan laajentaminen on kynnyskysymys. Työnantajille on annettu liikaa valtiollisia velvoitteita, mikä juontaa vanhanaikaiseen näkemykseen yrittäjän roolista. Yritykset nähdään mekaanisina, kestävinä instituutioina ja hyväntekeväisyysorganisaatioina, joiden on pidettävä työntekijöistään kiinni kerran ne palkattuaan.

Tämä on vastoin dynaamisempaa taloustieteellistä lähestymistapaa, jossa yrittäjä palkkaa ja tarvittaessa vähentää työntekijöitä päämääränään tuottaa tulosta. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö yrittäjä arvostaisi työntekijöitä ihmisinä ja pyrkisi pitämään heistä huolta. Joustavat ratkaisut ovat vain välttämättömiä todellisuudessa, jossa tulevaisuuteen liittyy aina epävarmuutta.

Yksi kunnianhimoisimmista kokeiluista on vuonna 2010 toimintansa aloittanut Aalto-yliopisto. Kolme aikaisempaa yliopistoa, Helsingin kauppakorkeakoulu, Teknillinen korkeakoulu sekä Taideteollinen korkeakoulu kuuluvat tätä nykyä yhden katto-organisaation alaisuuteen. Tavoitteena on saada aikaan toistensa erikoisosaamista tukeva innovatiivinen klusteri sekä mahdollistaa yksityinen pääoma ja näin yhteistyö liikemaailman kanssa.

Niin kutsuttu innovaatioyliopisto on saanut erityishuomiota ulkomaita myöten. Onkin erikoista, ettei edes markkinatalousmyönteisemmissä maissa ole laajalti sovellettu tällaista ideaa. Voisiko se johtua siitä, että kyseessä ei ole aidosti tehokas tapa edistää innovatiivista kulttuuria?

Innovaatiot syntyvät yrityksissä, eivätkä yliopistoissa tai valtion virastoissa. Yliopistojen tehtävänä on opettaa tieteellinen viitekehys, matemaattiset mallit, logiikka ja teoreettiset työkalut. Ne on tehty soveltamista varten helpottamaan käytäntöä. Innovaatiot syntyvät useimmiten yksittäisiin käytännön pulmiin tai ilmiöihin sidottuina, ei irrallisina teoreettisina pulmina.

Käytännön taidot opitaan työkokemuksen kautta. Pitkälle vietyjä käytäntöjä ei voi opettaa teoriana, eikä sellainen soveltuisi muutenkaan yliopiston alkuperäisiin tarkoituksiin. Sen sijaan, että räätälöitäisiin yliopistojen tieteelliset tutkimukset palvelemaan tiettyjä yksityisyrityksiä, täytyisi pikemminkin tehostaa rekrytointiin ja tehostaa oppisisältöjä. Opiskelijat täytyy saada nopeasti kouluista ulos liike-elämään soveltamaan oppimiaan työkaluja. Tässä mielessä yliopistojen yhteistyö yritysten kanssa olisi enemmän kuin suotavaa. Opiskelijoita ei saa pitää yliopistoissa veronmaksajien kustannuksella vain keksimässä kansallisia innovaatioita pelkän teorian pohjalta.

Suomalainen yksityinen liike-elämä ei ole yksin tai edes ollenkaan vastuussa kansallisesta innovaatiopulasta. Kyseessä on laaja yhteiskunnallinen ja valtiollinen valinta, jonka puitteissa yksityiset liikkeenharjoittajat pyrkivät tekemään parhaansa ja toimimaan kannattavasti. Valtiovallan täytyy tunnustaa oma rajallisuutensa sekä yritysten rooli yhteiskunnassa. Liike-elämälle on annettava suuren vastuun lisäksi myös saman verran vapautta.

Blogin teknisiä parannuksia

2012-01-11T11:48:00.000+02:00

Jatketaan hyvin käyntiin lähtenyttä vuotta blogipäivityksellä. Koska edellisestä blogiteknisestä parannuksesta on jo kaksi vuotta aikaa, oli korkea aika tehdä perusteellinen uudistus. Aikaisempi ulkoasu perustui vuonna 2008 käyttöön ottamaani pohjaan, jonka lähdekoodiin tein muutamia muutoksia. Blogini vanha ulkoasu ehti olla aikaansa edellä kahdella sivupalkillaan ja sivuvalikollaan, jota blogger on alkanut tarjoamaan vasta 2010. Ongelmana oli, että facebook-jakamispainikkeen aktivoimiseksi oli otettava käyttöön uudestaan bloggerin valmispohjat. Pohjan vaihtaminen oli hyvä sauma myös perusteelliselle ulkoasu-uudistukselle. Tarkoituksena on pitää ulkoasu yksinkertaisena ja kevyenä käyttämättä vesileimagrafiikkaa ja raskaita taustakuvia. Ylätunnisteen ei pitäisi olla entistä raskaampi. Sen värimaailma ja teema on saanut vahvoja vaikutteita sen albumin kannesta, joka levytettiin maailman ensimmäiselle julkisesti näytteillä olleelle musiikki-CD:lle (tietäjät tietävät ja löytäjät löytävät).

Muutoksen kohteet:

Värimaailma ja ylätunnisteen grafiikka
Leveämpi sivu
Painikkeet artikkelien yhteydessä, mm. facebook-jako

Kommentteja? Ehdotuksia?

Varsinaisia blogikirjoituksia on tulossa pian!

Hyvinvointivaltio mittaa ihmisarvoa rahassa

2012-01-05T19:57:00.001+02:00

Syksyllä valtio lanseerasi harmaata taloutta vastustavan kampanjan "Välistävetäjä vie kaikilta", joka löytyy osoitteesta www.mustatulevaisuus.fi

Kampanja on tyypillistä valtion propagandaa, joka mainostaa karua valtiojohtoista ideologiaa: ihmisen toiminnan hyötyä ei mitata sillä, paljonko hän palvelee suoraan muita ihmisiä, vaan paljonko hän kantaa rahaa valtiolle. Tämä ideologia ei anna arvoa verottomalle toiminnalle, kuten taloudellisissa ongelmissa olevien ystävien auttamiselle, talkoille tai vastikkeelliselle palvelukselle esim. naapurin tietokoneen korjauksessa. Jos ihminen ei maksa hyvästä työstään veroa, valtio pitää häntä välistävetäjänä ja varkaana.

Tämä arvokas vapaalle markkinatalousyhteiskunnalle tyypillinen, Suomessakin kituuttava kulttuuri ei kiinnosta valtiota ja sen sidosryhmiä. Jos jollain tässä suunnitteluvaltiossa on enää oikeus ajatella rahaa, se ei ole markkinatalouden sankareilla, vaan sen vastustajilla valtion viroissa, poliittisissa puolueissa sekä eduskunnassa. Tietenkään he eivät jätä tätä yksinoikeutta käyttämättä.

Lähtökohtaiset faktat ovat tässä: Valtio tarvitsee ydintoimintojensa ylläpitämiseen veroja. Veronkiertäjät maksavat vähemmän rahaa valtion tarjoamien palvelujen rahoittamiseen. Valtio on laajentanut toimintaansa lähes puoleen kaikesta taloudellisesta toiminnasta, mikä ei ole mahdollista muuten kuin nostamalla veroja tai ottamalla velkaa ja lykkäämällä verojen korottamista tuleville sukupolville. Valtion verotulojen maksimointi ei saa olla päämäärä, sillä verojen kerääminen on vain keino ydintehtävien, kuten poliisin ja maanpuolustuksen rahoittamiseksi.

Veronkierto on määritelty rikolliseksi rangaistavaksi toiminnaksi. Mikäli verorasite olisi kohtuullinen, ihmisillä ei olisi motiivia ottaa riskiä ja kiertää veroja. Mikäli veronkierto on yhteiskunnallinen ongelma, se lähinnä kertoo siitä, että valtion korkean verotason noudattaminen tappaisi monia taloudellisia toimijoita. Veronkierto on osoitus siitä, että taloudellinen toiminta voisi olla kannattavaa, mikäli veroaste olisi hieman matalampi. On myös yhteiskunnan kannalta toivottavampaa, että ihmiset palvelevat toisiaan sen sijaan, että he vain nostaisivat vastikkeettomasti tukirahoja. Veronkierto ei olisi mikään ongelma, ellei valtiolla olisi paljon tehtäviä ja suurta veroastetta.

Valtio on onnistunut hyvinvointivaltiopropagandallaan hämärtämään ihmisten ymmärrystä taloudesta ja vapaudesta. Nyt valtio on tuhoamassa viimeisetkin rippeet liberaalista moraalista, jossa ihmisiä on arvostettu heidän oma-aloitteisuuteen perustuvien saavutusten perusteella. On vaarana, että valtiolle maksetuista verovaroista tulee inhimillisyyden perusta ja oikeutus ihmisen vapaudelle. Pitääkö ihmisarvo määritellä maksettujen verojen ja kulutusvalintojen mukaan? Liberaalina tätä on vaikea hyväksyä.

Toivoisin valtiojohtoisten ryhmien luopuvan äärimmäisestä materialismistaan ja oppivan ymmärtämään ihmisten vapaan kanssakäymisen ja talouden olevan toimijoille arvokasta itsessään. Sen turvaksihan valtio on alun perin luotu.

Kuluneesta vuodesta

2012-01-01T16:14:00.001+02:00

Vuosi 2011 ei jäänyt vaatimattomaksi. Tätä en olisi uskonut vuosikymmenen vaihteessa katsoessani Kirkonmaan kasarmin ikkunasta vaatimatonta ilotulitusta, lähinnä harjoituskranaattien heittelemistä ennen nukkumaanmenoa ja seuraavaan kaavamaiseen päivään valmistautumista. Tosiaan tuolloin jouduin odottelemaan reserviin pääsemistä vuodenvaihteen jälkeen vielä toiset puoli vuotta. Tämän jälkeen muutin kesällä Helsinkiin ja aloitin syksyllä opinnot Helsingin kauppakorkeakoulussa. Muodollisesta koulutuksesta huolimatta vuosi on ollut ennen kaikkea itseopiskelun ja todellisen sivistämisen aikaa.

Tammi- ja helmikuu vierähtivät nopeasti alokkaita ohjatessa. Lomia oli vähän, eikä vapaa-aikaa tahtonut olla edes iltaisinkaan. Silloin tällöin oli kuitenkin jonkin verran rauhallista aikaa esim. kasarmin päivystäjänä. Myöhemmin keväällä myös iltapäivisin alkoi olemaan aikaa tapettavaksi sotilaskodin kirjastohuoneessa. Aloin lukemaan omia talous- ja liberalismiaiheisia kirjojani. Varsinkin palvelukseni alkuvaiheessa kesällä 2010 alkanut pintaa syvällisempi tutustuminen itävaltalaisen koulukunnan taloustieteeseen sai jatkoa. Olinpa eräillä lomillani käynyt jopa Helsingin liberaalimafiassakin.

Kevättalvella Suomeen saatiin perustettua oma vastine amerikkalaiselle Ludwig von Mises Institutelle, joka kantaa suuren itävaltalaisen liberaalin ajattelijan ja taloustieteilijän nimeä. Suomalaisen sivuston tarkoituksena on julkaista suomen kielellä taloustieteellisiä ja yhteiskuntafilosofisia kirjoituksia misesiläisessä hengessä. Kasarmilta käsin vaikuttaminen jäi lähinnä artikkelien kirjoittamiseksi tälle sivustolle.

Kotiuduttuani heinäkuussa muutin Helsinkiin ja aloin mm. käymään aktiivisesti Liberaalimafian tapaamisissa ja tutustumaan suomalaisiin alan ihmisiin. Loppukesästä Suomeen perustettiin Libera Instituutti, joka on lähtenyt vauhdilla edistämään aatteellista ja taloustieteellistä sanomaa mm. kustantamalla alan klassikkokirjojen käännöksiä Suomeksi. Tunnetuin näistä on Henry Hazlittin Talous yhdeltä istumalta.

Helsingin Liberaalimafia, kuva: Santtu Mäki

Elokuussa blogini valittiin Cision Oy:n top10-talousblogien vertailussa 5. sijalle. Mainittakoon, että esim. neljännellä sijalla oli kauppakorkeakouluni professorien porukalla ylläpitämä Akateeminen talousblogi. Monet artikkelini ovat saaneet suurtakin näkyvyyttä varsinkin Uuden Suomen puolella ja nousseet luetuimpien artikkelien kärkeen. Hienompaa on ollut nähdä, etten suinkaan ole ajatuksieni kanssa yksin. Yhä useammat blogaajat ovat alkaneet kritisoimaan valtiojohtoisuutta ja puolustamaan yksilönvapautta sekä markkinataloutta.

Olen yllättynyt, miten itävaltalainen taloustiede on alkanut kiinnostamaan varsinkin nuoria poliittisia aktiiveja, joita olen tavannut syksyn aikana. Sain joulukuussa luettua loppuun ehkä pisimmän ikinä lukemani non-fiction-kirjan, Human Action (L.v.Mises), jota on luonnehdittu edistyneen taloustieteen merkittävimmäksi opukseksi. Sitä on verrattu yhtä merkittäväksi kuin Adam Smithin Kansojen varallisuutta, Karl Marxin Pääomaa ja John Maynard Keynesin General Theorya. Se on kirja, jota ilman on hankala käsittää itävaltalaista koulukuntaa ja taloustiedettä ylipäätään. Vastaavanlaisia itävaltalaisen koulukunnan opuksia ei myöhempiä Murray Rothbardin tiiliskiviä lukuunottamatta ole.

Vaihtoehtoiset ajatukset ovat alkaneet kiinnostamaan myös muita. Minut kutsuttiin joulukuun loppupuolella Radio Rockin Heikelä Korporaation aamuvieraaksi kertomaan liberalismista, finanssikriisistä ja itävaltalaisesta taloustieteestä. Reilun puolen tunnin haastattelu vierähti yllättävän nopeasti, eikä aika tahtonut riittää kuin pintaraapaisuun näistä asioista. Olen ajatellut kevättalvella kirjoittaa hieman enemmän mm. tuntemattomasta itävaltalaisesta taloustieteestä.

Kiitän erittäin paljon aktiivisia lukijoitani, joiden kommenttikeskusteluista riittäisi jo aineistoa uusille kirjoituksille. Koska blogin tarkoituksena on antaa luettavaa ja ajateltavaa lukijoille, otan mielelläni vastaan aihevinkkejä.

Omia ilotulituskuvia ei ole, mutta kelvatkoon tämä kiikareiden läpi ottamani kuva

Jytkyvää uutta vuotta 2012!

Päiväkotivaltiota ei valepukit kiinnosta

2011-12-24T19:19:00.000+02:00

Joulukuun aikana kauppojen tuulikaapeissa on havaittu mainoksia valepukkipalveluista. Miksei kukaan ole puuttunut tähän samalla innolla kuin valelääkäreihin? Eikö Suomen kaltaisessa valtiossa joulupukkina esiintymisen kuuluisi olla Korvatunturin (lue: valtion) myöntämän luvan varaista toimintaa? Pätevyyskriteerinä tulisi olla vähintään teatterikorkeakoulututkinto. Kaikki muut olisivat halpoja kopioita, huijareita, valepukkeja, joista kirjoiteltaisiin valelääkäreiden tavoin iltapäivälehdissä. Jostain syystä näin ei kuitenkaan ole.

Trollasin. Älkää nyt demari- ja kokoomuspoliitikot oikeasti lähtekö asettamaan mitään valtiollisia pätevyyskriteerejä joulupukeille, vaikka se teiltä onnistuisikin. Ihan oikeasti. Joulu on vain kerran vuodessa, ja kaikkia valepukkeja olisi suuren määrän takia aivan mahdotonta ottaa kiinni. Esim. terveysbisneksessä pyörii huomattavasti suuremmat rahat, jotka helpottavat järjestäytymistä ajamaan läpi teennäistä niukkuutta sekä kilpailun rajoittamista omien etujen maksimoimiseksi. Muutenkin sääntely on fasismia.

Kuukausi sitten otin kantaa valelääkärikohuun. Väitteeni oli, että vain sosialidemokraattisessa päiväkotivaltiossa voi olla valelääkäreitä. Ajoin takaa sitä, että valtio on ottanut ihmisiltä vastuun ja tuomiovallan valtuuttaa sekä estää ihmisiä harjoittamasta ammattiaan. Kun byrokraattisesti vaaditaan tietyltä ammattikunnalta muodollista tutkintoa, itseopiskelleet ovat valeammatinharjoittajia. Esitin ajatuksen, että kaikki voisivat toimia missä ammatissa haluavat ja millä tahansa nimikkeellä, mikäli joku luottaa heidän rehellisesti todistamiinsa näyttöihin kyvyistään ja suorituksistaan. Tällöin myös itseopiskellut henkilö voisi toimia lääkärinä, mikäli hän vakuuttaa arvioivan tahon kyvyillään. Valtiolla tai sen valtuuttamalla taholla ei tulisi olla monopolia mistään yleiskäsitteestä. Kenenkään ei siis tietenkään olisi pakko mennä itseopiskelleen lääkärin hoidettavaksi, mikäli vaatii lääkäriltään muodollista yliopistotutkintoa. Tutkinnon ja sertifikaattien väärentäminen olisi kuitenkin rikollista ja tuomittavaa.

Jos ihmisillä on vastuu tuomita valinnoillaan pätevät ja epäpätevät, he voivat valita kilpailullisilta markkinoilta mielekkäämmän vaihtoehdon. Entä jos ihmisten vastuu on ulkoistettu valtiolle? Mitä, jos yksittäinen ihminen menettää luottamuksensa valtioon? Hänen täytyy odottaa seuraaviin vaaleihin ja toivoa, että suurin osa muistakin kansalaisista jakaisi hänen huolensa toisenlaisilla päättäjävalinnoilla. Vain näin voi saada asiansa läpi valtiojohtoisessa yhteiskunnassa. Toki voi myös poliittisena pakolaisena muuttaa maasta pois.

Hyvää joulua ja toiveikasta uutta vuotta!

Opiskelijan kommentti professorille

2011-12-16T17:18:00.001+02:00

Jyväskylän kauppakorkeakoulun uusi professori Kimmo Alajoutsijärvi julistaa Taloussanomissa romahduksen olevan kauppatieteilijöiden syytä. Välillä hän puhuu taloustieteilijöistä ja välillä kauppatieteilijöistä, jotka ovat kuitenkin kaksi hieman eri asiaa. Toisaalta hän väittää viime vuosien finanssikriisien olevan liikkeenjohdon epäonnistumisten ja moraalittomuuden syytä. Toisaalta hän taas syyttää taloustieteellisiä teorioita, jotka nimensä mukaan viittaavat kansantaloudellisiin malleihin. Lyhyt ja yksinkertaistettu uutinen antaa varmasti puutteellisen kuvan siitä, mitä hän oikeasti on tarkoittanut. Siitä huolimatta minulla olisi kommentoitavaa jo esitettyihin ydinajatuksiin.

Jos kirjoituksen tulkinnanvaraisuudesta täytyy muodostaa johtopäätöksiä, näkisin professori Alajoutsijärven puolustavan poliitikkoja teoreetikoilta ja käytännön talousjohtajilta:

– Tämä on vastuuttoman liikkeenjohtamisen kriisi. Jos väittäisimme, ettei kauppakorkeakouluilla ole mitään tekemistä kriisin kanssa, väittäisimme, ettei niillä ole tekemistä talouden kanssa, hän sanoo.
– Taloustieteilijöiden valtavirran ja suuren enemmistön mukaan mitään ei ole tehty väärin. He kuten monet liikkeenjohtajatkin mollaavat vain poliitikoita. Vika on aina muualla, sanoo Kimmo Alajoutsijärvi.

Tästä olen eri mieltä. Finanssikriisissä kyse ei ole vapaiden markkinoiden kriisistä, vaan valtion sääntelemän sekatalouden toimimattomuudesta. 2008 alkaneessa finanssikriisissä olennaisia tekijöitä olivat valtion korkopolitiikka, valtiollisten pelastuspakettien aiheuttama moraalikato, valtion ohjaamien luottolaitosten myöntämät suuririskiset asuntolainat, valtion painostustoimet riskinottoon muita pankkeja kohtaan, valtion tukahduttama kilpailu luottoluokitusmarkkinoilla.

Markkinat toimivat niin, että tuottoisa toiminta houkuttelee ihmisiä. Vapailla markkinoilla tuottoisa toiminta on sellaista, mikä palvelee kuluttajia. Jos valtio puuttuu markkinoihin, se väistämättä muuttaa myös kannustimia. Vapailla markkinoilla ei ole järkevää lainata heikon maksukyvyn omaaville asiakkaille. Jos taas valtio suostuu takaamaan heikon maksukyvyn omaavien henkilöiden lainat, siitä tulee tietysti kannattavaa. Valtion väliintulo on kuitenkin vapauden ja vastuun vastakohta.

En mitenkään hyväksy talousjohtajien syyttämistä, mikäli he vain tekevät työtään lain puitteissa. Kauppakorkeakoulun opiskelijana olen tehnyt havaintoja opetettavasta liiketaloudesta. Kyse on pohjimmiltaan niin luonnollisesta asiasta kuin kannattavasta liiketoiminnasta asiakkaiden palvelemisen kautta. Vapailla markkinoilla ei ole muuta kestävää keinoa hankkia asiakkaita kuin ansaitsemalla näiden luottamus. Yritykset pyrkivät mukautumaan vallitseviin olosuhteisiin markkinoilla tietenkin edustamalla näitä olosuhteita omalla painoarvollaan. Kuten edellisessä kappaleessa totesin, valtio voi kuitenkin muuttaa näitä olosuhteita. Mikäli valtio luo erilaisen kannustimen, tulee asiakkaasta vain toissijainen tulonlähde vailla tärkeintä arvoa. Tämä tapahtuu kuitenkin olosuhteiden puitteissa, koska yritykset toimivat omistajiensa ehdoilla, ja omistajille on hyvin usein tärkeää maksimoida voitot.

– Me kauppatieteilijät melkein romautimme koko maailmantalouden. Ja se on vieläkin mahdollista, yhdessä poliitikkojen kanssa, hän sanoo.

Tässä taas professori Alajoutsijärvi osoittaa ymmärtävänsä valtion roolin sekatalouden kriisin kannalta. Olen samaa mieltä siitä, että kriisi ei tapahtu pelkästään poliitikkojen päätöksistä. Tarvitaan vielä markkinat, joilla testata myrkyllistä politiikkaa. Markkinat luonnollisesti mukautuvat poliitikkojen luomiin olosuhteisiin aivan kuten elimistönkin puolustuskyky pyrkii minimoimaan vahingot myrkkyä juodessa. Se ei kuitenkaan tarkoita, että myrkyn juominen olisi terveellistä. Alajoutsijärven syyttely talousjohtajia kohtaan on kuitenkin sinisilmäistä moralismia ja ehkä jopa idealismia.

– Tuskin mikään on niin vaarallista kuin huono taloustieteen teoria, professori heittää.

Tästäkin olen aivan samaa mieltä Alajoutsijärven kanssa. En tosin lähtisi syyttelemään teoreetikkoja. Yksin he ovat harmittomia ihmisiä. Joskus jopa väärässäkin olevat teoreetikot voivat olla hyödyllisiä, mikäli löytyy joku vastaväittelijä kumoamaan uudelta ja hienolta kuulostavan teorian. Tällöin ihmiskunnalla on jo yksi tuhoisa teoria vähemmän toteutettavana.

Jaan myös Alajoutsijärven huolen yhdensuuntaisesta ja hieman jämähtäneestä tiedemaailmasta. Akateemikolle vaarallisinta on lukkiutuminen tietyn kapean oppisisällön ympärille, minkä olen huomannut varsinkin kauppakorkeakoulussa. Tieteentekijöiden täytyisi aktiivisesti avartaa näkemyksiään, haastaa vanhoja ennakko-oletuksia ja muutenkin suhtautua nöyrästi erilaisiin marginaaleihin. Ei kaikkia suuntauksia tarvitse välttämättä pitää järkevänä, mutta tuomiot täytyisi tehdä pikemminkin sisällöistä keskustelemalla eikä ennakkoluulojen pohjalta.

Talousteorioita on olemassa hyvin erilaisia ja toistensa vastaisia. Teoreetikoilla on vapaus kertoa ideoistaan julkisuudessa, ottaa vastaan kritiikkiä ja antaa sitä myös muille. Teoreetikoista tulee poliitikkojakin voimakkaampi vain, kun he saavat vakuutettua vallanpitäjät omien ideoidensa toimivuudesta.

Käytännössä ongelma on siis kuitenkin viime kädessä niissä poliitikoissa ja koko poliittisessa järjestelmässä, joka ylipäätään antaa liian suuret valtuudet harjoittaa talouspolitiikkaa. Tämä on asia, johon voi konkreettisesti vaikuttaa. Maailmantalous on liian suuri koekaniini mielivaltaisille keskushallintojen suunnitelmille, joiden vaikutuksia mikään teoria ei voi tarkasti ennustaa. Professori Alajoutsijärven idea kriittisestä talouskoulutuksesta on ihan kannatettava, mikäli sen tarkoituksena on asettaa kriittiseen valoon tabu-suojasta nauttiva valtiovalta ja avata ennakkoluulotonta keskustelua vailla mitään ennalta kirjoitettua poliittista agendaa. Hurskainkaan eettinen talouskasvatus tuskin estäisi yrityksiä hyödyntämästä niitä mahdollisuuksia, joilla valtio vähentää terveen vastuuntunnon ja asiakkaan tärkeyttä.

Markkinoiden suojaaminen hallitusten mielivallalta on paras tae talouskriisejä vastaan.

Valtiojohtoisuus ei ole isänmaallista

2011-12-06T14:18:00.001+02:00

Taas on se päivä vuodesta, jolloin voi sulkea silmänsä Suomen ongelmilta, suunnata katseensa muun maailman vielä suurempiin ongelmiin ja miettiä, että huonomminkin olisi voinut käydä.

Silti suomalaiset poliittiset ryhmät uskottelevat suomalaisten suhteellisen menestyksen olevan vain aktiivisen politiikan ja valtiojohtoisen sosiaalidemokratian ansiota. Tuotannon kehittyminen ja tämän yhteiskuntaa rikastuttava vaikutus ovat pääoman kasautumisen ja markkinatalouden ansiota. Yhtäkään yhteiskuntaa ei ole rikastettu verottamalla ja markkinoita vääristelemällä.

Monet ihmiset tuudittautuvat vielä vuosia vanhoihin saavutuksiin, Nokiaan, pisa-tuloksiin ilman käsitystä toimivan yhteiskunnan ideasta. Samalla valtio jatkaa velkaantumistaan hallitusten ollessa kyvyttömiä esittämään kestäviä ratkaisuja.

Laajan valtiovallan aikaansaama eturyhmäpolitikointi on tehnyt paikallisista ristiriidoista ja konflikteista yhteiskunnallisia kiistoja, jotka jakavat ja luokittelevat ihmisiä hyvin laajasti. Vallan keskittäminen on tuhoamassa oma-aloitteisuutta ja valinnanvapautta sekä oikeaa yhteisöllisyyttä.

Talvisodan henki ei syntynyt valtiojohtoisuuden ansiosta. Ihmiset kokivat yksilöinä, että heillä on myös yhdessä jotain puolustamisen arvoista. Minun on vaikea uskoa, että suomalaiset olisivat taistelleet totalitaarisia miehittäjiä vastaan voidakseen vain itse soveltaa heidän aatettaan lievässä määrin.

Nykyinen suomalainen isänmaallisuus on hieman sukua kansallisromanttiselle fasismille. Sen mukaan valtiollinen mielivalta ja vapauden rajoittaminen eivät itsessään ole pahasta. Vasta jos pakotteet ja rajoitteet tulevat ulkoisilta tahoilta, kuten Euroopan Unionilta, kyseessä on ongelma.

Liberaalin maalaisjärjen mukaan kaikki mielivalta on pahasta, olipa sen harjoittajana valtio, sen kansalainen tai joku ulkomainen taho. Tällainen ajattelutapa on yleisempää angloamerikkalaisessa kulttuurissa. Yhdysvaltalaisen perustajaisän Thomas Painen lainaus kuvaa tätä parhaiten: “On isänmaallista puolustaa kansaa valtionsa mielivallalta”

Suomalainen valtiojohtoinen mentaliteetti saattaa olla seurausta sodan jälkeisestä sosialidemokraattisesta rajoitusyhteiskunnasta yhdistettynä perinteiseen pakolliseen asevelvollisuuteen. Kuluneen vuoden aikana siirryttyäni reserviin minulla on tuoreessa muistissa maanpuolustusorganisaation yleisasenne ja rooli.

Sotilaan tehtävänä ei ole arvioida, onko isänmaa puolustamisen arvoinen. Myös mahdollisuus yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen politiikan kautta on sotilaalle rajoitettua. Sotilaat eivät ota kantaa. Toisin sanottuna heille isänmaa kiteytyy enemmänkin lippuun kuin arvoihin. Sotilas joutuu väistämättä ulkoistamaan ajatteluaan moralisista valinnoista valtiollisille johtajille. Tämä edellyttääkin sitä, että ammattisotilas kokee maassa harjoitettavan politiikan puolustamisen arvoiseksi aloittaessaan työnsä.

Sotilaskurista on hyötyä vain sotilasorganisaatiossa. Suomalaisten täytyisi oppia, että länsimainen yhteiskunta ei voi olla enää sotilasorganisaatio, jossa asiat koordinoidaan ylhäältä alas. Yhteiskunnallisesti ei ole varaa vaeltaa nollat taulussa valtionjohtoon luottaen. Tärkeämpää on huolehtia siitä, ettei valtiojohtoisuus aiheuta itsessään konfliktiristiriitoja ja tuhoa niitä arvokkaita asioita, joiden puolesta ihmiset ovat joskus taistelleet ja toivottavasti valmiita taistelemaan jatkossakin.

Rauhallista itsenäisyyspäivää kaikille!

Anonymiteetti ei ole vastuutonta vapautta

2011-12-05T17:49:00.001+02:00

Kuluneen vuoden aikana yhteiskunnallisessa keskustelussa vanhoilliset tahot ovat hyökänneet internetin anonymiteettiä vastaan. Rohkeimmat ovat jopa ehdottaneet nimettömän nettikirjoittelun kieltämistä. Ei siinä vielä mitään, jos avoimesti julistautuu sananvapauden vastustajaksi. Räikeintä on kuitenkin tällaisten ehdotusten esittäminen sananvapauden puolustajana.

Suomalaiset eivät hallitse vapauden filosofiaa, vaan he rakentavat omia vapauskäsityksiään pelkkien fraasien pohjalta. Sanonta “vapaus tuo myös vastuun” valjastetaan helposti tarkoittamaan valtiollisen sääntelyn lisäämistä tiettyjen oikeuksien vastapainoksi. Nimetöntä nettikirjoittelua pidetään vastuuttomana, koska tällöin henkilö ei esiinny omalla nimellään.

Luin eilen erään MTV3:n blogistin Jussi Lähteen kirjoituksen aiheesta. Hän ei suoraan vaadi valtion puuttumista asiaan, mutta edustaa silti mainitsemaani räikeää vapauden vastustamista ikään kuin ollen vapauden asialla. Kirjoitin blogitekstiin kommentin, joka jätettiin julkaisematta.

Jussi Lähde aloittaa tekstinsä kertomalla, kuinka nopeusrajoituksia vastustettiin aikoinaan yksilönvapauden rajoittamisena. Kun nopeusrajoitukset tulivat voimaan, liikenneonnettomuuksien määrä väheni matka-ajan kasvaessa. Tämän jälkeen Lähde rinnastaa holtittoman nopean autolla ajamisen ja internetin anonyymin kirjoittelun väittämällä:

“Netin keskustelufoorumeilla ajellaan parhaillaan ilman nopeausrajoituksia.“

“Käsitteessä yksilönvapaus on kaksi osaa. Yksilö ja vapaus. Molempia ennen tulee vastuu.”

“Toisin kuin kuvitellaan, nettifoorumien nimimerkkikirjoittelu ei ole sananvapautta.”

“Nimi synnyttää vastuuta. Nimethän otettiin ihmiskunnassa käyttöön samaan aikaan, kun ihmissyönti lopetettiin.”

“Vapautta edeltää vastuu itsestä ja muista. Tämä koskee myös mielenilmauksia ja tunteenpurkauksia”

Konkreettinen ero holtittomalla autolla ajamisella ja anonyymillä nettikirjoittelulla on se, että liikenteessä voi sattua konkreettista tuhoa. Jonkun anonyymin tekstejä lukiessa voi korkeintaan ärsyyntyä hieman enemmän kuin jos henkilö olisi kirjoittanut maltillisemmin oman maineensa menettämisen pelossa. Sananvapauden idea on lähtökohtaisesti se, ettei abstrakteilla ajatuksilla ole uhria. Sananvapauden filosofia näyttää olevan vierasta Jussi Lähteelle, joten tässä on liberaalin oikaisu sananvapauden määritelmälle: Valtio ei saa rajoittaa julkista keskustelua karsimalla kiistanalaisia ajatuksia, vaan niiden tuomitseminen jätetään yleisön tehtäväksi. Vapausfilosofinen vastuu tarkoittaa sitä, että ns. uhrittomien rikosten kohdalla ihminen kantaa spontaanin vastuun, kuten yleisön reaktion. Ihmisen on siis väistämättä käytettävä harkintakykyään.

Aina kuitenkin löytyy ihmisiä, jotka ovat ilman anonymiteettiäkin provosoivia ja epäkorrekteja. Mikä motiivi pätevään ja analyyttiseen argumentointiin kykenevillä ihmisillä olisi piiloutua nimimerkin taakse ja ladella heikompia argumentteja?

Sananvapauden vastustajien ajattelussa länsimaista liberaalia vapautta tärkeämpi arvo on omien ihanteiden toteutuminen yhteiskunnassa. Rohkeimmat vapauden vastustajat vaativat valtiota kitkemään anonyymiä nettikirjoittelua sillä perusteella, että keskustelusta tulisi laadukasta. Heidän näkökulmastaan laaduttomalla keskustelulla ei ole oikeutta olla olemassa. Jussi Lähde ei kuitenkaan ota kantaa valtion väliintulojen puolesta. Hän tekee kuitenkin sananvapaudelle karhunpalveluksen edustaessaan liberaalin vapausfilosofian vastaista logiikkaa "sananvapautena”.

Omassa blogissani en arvosta nimimerkin taakse piiloutuvia kommentoijia yhtä paljon kuin omana itsenään esiintyviä henkilöitä. En myöskään pidä anonyymeillä palstoilla käytyjä keskusteluja korkeassa arvossaan. Olen kuitenkin huomannut, ettei omalla nimellään kirjoitteleminen lähtökohtaisesti nosta keskustelun tasoa. Keskustelun taso ja argumentit ovat pitkälti ihmisistä itsestään kiinni.

Sananvapauden vastuu tarkoittaa, että kiistanalaisia ideoita julkaistaessa kirjoittaja ja mahdollisesti palvelun ylläpitäjä ovat vastuussa ennen kaikkea yleisölle, eivätkä valtiolle.

Kommenttini, jota blogisti ei halunnut julkaista:

Thomas Taussi: (HUOM! Esiinnyin vielä omalla nimelläni)

Se on ihan sama, mitä yksityiset mediatalot tekevät, mutta anonyymin internet-kirjoittelun rinnastaminen rikoksen kaltaiseksi vastuuttomaksi vapauden väärinkäytöksi on jo vaarallista ja taantunutta, mikäli tarkoituksena on edistää yksilönvapautta.

Internetissä ei tietenkään saa loukata kenenkään yksityishenkilön kunniaa ja levitellä perättömyyksiä, mutta siihenhän puututaan jo aikaisemmallakin lainsäädännöllä. Vahva anonymiteetin tuomitseminen ja joidenkin ehdottama lainsäädännöllinen kieltäminen on jo merkki siitä, että ihmiset haluaisivat valtiollisesti ohjata keskusteluja ihanteiden mukaisesti. Länsimaisen yksilönvapauden ideana on se, ettei valtio tyrkytä ihanteita ylhäältä alas.

Nykyisen lain puitteissa tapahtuva hyvän maun rajoja koetteleva anonyymi nettikirjoittelu on “uhriton rikos”. Aivan yhtä hyvin mauttomia ajatuksia on mahdollista kirjoitella omalla nimellään. Sananvapauden ideana on se, ettei epäsovinnaisilla ajatuksilla ole uhria. Tämän “uhrin” olemassaoloon ei myöskään vaikuta se, onko ajatuksen kertojalla oma nimi vai nimimerkki.

Aiheesta lisää
http://mises.fi/post/64/internetin-anonymiteetin-puolustuspuhe

Uhrittomien rikosten tuomitsemisesta
http://www.kokoomusnuoret.fi/uhrittomia-rikoksia-on-turha-kriminalisoida/

Vain sosiaalidemokraattisessa valvontayhteiskunnassa on valelääkäreitä

2011-11-20T12:29:00.001+02:00

Niin kutsuttu valelääkärikohu on päätynyt poliittiseksi keppihevoseksi. On jopa esitetty, että peruspalveluministeri Maria Guzenina-richardsonin täytyisi erota virastaan. Hieman syvällisemmässä mielessä syntipukiksi on taas joutunut "uusliberalismi". Viikonloppuna luin ohimennen eräästä iltapäivälehdestä, että vastuullinen olisi Jyrki Kataisen kokoomuksen oikeistosiiven lobbaama uusliberalistinen tilaaja-tuottaja-malli. Ihmiset näyttävät haikailevan aikaa, jolloin valtion byrokraattiset isovelijärjestelmät olivat raskaampia ja palvelut enimmäkseen julkisia. Jälleen keskustelu rajoittuu ahtaaseen arvokehykseen. Rivien välissä kaikki näyttävät allekirjoittavat näkemyksen, että ainut tie pätevälle lääkärille päästä alan tehtäviin on valtion vaatima muodollinen tutkintopaperi.

Tilaaja-tuottaja-malli uusliberalismia, kissat koiria.

Joillekin ihmisille tilaaja-tuottaja-malli edustaa laitaoikeistolaista markkinaliberalismia. Tilaaja-tuottaja-mallissa valtio tarjoaa lähinnä palvelun rahoituksen esim. palvelusetelin muodossa. Tällöin asiakas voi valita tuottajan julkisen palvelun sijaan myös yksityisiltä markkinoilta. Jos tarkastelemme liberalismia johdonmukaisesti, tilaaja-tuottaja-mallin ja valtion tuottamien palveluiden ero on vähäinen. Jos valtio kaventaa suoraan itse tuottamiaan palveluita antaen tilaa yksityisille markkinoille, se on toki lievästi liberaalimpi tuotantorakenne. Valtio kuitenkin verottaa ihmisiä saman verran yrittääkseen kattaa tarjoamiensa palvelujen kulut.

Tilaaja-tuottaja-mallia puolustetaan usein tehokkuussyistä, mutta se on myös altis hyväksikäytölle. Kyse ei ole siitä, että markkinat olisivat erityisen tehottomat. On jo mahdotonta yhteismitallistaa peruslaatuisia massapalveluja ja hieman hinnakkaampia laatupalveluja. Lisäksi rahoittajan roolissa pysyvä valtio vain saattaa luoda huonot kannustin- ja palkkiojärjestelmät. Jos kuluttajan ei tarvitse maksaa itse täyttä hintaa, preferenssit eivät ratkaise kuin pienen marginaalin osalta. Suomeksi sanottuna liberaalit markkinatalouden kysynnän ja tarjonnan lait eivät täysin päde tilaaja-tuottaja-mallissa.

Todellista laitaoikeistolaista markkinaliberalismia olisi tietenkin malli, jossa valtio ei lähtökohtaisesti takaa palveluja. Täten esim. klassiseen liberalismiin tai ”uusliberalismiin” viittaavaan neoliberalismiin verrattuna tilaaja-tuottaja-malli on varsin sosialidemokraattinen järjestelmä.

Valelääkäreitä tuomitseva valtio aiheuttaa hyvinvointitappioita

Kauan aikaa sitten perheillä oli omat tutut lääkärit, joihin oli pitkät ja luottavaiset suhteet. Vielä jonkin aikaa sitten ei myöskään ollut vastaavia valelääkärikohuja. Ennen ei ollut tilaaja-tuottaja-mallia, vaan lähinnä raskaasti valvottu valtiollinen sektori vailla nykyisen kaltaisia yksityisiä vaihtoehtoja. Tilaaja-tuottaja-mallin lievempi valvonta tosiaan altistaa enemmän erilaisten valelääkäreiden menestymiselle pyrkimyksissään.

Oikea ongelma on se, jos epäpätevät ihmiset pääsevät petoksen avulla vastuuseen tietämättömien potilaiden terveydestä. Liberaalissa yhteiskunnassa ainut rikos tässä olisi väärän todistuksen antaminen työnantajalle tai asiakkaalle omasta ammattitaidosta esim. väärentämällä tai valehtelemalla. Suomessa pätevyyteen tarvitaan muodollinen tutkinto ja todistus. Valtio tulee siis kolmantena osapuolena tilaajan ja tarjoajan väliin omilla pätevyysmääritelmillään. Pätevyys ja tutkinto ovat kuitenkin kaksi eri asiaa, ja voivat vaihdella helpostikin.

Liberaalissa yhteiskunnassa mikään valtion kaltainen voima-auktoriteetti ei tuomitse elinkeinoharjoittajia valheellisiksi. Jos lääkärikeskuksia ja asiakkaita aidosti kiinnostaa lääkärien pätevyys, tiedon tarvetta täyttämään syntyisi markkinoilla sertifikaatteja. Tätä on tapahtunut jo nykyään esim. organisaatiojohtamisessa. Todistuksesta vastaava, markkinoilla luotettavaksi valikoitunut firma tarkastaa ja arvioi kohteensa tiettyjen kriteereiden mukaan. Myös valelääkäri voisi saada sertifikaatin tai yksityiskohtaisemman arvion kyvyistä, joiden pohjalta hänellä olisi valmius toimia tietyissä tehtävissä.

Sertifikaattijärjestelmä herättää varmasti lukijalle monia kysymyksiä sen luotettavuudesta, mikä on aivan normaalia valtiouskoivaisen kulttuurimme kasvatille. Kuka tahansa voi perustaa markkinoilla sertifikaattiyrityksen, mutta kenenkään ei ole pakko luottaa minkään firman sertifikaatteihin. Luotettavat sertifikaattiyritykset yksinkertaisesti valikoituvat yleisimmin hyväksytyiksi. Varsinkin nykyisessä tietoyhteiskunnassa yrityksen täytyy pitää erityistä huolta maineestaan, joten sillä ei ole varaa ottaa vastaan lahjuksia. Yksikin lahjusskandaali voi viedä firmalta uskottavuuden ja ohjata asiakkaat sekä arvostuksen kilpailijoille. Valtiolla ei ole käytännössä kilpailijoita rajojensa sisällä. Suurempi kysymys koskeekin sitä, miten tämä luonnollinen vastuun ja kilpailun mekanismi toteutuu valtiollisissa järjestelmissä, joilla on aina suhteellinen monopoli omalla alueellaan.

Myös varainhoito on vakava asia. Sekä liikkeenjohtaminen. Puhumattakaan valtioiden ja valtiollisten elinten johtamisesta, joilla aiheutetaan sotia ja maailmanlaajuisia finanssikriisejä. Pitäisikö näilläkin aloilla vaatia muodollista tutkintoa mm. kauppatieteistä, valtiotieteistä ja oikeustieteistä.

Kansantalous ei ole väline

2011-11-19T14:35:00.001+02:00

”Taloustieteessä ei ole kyse tavaroista ja palveluista, vaan siinä on kyse ihmisen valinnoista ja toiminnasta.” – Ludwig von Mises, Human Action ¹

Inhimillisen vapauden kustannuksella tavoiteltavan ns. absoluuttisen turvallisuuden ² kaipuuta edustaa ylimielisyys ja pilkka vapaata talousjärjestelmää kohtaan. Taloutta kohtaan ylimieliset ihmiset ovat joko lähtökohtaisesti laajan valtiovallan kannattajia tai eivät ajattele talouden olemuksesta riittävän selväjärkisesti. Joka tapauksessa molemmista ajattelutavoista voi politiikassa seurata vapauden syrjäyttäminen poliittisesti johdettujen arvojen toteuttamiseksi.

Hyvänä esimerkkinä tästä talouden välineellistämisestä on tapaus, jossa valtiovetoisista talousideoistaan tunnettu taloustieteilijä John Maynard Keynes kehui talousteoreettisen vastustajansa F.A. Hayekin vuonna 1944 julkaistua teosta Tie orjuuteen. Keynes myönsi olevansa Hayekin kanssa moraalisesti ja filosofisesti aivan täysin samaa mieltä.

Hayekin kirjan mukaan valtiovallan kasvu on uhka yksilön vapaudelle ja elintasolle. Tie orjuuteen jatkaa klassisen liberalismin historiallisesti pitkää kehityskaarta. Liberalismin logiikan mukaan myös keynesiläinen talouspolitiikka, joka oikeuttaa valtion ottamaan velkaa tai kiristämään verotusta kokonaiskysynnän lisäämiseksi, on esimerkki yksilönvapauden vastustamisesta. Myöhemmässä haastattelussaan Hayek kertoi Keynesin itsekin kannattaneen pääpiirteissään klassista liberalismia. Hayekin mielestä Keynes ei vain ilmeisesti ymmärtänyt, kuinka kauas hän oli vieraantunut liberalismista.³

Keynes ei julistautunut sosialistiksi, mutta hänen ajatuksensa löysivät luonnollisen kodin vasemmistosta. Tämän lisäksi talousliberaalina pidetyn oikeistonkin sisällä vallitsee vähintään harhaanjohtava puhetapa, jonka mukaan talous on vain pelkkä väline. Jyrki Katainen (kok.) pohti hyvinvointiyhteiskunnan rahoittamista 27.3.2010:

"Talous on ihmistä varten, eikä ihminen taloutta varten. Taloudella ei ole arvoja, sillä on vain ominaisuuksia. Ihmisten on annettava sille arvot. Talous on väline hyvinvoinnin edistämiseksi." ⁴

Taloutta ei ole mahdollista todeta suoralta kädeltä pelkäksi itseisarvoksi tai välineeksi. Talouden luonteen ymmärtäminen ja syvällisempi tarkastelu osoittavat talouden olevan erottamaton osa ihmisen tarkoituksenmukaista toimintaa. Ilman ihmistä ei ole taloutta, koska tuotanto ja vaihtaminen tähtäävät aina jonkin asteisten päämäärien saavuttamiseen. Päämäärät ovat ihmisten asettamia ja tavoittelemia. Yksilölle talous on käytännössä resurssien omistamista, jalostamista ja vaihtamista. Omistusoikeus mahdollistaa ihmisen itsemääräämisoikeuden sekä oman työn tulosten säilyttämisen. ⁵ Taloudelliset oikeudet ovat näin olennainen osa vapautta, jota on pidetty länsimaissa pitkään tärkeänä yhteiskunnallisena itseisarvona.

Kansantalous koostuu lukuisista ihmisten vaihdanta- ja tuotantotapahtumista. Markkina- ja sekatalouksissa nämä tapahtumat edustavat ihmisen toimintaa ja vapaita valintoja. Kansantalous on mikrotasolla palautettavissa yksilöiden valinnoiksi toteuttaa henkilökohtaisesti tärkeiksi kokemiaan tavoitteita. Päämäärät sekä oikeus niiden tavoitteluun ovat jo itsessään arvokysymyksiä.

On siis harhaanjohtavaa väittää, ettei taloudella olisi arvoja, tai että talous olisi pelkkä väline jollekin yhdelle korkeammalle itseisarvolle. Talous ei ole mikään irrallinen ilmiö, vaan sillä on jo lähtökohtaisestikin tietyt arvot. Vapaan taloudellisen toiminnan eritteleminen muusta ihmisen käyttäytymisestä on logiikaltaan kyseenalaista ja jopa vaarallista. ⁶

Talouden mieltäminen jonkinlaiseksi välineeksi on jo puolivoitto relativismille. Siinä ihmisen taloudelliseen toimintaan liittyvä vapaus nähdään luonteeltaan erilaisena vapautena suhteessa muihin yksilönoikeuksiin. Tästä juontavat juurensa sellaiset vajaat liberalismin muodot, joita kutsutaan vasemmistoliberalismiksi, sosiaaliliberalismiksi tai virheellisesti arvoliberalismiksi. Niissä yksilölle tunnustetaan laajasti erilaisia vapauksia mm. päihteiden käyttöön ja ’oikeiden’ asioiden ilmaisuun. Kuitenkin selkeimmät taloudelliset vapaudet on suljettu pois mm. raskaalla verotuksella ja muulla vajaamielisellä sääntelyllä.

Poliittisessa puhekäytännössä talouden mieltäminen välineeksi viittaa siihen, että elinkeinoelämän tehtävänä olisi tuottaa mahdollisimman paljon verotettavaa tuloa hyvinvointipalvelujen turvaamiseksi. Kataisen lause "Ihmisten on annettava sille [talous] arvot" antaa ymmärtää, että rajoittamattoman demokratian hengessä päätetään keskitetysti arvot ja päämäärät, joita ihmisten tulee palvella omien henkilökohtaisten tavoitteidensa kustannuksella.

Talouden välineellistäminen perustuu ajatukseen, että talous olisi ihmisen toiminnasta irrallaan oleva järjestelmä. Kuuluisan saksalaisen demokraattisosialistin Jürgen Habermasin mukaan taloudellisen järjestelmän toiminta tulee ottaa "elämismaailmaailman" kontrolliin. Hänen mukaansa kapitalistinen toimintalogiikka täytyy alistaa poliittisten, moraalisten ja eettisten periaatteiden alaisuuteen. Tämän taustalla on pelko, että kapitalistinen kannattavuuslogiikka (voitot ja tappiot) ottaa ylivallan hyvän elämän itseisarvoista.⁷

Kustannus- ja tuottoajattelu on ihmisestä ja kulttuurista riippuva konstruktiivinen tekijä. Ihminen itse päättää, paljonko hän noudattaa liiketaloudellisia periaatteita omassa elämässään. Raha on elotonta ja päämäärätöntä. Vapaassakin markkinataloudessa vain ihminen voi antaa sille merkityksen. Ei toisin päin. On mahdollista omaksua tapoja muilta, mutta vapaalla yksilöllä on myös mahdollisuus valita toisin. Yksilön vapaus itsessään ei selitä sitä, miksi ihminen luopuisi sosiaalisuudestaan ja muuttuisi kylmän ahneeksi laskelmoijaksi kaikilla elämän aloilla.

Sosialistisessa ajattelussa kapitalismi ja vapaa markkinatalous saatetaan nähdä vapauden sijaan staattisena yhtenäiskulttuurina. Vapaassa maailmassa kulttuuri on ihmisen vapaista valinnoista kumpuava spontaani ilmiö. Vapaus on yksi moniarvoisuuden edellytys. Yhtenäiskulttuurien takana on yhä useammin valtion kaltainen keskussuunnitteluelin. Vapaita kulttuuri-ilmiöitä voidaan yrittää kitkeä pakkokeinoin, mutta tulokset eivät ole ennustettavissa. Suurin riski pakkokeinoissa ja uudenlaisen moraalikoodin suunnittelussa on, että syntyy uusi yhtenäiskulttuuri ja misesiläisittäin sanottuna ’suunniteltua kaaosta’.

Jako poliittisesti määrättyihin yhteisiin tavoitteisiin sekä yksityisiin päämääriin on nollasummapeliä. Julkiset voimavarat hankitaan verottamalla, mikä on pois alkuperäisistä yksityisistä voimavaroista ja mahdollisuuksista. Poliittisesti määritetyt tehtävät on asetettu vapaan talouden ja itsensä toteuttamisen yläpuolelle.

Voiko kenelläkään olla perusteita kutsua kansantaloutta päämäärättömäksi ilmiöksi? Onko valtiosta tullut kuvitteellinen kattokonserni, jonka päämääriä sen alaisten yksityisten toimijoiden on ajettava? Jos näkymätöntä kättä on hankala aistia, tarvitaanko aina apuun valtion rautakouraa?

Lähdeviitteet

Mises, Ludwig von, Human Action. 4. uud. p. Fox & Wilkes (1963). s. 494
Hayek, Friedrich A., Tie orjuuteen. Gaudeamus (1995) s. 135
Reason (1992), Thomas W. Hazlett: The Road to Serfdom
http://reason.com/archives/1992/07/01/the-road-from-serfdom, 1.7.1992
Verkkouutiset (2010) Katainen: Kokoomuksella ratkaisu hyvinvoinnin pelastamiseen http://www.verkkouutiset.fi/index.php?&view=article&id=27500:katainen-kokoomuksella-ratkaisu-hyvinvoinnin-pelastamiseen, 22.3.2010
Hayek, Friedrich A., Kohtalokas ylimieli. Art House (1998) s. 42
Friedman, Milton, Capitalism and Freedom. The University of Chicago Press (Chicago 1962), s. 8
Heiskala, Risto; Virtanen, Akseli, Talous ja yhteiskuntateoria. Gaudeamus (2011), s. 20

Matematiikka ei ole taloustieteen perusta

2011-11-01T07:52:00.001+02:00

Alkusyksystä talousmatematiikan aloitusluennolla professori lainasi talousnobelisti Robert E. Lucasia tarkoituksenaan ylistää matematiikan roolia taloustieteessä:

”I came to the position that mathematical analysis is not one of many ways of doing economic theory: It is the only way. Economic theory is mathematical analysis. Everything else is just pictures and talk.”
- R.E. Lucas (2001)

Itse en pidä lainausta kovinkaan relevanttina, sillä se kärjistää ja jopa vääristää taloustieteen luonnetta. On kuitenkin totta, että taloustieteen taipumuksena on rakentaa teorioita tyhjän päälle ilman keskustelua monimutkaisten taustaehtojen ja olettamien pätevyydestä. Taloustieteessä keskeinen toimija on ihminen, jonka toiminta ei ole mallinnettavissa mekaanisella funktiolla. Jos taloustiede keskittyy vain matemaattiseen analyysiin, se on sokea vaikeasti mallinnettaville ja kiistanalaisille ilmiöille sekä teorioille. Talous on kuitenkin perusolemukseltaan laadullista yksilöllisten päämäärien tavoittelua tehtäväänsä varten räätälöidyillä keinoilla.

Lainauksen isä, Robert E. Lucas edustaa taloustieteen uusklassista koulukuntaa, joka on valtavirran asemassa. Se painottaa matemaattista logiikkaa, kuten markkinatasapainoanalyysejä ja kokonaistuotannon matemaattista mallintamista.

Taloustiede ei ole suomalaisten vahvimpia aloja. Se on varsin nuori ja myös kiistanalainen tieteenala, jonka kehitys on käytännössä tapahtunut aivan muualla kuin Suomessa. Näkemykset ennakko-oletuksista ja tutkimusmetodien sopivuudesta ovat jakaneet mielipiteitä. Koska teorioiden vuorovaikutuksellinen työstäminen ja kiistat ovat ottaneet paikkansa muualla, Suomeen on tuotu vientituotteina lähinnä valmiit teoriat jäävuoren huipulta. Tuloksena on, että pääpaino on vain pinnan yläpuolisella selkeällä osuudella. Päättely tapahtuu kuitenkin aina taustaoletusten ehdoilla. Tämä jäävuoren huippu onkin erottamaton osa samaa jäävuorta, joka on riippuvainen pinnan alaisesta puolesta.

Taloustiede oli pitkään erottamaton osa yleistä filosofista yhteiskuntatiedettä. Tuntemaamme taloustiedettä ei vielä ollut, vaan sitä kutsuttiin poliittiseksi taloustieteeksi. Valistusajan klassiset taloustieteilijät, kuten David Ricardo ja Adam Smith olivat tutkineet kansantaloutta osana yhteiskuntaa ja luoneet lähinnä sanallisia teorioita. Esimerkiksi Ricardon suhteellisen edun periaate on mahdollista havainnollistaa yksinkertaisella matemaattisella mallilla, mutta monimutkaisen kansantalouden mallintamisessa siitä ei ole apua.

Klassisen taloustiede lisäsi ymmärrystä talouspolitiikan seurauksista ja johti talouden vapauttamiseen merkantilismin murtuessa. Samana aikana, kun luonnontieteet kykenivät selittämään matemaattisten kaavojen kautta fysiikan ilmiöitä, taloustieteellä ei ollut mahdollista mallintaa talouselämää samalla mekaanisella tarkkuudella. Taloustiedettä ei pidetty "kovana" tieteenä.

Taloustieteen matemaattisuus juontaa marginalismin vallankumoukseen 1800-luvun loppupuolella. Tuolloin oivallettiin, että markkinoilla hinnat määräytyvät ihmisten mieltymysten ja alenevan rajahyödyn mukaan. Kysyntä on siis rajallista ja riippuvaista tuotteen kyvystä tyydyttää ihmisen tarpeita suhteessa hintaan. Tiettyjen ehtojen pohjalta oli mahdollista johtaa malleja kysyntä- ja tarjontakäyristä.

Tarpeeksi marginalismin perintöä ymmärtävä huomaa kuitenkin teorioiden rajallisen yhteyden todellisuuden ja ylipäätään tieteellisyyden kanssa. Rajahyötymallissa meillä on olemassa laskeva käyrä yksilön preferensseistä tietyn tuotteen määrän ja hinnan suhteen. Käytännössä emme voi kuitenkaan tietää muita kohtia kysyntäkäyrältä kuin sen, mikä toteutuu kulutusvalintana. Emme tiedä tarkalleen, montako yksikköä henkilö kuluttaisi hinnan ollessa erilainen. Lisäksi preferenssien perusluonne on muuttuva.

Ainut tieteellinen tieto kaaviossa ontoteutuneen vaihdannan määrä ja hinta kyseisellä hetkellä. Käyränmuodot pisteen eri puolilla ovat vain kuvitteellisia ja arvioituja.Todellisuudessa käyrien sijainnit ja muodot muuttuisivat ihmistenarvostusten ja tuotanto-olosuhteiden mukaan.

Ihmismieli ei toimi niin, että hänen mieltymyksensä sanelisi jokin matemaattinen hinta-määrä-funktio nimeämättömässä aivojen lohkossa. Myöskään ihmisen kokema hyöty ei ole luonnontieteellinen utiliteettiyksikkö U, kuten utiliteettifunktioissa. Ne ovat vain keksittyjä hahmotelmia siitä, millaisia vaihtoehtoja rationaalinen ihminen valitsisi.

Taloustiede tutkii siis ihmisyksilöitä, joilla on tietoisuus ja omia päämääriä. Jotkut ihmiset ovat järkevämpiä kuin toiset. Järkevät ihmiset pyrkivät hankkimaan mahdollisimman hyvät keinot päämääriensä saavuttamiseen, sillä näin mahdollisimman paljon päämääriä tulee saavutettua. Päämäärät eivät ole mitään määrällistä ainetta, vaan laadullisia tärkeysjärjestyksessä olevia näkemyksiä yksilön mielessä. Päämääriensä saavuttamisen valossa ihmiset liittävät erilaisille resursseille arvoa yksilöllisesti. Tämä on perusta myös rajahyötyanalyysille sekä kaupankäynnille.

Talous operoi siis ihmisen toiminnan kategorioilla, laadullisuudella ja rajatun rationaalisuuden sekä epävarmuuden vallitessa. Jo pelkästään näiden taustaolettamusten valossa on helppoa todeta, ettei taloudessa pohjimmiltaan ole kyse määrällisestä analyysistä. Sanallisen laadullisen teorian pohjalta on mahdollista keksiä erilaiset teoriaa tukevat arvot ja havainnollistaa sitä matemaattisella kuvaajalla. Kuvaaja itsessään ei lisää tietämystä ihmisen toiminnan logiikasta. Se on vain tehokas logiikan havainnollistamisväline.

Tilastojen pohjalta historiallisesta datasta on myös mahdollista muotoilla suuntaa antava malli. Se on kuitenkin historiaa vailla syy- ja seuraussuhteita. Ihmisen toimintaan liittyvät määrälliset analyysit ovat yksinkertaistettua rinnakkaistodellisuutta. Liiketoiminnassa tällaisesta todennäköisyyslaskennasta voi toki olla arvokasta apua siihen nähden, ettei olisi mallia ollenkaan. Ainut tieteellinen asia todennäköisyyslaskennassa on kuitenkin matematiikka. Ihmisen toimintaa tutkivaa taloustiedettä se ei enää ole.

Toisin kuin Robert E. Lucas väittää, määrällinen analyysi ei ole suinkaan ainut tapa toteuttaa taloudellisia teorioita. Oikeastaan se on jopa kyseenalaisin keino taloudellisten teorioiden luomiseen.

Valtio ei voi koskaan olla sivistynyt

2011-10-05T21:45:00.004+03:00

Julkisessa keskustelussa kuulee usein sanan sivistysvaltio tai sivistynyt valtio. Tämä termi on toivomuskaivo, jolla viitataan valtion olevan vastuussa kansalaistensa hyvinvoinnista ja virikkeistä. Käsite on epälooginen ja ristiriidassa itsensä kanssa. Pohtiessamme valtion olemusta voimme todeta, ettei valtio ole mikään subjekti. Lisäksi sen edustamat keinot ovat kaukana siitä, mitä miellämme sivistykseksi.

Sivistys tarkoittaa persoonallista ominaisuutta, omaksuttua tietämystä sekä sosiaalista kehittyneisyyden astetta. Yleissivistystä sekä ammatillista tietotasoa pidetään yhtenä sivistyksen puolena. Toisaalta vähintään yhtä tärkeä tekijä sivistyksessä on sanan alkuperä, civilis, eli kansalainen. Tämä viittaa ihmisten väliseen kanssakäymiseen. Sivistynyt ihminen sovittaa toimintansa yhteiskunnassa niin, että hän ottaa muut kanssaihmiset huomioon. Sivistys on siis aina yksilöllinen ominaisuus, joka ilmenee ihmisen toimintana osana yhteiskuntaa.

Valtio on yhteiskunnan korkein auktoriteetti. Kuuluisan hallintoteoreetikon Max Weberin määritelmän mukaan valtio on organisaatio, joka käyttää legitimitoitua väkivaltamonopolia tietyllä alueella. Johtava itävaltalainen taloustieteilijä Ludwig von Mises määritteli valtion tarkemmin käskyttämisen ja pakottamisen muodoksi, joka johtaa ihmiset noudattamaan määrättyjä sääntöjä yhteiskunnassa.

Yhteiskunta voi olla liberaali tai valtiojohtoinen. Liberaalissa yhteiskunnassa valtio on taka-alalla ja keskittyy olennaisimpien tehtävien, kuten maanpuolustuksen, poliisin ja oikeuslaitoksen ylläpitämiseen. Valtiojohtoinen yhteiskunta ei vastaa pelkästään vähimmäistoiminnoista, vaan ottaa vastuulleen ylimääräisiä tehtäviä. Tällaisia voivat olla esimerkiksi julkinen koulutus, terveydenhuolto ja media. Tällöin valtio turvautuu käyttämään enemmän pakkovaltaa ihmisten ohjaamiseen ja vapauden rajoittamiseen mm. keräämällä enemmän veroja ja sääntelemällä liike-elämää.

Jos politiikassa vedotaan, että sivistynyt valtio takaa tiettyjä ylimääräisiä palveluita, meillä on looginen ristiriita. Jos valtio takaa jotakin, se on valmis käyttämään pakkovaltaa näiden asioiden rahoittamiseksi ja toteuttamiseksi. Mitä sivistynyttä siinä silloin on? Yhteiskuntaa voisi kutsua sivistyneeksi, jos ihmiset osoittaisivat kollektiivisesti sivistystään edistämällä päämääriään yksityisesti turvautumatta väkivaltaan ja pakkokeinoihin (valtio).

Ihmisten huomioimista ja auttamista pidetään osana sivistystä. Jos meillä on kaksi yhtä rikasta ihmistä, ja vain toinen heistä antaa pyyteettömästi rahaa hyväntekeväisyyteen, pidämme helposti tätä henkilöä sivistyneempänä. Sivistysvaltiossa tällaisia valintoja ei tarvitse tehdä. On vain yksi vaihtoehto: rahoittaa valtion päättäjien ennalta asettamia "sivistyneitä" päämääriä. Sivistysvaltion logiikalla edelliset henkilöt olisivat siis yhtä sivistyneitä maksaessaan pakosta erityisen korkeita veroja.

Usein sivistysvaltioon liitetään ajatus julkisesta koulutuksesta ja oppivelvollisuudesta. Suomalaiset kehuvat itseään sivistyneenä kansana, koska nuoret pakotetaan kouluun. Aikuisten pakotteeksi jää tämän rahoittaminen verovaroista joka tapauksessa. Mitä tekemistä tällä on kenenkään henkilön persoonallisten ominaisuuksien, siis sivistyneisyyden kanssa? Suomea voisi kutsua sivistysvaltioksi vain, jos ihmiset rahoittaisivat toistensa koulutusta yksityisesti ja käyttäisivät koulutuspalveluita valtion pidättäytyessä epäsivistyneistä pakkokeinoista.

Jos olisimme aidosti sivistynyt yhteiskunta, emme tarvitsisi valtiota pakottamaan mm. koulutuksen ja terveydenhuollon rahoittamista sekä lähimmäisten ja vieraiden auttamista. Vaikka sivistynyt yhteiskunta kuulostaakin utopialta, emme pääse yhtään sitä lähemmäksi ulkoistamalla sivistystämme valtiolle vaatimusten ja pakotteiden muodossa.

Yleensä miellämme valtion sivistyksen mahdollistajaksi. Tämä juontaa hobbesilaiseen ihmiskuvaan, jonka mukaan vapaassa ympäristössä ihmisillä on taipumus päätyä sotimaan toisiaan vastaan. Ratkaisuna on hallitsijan vahva ote "alamaisistaan". Näkemyksen isä, Thomas Hobbes (1558-1679) vaikutti ennen taloustieteellisten teorioiden läpimurtoja. Onkin erikoista, että monet realistisemmat näkemykset ihmisen toiminnasta ovat jääneet Hobbesin varjoon.

Ludwig von Mises sekä hänen seuraajansa kehittivät 1900-luvulla taloustieteen ohella yhteiskuntafilosofisia ja sosiologisia teorioita sivistyksestä ja traditiosta. Misesin näkemyksen mukaan ihmiset eivät vapaina hankkiudu konflikteihin, jos he ymmärtävät työnjaon mahdollistamat hyödyt. Tämä ymmärrys on kulttuurisidonnaista. Kamppailun ja varastamisen sijaan molemmat osapuolet alkavat tekemään yhteistyötä onnistuessaan edistämään omia päämääriään paremmin kuin yksin. Tämä tapahtuu ilman valtiollista suunnittelua ja pakottamista. Lisäksi se voi jäädä jopa toteutumatta sielläkin, missä valtio yrittää kovasti suunnittelullaan puuttua ihmisten elämään. Sivistys on siis jotain, mikä täytyy omaksua ja ymmärtää itse.

Misesin oppipoika Friedrich von Hayek jatkoi tätä teoriaa painottamalla tradition ja luottamuksen merkitystä. Jos ihmisten välillä ei ole luottamusta, työnjakoon syntyy kitkaa. Osapuoli voi pettää toista ja voittaa sillä kerran, mutta pidemmän päälle luottamuksen menettäminen aiheutuu molempien tappioksi. merkitystä sivistyksen syntymiselle. Traditio on jotain pitkäaikaista ja spontaania, jonka merkitystä ei voi muuttaa tekniseksi uudelleenohjelmoitavaksi funktioksi. Kun puhutaan luottamuksesta ja sivistyksestä, perinteet muodostavat sillan primitiivisen elämän ja kauaskantoisempia seurauksia ajattelevan ymmärryksen välille.

Ymmärrys ja sivistys vaativat pitkiä traditioita edesauttaen myös luottamuksen syntymistä. Nämä ovat asioita, joita ei voi valtiollisesti takoa ihmisten tietoisuuteen. Kyse on persoonallisista ominaisuuksista ja kehittyneisyydestä. Vapaus itsessään ei riitä kulttuurievoluutiota ajavaksi voimaksi, mutta se on hedelmällisin perusta. Tämä selittää, miksi esimerkiksi valtion vähäinen rooli toimii paremmin Hong Kongissa kuin Afrikan sarvessa. Aikaisemmassa on ymmärretty aikaisemmin työnjaon tuomat edut.

Päämäärien ja keinojen rajat ovat hämärtyneet

2011-09-03T16:00:00.001+03:00

Vapaan yhteiskuntamallin kannattajana on vaarana tulla väärinymmärretyksi. Hyviinkin aikeisiin perustuvan yhteiskuntapolitiikan, veronkorotusten, veronmaksajien velkaannuttamisen ja velvoitteiden vastustaminen saatetaan ymmärtää vapauden puolustamisen sijaan hyvien aikeiden vastustamiseksi. Hyvänä pidettyjen päämäärien nimissä tehtävän syrjinnän ja etuoikeuttamisen vastustajia pidetään virhepäätelmän tuloksena ihailtujen päämäärien vastustajina, koska yhä useammin tarkoitus pyhittää keinot. Päämäärien ja keinojen rajat ovat hämärtyneet.

Ihmiset ovat sosiaalisessa kanssakäymisessä ja yhteistyössä keskenään, kun he kokevat sen olevan joko itsessään arvokas päämäärä tai keino saavuttaa kauaskantoisempia päämääriä. Holhoavassa yhteiskunnassa lainsäädännöllisillä rajoitteilla ja etuoikeuksilla pyritään usein edistämään hyvänä pidettyjä asioita ja ehkäisemään haittoja. Yhteiskuntapolitiikassa uskotaan, että uhraamalla yksilön valinnanvapautta ja omaisuutta voidaan saavuttaa jotain, mikä ei muuten olisi mahdollista. Mikä sitten on sellaista, mitä ihmisten vapaaehtoinen kanssakäyminen markkinoilla ja kansalaisyhteiskunnassa ei voisi saavuttaa? Ainoastaan sellaista, mihin ihmiset eivät suostu muuten kuin pakotettuina.

Harmittomalta kuulostava yhteiskuntapolitiikka pyrkii asettamaan lainsäädännön voimalla yhteiskunnallisia päämääriä, joiden tavoittelu on ristiriidassa yksilöiden päämäärien kanssa. Maanpuolustuksen, poliisin ja oikeuslaitoksen ylläpito eivät itsessään ole ristiriidassa yksilöiden päämäärien kanssa, mikäli ne turvaavat yksilön ja hänen omaisuutensa koskemattomuutta ja tätä kautta myös valinnanvapautta. Jos taas yhteiskunnalliseksi päämääräksi asetetaan tasainen tulonjako, ilmaiset palvelut tai keskusjohtoisesti suunniteltu koulutus, joudutaan väistämättä uhraamaan yksilöllisiä päämääriä. Yhteiskuntapolitiikan ajatus perustuu yksilön välineellistämiseen suuremmalle kokonaisuudelle. Yhteiskuntapolitiikka on suunnitelmatalouden lievempi versio.

Sen sijaan aatteelliseen yksilönvapauteen kuuluu oikeus toteuttaa itseään niin kauan kuin ihminen ei rajoita muiden vastaavaa vapautta. Tästä seuraa myös tasa-arvo lain edessä ilman etuoikeuksia tai syrjintää. Tasa-arvo ja vapaus eivät ole ristiriidassa keskenään, vaan yhdenvertaisuus lain edessä on vapauden tulosta. Tätä aatetta edistävä politiikka pyrkii eriarvoistavien ja lokeroivien sääntöjen purkamiseen alkuperäisiin motiiveihin katsomatta. Yksilönvapaus on arvoneutraali aate. Siinä erilaisia motiiveja ei voida vertailla keskenään lainsäädännön näkökulmasta. Tarkoitus ei siis pyhitä keinoja, koska yksilöt ovat itsessään yhteiskunnan korkeimpia ja samalla myös tasa-arvoisia päämääriä.

Esimerkki:

Verotusta kiristetään "kulttuurin rikastamiseksi" käyttämällä rahat taiteen tukemiseen. Vapaata yhteiskuntaa kannattavat liberaalit vastustavat tarpeetonta veronmaksajien menojen lisäämistä. Jos ihmiset eivät oma-aloitteisesti käytä paljon voimavarojaan "kulttuurin" ylläpitämiseen ja sen ihailuun, se on signaali tämän "alan" vähäisestä kysynnästä. Tällöin taiteen tukeminen verovaroista olisi ihmisten tahdon ja valinnanvapauden vastaista.

Jos valtio tukee jotain erityisalaa tai joitain toimijoita, se rikkoo arvoneutraalisuuden periaatetta asettamalla toiset etuasemaan muiden kustannuksella. Jos tarkoituksena on rikastaa kulttuuria jakamalla tukia, valtio määrittelee yksityisten ihmisten puolesta sen, mikä on toivottavaa kulttuuria tai "kulttuuria" ylipäätään.

Edellä mainitussa esimerkissä harjoitettava politiikka ei myöskään kunnioittaisi subjektiivisuutta. Monet väittävät, että demokraattiset päättäjät edustavat valitsijoitaan, mutta sellainen ei toteudu edes teoriassa. Kun valitsija tekee valintoja kansalaisilta kerätyillä varoilla, hänen olisi jo teoriassa mahdotonta selvittää ja sovittaa kannattajiensa erilaiset laadulliset mieltymykset yksiselitteisiksi valinnoiksi.

Julkisessa keskustelussa ihmisten valinnanvapautta ja omistusoikeutta puolustavat veronkorotusten vastustajat leimataan pikemminkin verovaroilla kustannettujen asioiden, taiteen, sivistyksen ja perusturvan vastustajiksi. Veronkorotuksia vastustaisi myös sellainenkin liberaali, joka kokisi tuettavan kulttuurialan henkilökohtaisesti tärkeäksi. Hyvinvointivaltion alasajoa voi ihan hyvin kannattaa myös suuri yksityinen hyväntekijä. Yhteisten menojen minimoiminen ei itsessään ole kannanotto sitä vastaan, mihin verovaroja tulisi käyttää, ja mihin ei.

Pohjimmiltaan kyse on päämääristä ja keinoista. Tuleeko ihmisten olla ennalta määritellyn vision rakennusmateriaalia, vai omien visioidensa rakentajia? Siitä on kyse.

Luentoni Libertarismista Politiikan Approbaturilla 1.8.2011

2011-08-04T16:06:00.002+03:00

Sain kutsun tulla alustajaksi Kokoomuksen Nuorten Liiton Politiikan approbatur –kesälukioon 1.8.2011. Minulla oli kunnia pitää tunnin mittainen luento libertarismista osana porvarillista aatekokonaisuutta. Itse kävin saman kurssin vuonna 2008, jolloin olin vielä aktiivinen kokoomusnuori. Tänä vuonna ilmapiiri vaikutti myötämielisemmältä kuin aikoinaan. Luento täytyi pitää melko ripeästi, eikä ylimääräistä aikaa jäänyt tuhlattavaksi. Kaikkiin yleisön kysymyksiin ehdin onneksi vastata.

Powerpoint-esitys löytyy tästä linkistä.

Esityksen tarkoituksena oli esitellä libertarismi aatteena poliittisesti orientoituneelle yleisölle ja käsitellä muutamia pääkohtia. Esityksessä käsittelin libertarismin ja klassisen liberalismin historiaa, aatteen teoriaa, tieteellistä pohjaa sekä aatteen poliittista soveltamista.

Libertarismi saatetaan ennakkoluuloisesti kokea vieraaksi, jopa liberalismille vastaiseksi aatteeksi. Kyse on kuitenkin klassisen liberalismin jatkumosta. Libertarismi nostaa ihanteeksi länsimaisen kulttuurin elinvoimaisimmat ominaisuudet ja soveltamaan tiettyjä valistusajan ihanteita.

Slide-esityksen tueksi olen kirjoittanut libertarismin olennaisimmista näkökohdista lyhyesti:

Hyvinvointia ilman valtiota

Keskityin hyvin suuresti murtamaan libertarismista tehtyä tabua, hyvinvointivaltion ja hyvinvointiyhteiskunnan vastaisena aatteena. Libertaari individualismi ei ole yhteisöllisyyden vastakohta, vaan pakottamisen. Jos esimerkiksi enemmistö suomalaisista haluaa elää hyvinvointivaltiossa, miksi loputkin pitää alistaa tälle suunnitelmalle vastentahtoisesti?

Miksei ihmisillä voi olla yksilöllistä mahdollisuutta solmia omaa "yhteiskuntasopimusta"? Aloittelijoille tämän voisi havainnollistaa esimerkiksi niin, että ihmiset solmivat valtion kanssa melko pitkän sopimuksen verotaakasta ja valtion takaamista palveluista. Lähtökohtaisesti vähemmän veroja, vähemmän valtion palveluja. Enemmän veroja, enemmän palveluita. Jotta tämän hyväksikäyttäminen oman tulotason vaihdellessa olisi hankalampaa erilaisen keinottelun kautta, sopimuksen pitäisi olla tarpeeksi pitkä, ja irtisanoutumismaksun korkea.

Libertarismi lähtee ajatuksesta hyvinvointia ilman valtiota. Tällaista valtiojohtoisuudesta poikkeavaa mallia voidaan kutsua myös hyvinvointiyhteiskunnaksi, joka tarkoittaa siis aivan erilaista ihannetta kuin hyvinvointivaltio. Valtiojohtoisen hyvinvointivaltion kannatuksen voi selittää vain jonkinlainen taikausko siitä, että valtio kykenisi poistamaan kustannustehokkaasti elämän epävarmuutta. Toinen valtiojohtoista hyvinvointivaltiota selittävä tekijä voi olla halu maksattaa omat laskut muiden kustannuksella. Verojen maksaminen voi olla vaikka kivaa, jos naapuri joutuu maksamaan enemmän. Mikäli hyvinvointivaltiota ei olisi, mutta ihmiset kannattaisivat hyvinvointiverkostoja, nämä verkostot syntyisivät ilman valtiota. Tämä edellyttää sitä, että nämä "hyväntahtoiset" ihmiset kannattavat hyvinvointi-, eivätkä hyväksikäyttöyhteiskuntaa.

Valtiojohtoisen hyvinvointivaltion kannattajat unohtavat helposti kansalaisyhteiskunnan olemassaolon. Järjestelmässämme, joka on vuosikymmeniä syrjäyttänyt aidon ja täysmittaisen kansalaisyhteiskunnan valtion palveluilla, ihmiskuvasta on tullut pessimistinen ja jopa ristiriitainen. Ainoastaan korkeampaa verotusta puolustettaessa vedotaan ihmisen sosiaaliseen ihmiskuvaan, jossa raha ei merkitse ihmiselle kaikkea. Jos taas järjestelmä halutaan vapauttaa valtiojohtoisuudesta vapaaehtoisyhteiskunnan suuntaan, ihmistä pidetään valtavirran irvikuvataloustieteen homo economicus -myytin kaltaisena kylmän rationaalisena ja ahneena laskelmoijana.

Liberalismi ja libertarismi eivät varsinaisesti perustu minkäänlaiselle tarkkaan määritetylle ihmiskuvalle. Sen sijaan vapaan ja avoimen yhteiskunnan kannattajat uskovat usein sosiaalisempaan ihmiseen kuin sääntelyn ja valtiojohtoisuuden kannattajat. Se, miten ihmiset suhtautuvat toisiinsa ja erilaisuuteen, riippuu hyvin paljon kulttuurista. Kulttuuriin kuuluu esimerkiksi spontaanit tavat, joilla ihmiset rakentavat verkostoja ja luottamusta toisiinsa. Koska valtio edustaa pakkokeinoja ja kolmannen osapuolen väliintulemista, sen kyky auttaa ihmisiä rakentamaan luottamusta mm. yhteiskuntapolitiikalla on hyvin rajallinen.

Tiede

Monet libertaarit ovat perehtyneitä tieteisiin. Yleisin libertaarien kiinnostuksenkohde on taloustiede. Tälle on monia perusteluja. Taloustiede on ehkä ainut yksilön toimintaa tarkasteleva tiede, joka ei ota kantaa yksilön päämääriin. Parhaiten taloustiede kuvaa yksilöiden rauhanomaista toimintaa. Suursotien ja valtiojohtoisuuden aikakaudella perinteinen taloustiede on osoittautunut hyödyttömäksi, ja se on omaksunut uuden roolin yhteiskuntapoliittisen suunnittelun työkaluna.

Lisäksi libertaarit näkevät, että omistusoikeus on yksilönvapauden ydin. Omaisuus on yksilön keino hallita itseään, tavoitella päämääriään ja säilyttää työnsä tulokset. Oikeus säilyttää oman työnsä tulokset motivoi ihmistä myös rakentamaan yhteiskuntaa omalla työllään. Omaisuuden puute tekee ihmisestä riippuvaisen muista. Tästä olen kirjoittanut suuremman artikkelin jo aikaisemmin.

Politiikka

Yhteiskunnan taustalla on jonkinlainen kompromissinomainen ideologia. Suomessa vallitsee hyvinvointivaltioideologia. Kaikki eduskuntapuolueet vasemmalta oikealle kannattavat tätä ideologiaa hieman erilaisella painotuksella. Erot eivät kuitenkaan ole niin suuria kuin miltä ne näyttävät. Yksittäiset poliittiset päätökset eivät siis niinkään määritä yhteiskunnan ideologiaa, vaan ideologia synnyttää itsensä mukaisia päätöksiä. Toisin kuin Marx ajatteli, oikeastaan ideat synnyttävät olosuhteita. Ennen kuin ihminen toimii, hänellä on ensin päämäärä tavoitella parempaa, ja hänellä on myös näkemys keinoista, joilla tätä päämäärää tulee lähestyä. Mikäli nämä keinot auttavat päämäärän tavoittelussa, uudet olosuhteet ovat tuotetta ajatusten soveltamisesta.

Mikäli yhteiskuntaa halutaan muuttaa oman ideologian mukaisesti, ihmisten täytyy hyväksyä ideologia. Yksittäiset poliittiset päätökset ovat helposti kumottavia ja katoavia ilman ideologista tukea. Ideologiaa ei pidä ajaa propagandalla, vaan vakuuttamalla ihmiset asiasisällöllä. Yksilönvapautta voidaan perustella sekä itseisarvona (luonnonoikeusperiaate) että välinearvona (utilitaristismi) kaikille yhteisten päämäärien saavuttamiseksi. Lähes kaikki ihmiset tavoittelevat yhteiskuntaa, jossa mahdollisimman monella ihmisellä olisi edellytykset tavoitella hyvää elämää. Ylimmät päämäärät ovat osa yhteistä arvopohjaamme, josta on vaikea neuvotella. Sen sijaan keinot päämäärien saavuttamiseksi ovat aina kyseenalaistettavissa. Valtiojohtoiset aatteet pyrkivät näihin päämääriin keskusjohtoisella suunnittelulla ja yksilönvapautta rajoittamalla. Libertarismi ei hyväksy välineikseen pakkokeinoja. Se näkee myös valtiojohtoisten ideologioiden ongelmana ankkuroitumisen päämääriin, kuten tasapäistämiseen ja "tasa-arvoon". Ne eivät välttämättä edistä korkeampia päämääriä, mutta ilmenevät pikemminkin sivutuotteena korkeampien päämäärien tavoittelusta rauhanomaisin keinoin.

Vapauden tarve

Muut poliittiset suunnat on nähty. Äärimmäinen kollektivismi puhuu puolestaan. Se ei ainakaan ole keino saavuttaa edes utilitaristisen arvopohjan mukaista päämäärää, jossa mahdollisimman monella yksilöllä on mahdollisuudet tavoitella omia päämääriään ja hyvinvointia. Suomen ja Yhdysvaltojen kaltaiset sekataloudet on myöskin nähty. Yhteiskuntapolitiikka vääristää markkinoita, velkaannuttaa veronmaksajia, tukee teennäisen niukkuuden ylläpitämistä ja etuoikeuksien jakamista. Monet ongelmat, joista vapaita järjestelmiä syytetään, ovat vapaissa järjestelmissä ilmenevän interventionismin tulosta.

Esimerkiksi kun keskuspankki lisää rahan tarjontaa, se madaltaa korkotasoja ja saa monet investoinnit näyttämään kannattavilta. Vapailla markkinoilla korkotaso voi laskea ainoastaan säästöjen karttumisen kautta. Jos korkotasot madaltuvat ilman, että todellisia säästöjä on kartutettu, investoinnit jäävät kesken aiheuttaen tappiorykelmän.

Nuiva suhtautuminen vapaaseen yhteiskuntaan voi perustua pidemmän päälle vain harhaluuloihin, erittäin väkivaltaiseen ja suvaitsemattomaan ajatteluun sekä pessimistiseen ihmiskuvaan.

"Keinotekoisten" tarpeiden luominen on aliarvostettua

2011-07-22T10:44:00.003+03:00

Oikea markkinatalous on rauhanomainen järjestelmä, jossa ihmisiä ei orjuuteta. Toisaalta joidenkin mielestä markkinat kahlitsevat ihmisiä henkisellä tasolla. Talouskasvua ja tehokkaimmin sitä edistävää markkinataloutta syytetään helposti uusien tarpeiden luomisesta. Kriitikoiden kielellä nämä tarpeet ovat "teennäisiä". Uskotaan, että tehokkaalla markkinoinnilla ihmisille voidaan kaupata mitä tahansa, mitä he eivät "oikeasti" halua. Taloustieteilijänä arvostettu John Kenneth Galbraith esitti tunnetun kritiikkinsä tarpeiden luomista vastaan kirjassan The Affluent Society (1958). Hän syytti markkinataloutta ratkaisuksi vain itse luomiinsa haasteisiin, "teennäisten" tarpeiden kysynnän tyydyttämiseen. Hän pelkäsi myös, että vahvan markkinoinnin siivittämänä yksityistuotteiden ja -palveluiden kova kysyntä syrjäyttäisi yleishyödyllisenä pidettyjä julkisia palveluja. Samoja näkemyksiä viljellään vieläkin taloustieteessä talouskasvun kritiikin yhteydessä. Nämä talouskasvu- ja kulutuskriitikot eivät edusta taloustiedettä, vaan henkilökohtaisten totalitarismia ihannoivien arvojen sekoittamista muuten puhtaaseen tieteeseen.

Luotettava taloustiede on arvovapaata, eikä se ota kantaa toiminnan päämääriin. Se voi antaa vain vastauksia keinojen tehokkuudesta ennalta annettujen päämäärien saavuttamiseksi. Taloustiede on kuitenkin yksilökeskeinen tiede, eikä ole muuta vaihtoehtoa. Ihminen on toimija, joka ajattelee, arvostaa ja tekee viime kädessä yksilöllisiä ja vaikeasti ennustettavia valintoja verrattuna esimerkiksi yksinkertaisiin hiukkasiin ja kvantteihin, joiden liikerata on joko täysin tai melkein ennustettavissa. Täten taloustiede eroaa tutkimustavoiltaan määrällisistä ja kokemusperäisistä luonnontieteistä.

Taloustieteessä tarpeita ei luokitella teennäisiksi tai aidoiksi. Ihmiset tavoittelevat päämääriään pyrkimällä täyttämään yhden tavoitteen kerrallaan. Jokainen askel on välttämätön korkeampien päämäärien saavuttamiseksi. Tavoitteen täyttämiseksi ihmisellä täytyy olla siihen keinot. Kuluttaminen on keino saada välittömät tarpeet tyydytettyä. Samalla välittömät tavoitteet toimivat myös välineinä korkeammille päämäärille. Kuluttaminen on tapa hankkia keinoja.

Tiede ei vedä rajaa "teennäisten" ja "aitojen" päämäärien välille, sillä sellainen on yksilöllinen makukysymys. Täten tiede ei ota myöskään kantaa päämäärille välineellisten tarpeiden aitoudesta tai teennäisyydestä. Kyseessä on loputon ketju, jota rajoittaa ainoastaan saatavilla olevien keinojen niukkuus.

Kriitikkojen mielestä talouskasvu nojaa "teennäisten" tarpeiden luomiseen. Tämä on henkilökohtainen näkemys, jolla ei ole mitään tekemistä taloudellisen kasvun kanssa. Tosiasiassa talous kasvaa niin kauan kuin ihmisellä on päämääriä ja yhä soveltuvampia keinoja niiden saavuttamiseksi. Talouden logiikassa keinot eivät ole synonyymi rajallisille luonnonvaroille tai niiden määrän lisäämiselle tuotannossa. Kun ihmiset keksivät toimivampia ideoita hyödyntää muita jo olemassaolevia voimavaroja, talous kasvaa.

Ihmisen päämäärät voivat muuttua helposti. Esimerkiksi musiikkimaku voi muuttua iän, mielikuvien sekä yleisen muodin mukana. Ihmisen mieltymyksiin voi vaikuttaa myös mielikuvamarkkinointi. Nämä eivät kuitenkaan ole henkistä orjuuttamista. Jokainen yksilö kokee mainonnan omalla tavallaan. Toiset ihmiset seuraavat muita, ja toiset toimivat vahvasti omana itsenään. Jos ihminen on kykenemätön itsenäiseen arviointikykyyn ja helppo mainosten uhri, se ei ole markkinatalouden vika. Mainonta ei itsessään tee uusia tarpeita, vaan pyrkii esittelemään markkinoitavat asiat yksilön päämäärien kannalta hyödyllisinä.

Kriitikot hyökkäävät tahtomattaankin luovuutta vastaan. Jos markkinoille ilmestyisi pelkästään sellaisia tuotteita ja palveluita, joita kysytään, emme välttämättä nauttisi musiikista, visuaalisesta taiteesta, kirjallisuudesta tai edes peruskeksinnöistä, jotka helpottavat elämäämme suuresti. Monia asioita ihmiset eivät olisi osanneet pyytää ennen kuin joku sattumalta tai kovan työn tuloksena päätyi sellaisia kehittämään ja tuomaan markkinoille.

Musiikin luominen on ehkä relevantein esimerkki tästä uusien ja "teennäisten" tarpeiden luomisesta. Harvoin ihmiset ovat etukäteen tienneet, millaisen kappaleen he haluavat kuulla, ja kenen esittämänä ennen kuin artisti on tullut tunnetuksi omien luomuksiensa puolesta. Ihmiset alkavat pitää mielimusiikistaan vasta kuultuaan sitä. Musiikin tekijä ei voi pakottaa ketään pitämään musiikistaan. Siitä pidetään, jos ihmiset kokevat kuuntelun antavan hetkelleen lisäarvoa.

Sama pätee arkisemmillakin hyödykemarkkinoilla. Keksijä vie tuotteensa markkinoille ihmisten testattavaksi. Jotta tuote saisi näkyvyyttä ja kokeilijoita, sitä markkinoidaan. Tärkeää on osoittaa tuotteen hyödyllisyys kuluttajalle. Jos ihmiset kokevat tuotteen turhaksi omille päämäärilleen, se ei mene kaupaksi, eikä siitä synny "uutta tarvetta". Jos taas ihmiset kokevat sen hyödylliseksi, he alkavat käyttämään sitä. Kuluttaminen on merkki siitä, että ilman kulutuspäätöstä ihminen olisi askelta kauempana päämääristään.

Eturistiriidat ovat demokratian tuotetta

2011-07-17T10:21:00.003+03:00

Demokratiaa on tapana pitää vähiten huonona tapana järjestää yhteiskunnan asiat. Liian moni ihminen näkee demokratian tarkasti määriteltynä ja vaihtoehdottomana mallina. Meillä on kuitenkin olemassa kaksi erilaista mallia demokratiasta: rajoittamatonta ja rajoitettua.

Rajoittamaton demokratia näkee kansanenemmistön arvokkaimmaksi auktoriteetiksi, jolla on oikeus päättää lähes kaikesta. Tämä on tunnusomaista nykyisille länsimaille. Rajoittamaton demokratia kulkee käsi kädessä vahvan valtiojohtoisuuden kanssa, sillä rajoittamaton valtiokoneisto voi kansan hyväksynnällä puuttua ihmisten välisiin sopimuksiin, kuten markkinoihin. Myös rajoittamattomassa demokratiassa on perustuslaki, mutta sisällöllisesti se ei puolusta yksilölle kuuluvaa vapautta päättäjien mielivallalta. Rajoittamaton demokratia edustaa kollektivismia.

Rajoitettu demokratia, toiselta nimeltään perustuslaillinen tasvaltalaisuus näkee yksilön arvokkaimmaksi toimijaksi. Yksilöllä on lähtökohtaisia oikeuksia, joihin edes kansanenemmistöllä ei ole oikeutta puuttua. Nämä oikeudet on kirjattu vahvaan perustuslakiin. Vaikka toisin saattaisi luulla, tämä yksilönoikeuksia painottava näkökulma on rajoitettua demokratiaa vanhempi. Se on peräisin 1700-luvulta, ja sen tunnetuimpiin puolestapuhujiin lukeutui mm. Yhdysvaltain perustajaisät sekä oikeusvaltion isä Immanuel Kant (1724-1804). Rajoitetun demokratian kantava ajatus on individualismi.

HS:n mielipideosastolla yhteiskuntaopin opettaja Minna Markkula väittää intressiristiriitojen olevan erottamaton osa demokratiaamme (Eturistiriidat kuuluvat politiikkaan, 27.6.2011). Markkulan teksti antaa ymmärtää, että vastakkainasettelu on suotavaa ja ainut vaihtoehtomme. Tekstissä on monia hyviä huomioita, mutta suomalaisen demokratiakeskustelun tapaan tarkastelukehys rajoittuu vain ainoana pidettyyn vaihtoehtoomme, demokratian kautta toteutettavaan suunnitteluyhteiskuntaan ja rajoittamattomaan demokratiaan.

Markkulan kirjoituksen tarkoituksena näyttää olevan suomalaisen konsensuspolitiikan arvosteleminen. Jaan saman huolen, mutta eri painotuksella. Markkulan mukaan suomalaisten täytyisi luopua siitä käsityksestä, että politiikassa olisi mahdollista saavuttaa kaikkia miellyttäviä kompromissiratkaisuja. Jaan tämän näkemyksen. Esimerkiksi liberalismia ja valtiojohtoisuutta kannattavien ryhmien välille on mahdotonta löytää molempia palvelevia ratkaisuja. Tämä on kuitenkin vain poliittinen ristiriita. Valtiojohtoisuus on harvoin itse päämäärä. Se on viime kädessä vain väline joidenkin omien erikoisarvojen ajamiseksi muille kuuluvan vapauden ja voimavarojen kustannuksella.

Markkulan perustelee eturistiriitoja sillä, että ihmisten ihanteet ja intressit eroavat luontaisesti toisistaan. Tämä ei kuitenkaan ole yleispätevä totuus. Ihmisten ihanteet poikkeavat toisistaan, mutta ajatus intressiristiriidasta ja siitä, että ne olisivat sovittamattomissa rauhanomaisesti on vain kieroutuneen suunnitteluyhteiskunnan tuotetta. On aivan selvää, että ihmisten intressien välille syntyy ristiriita, mikäli yhteiskunnallinen päätöksenteko perustetaan mahdollisuudelle tavoitella päämääriä muiden kustannuksella. Syntyy eräänlainen kostonkierre, jossa jokainen pyrkii saamaan omat etunsa naapurin maksettavaksi. Politiikka houkuttelee päättämään, kuka hyötyy, ja kuka joutuu kenenkin maksumieheksi.

Tuloksena on epäsuora vero- ja tulonsiirtoviidakko, jossa jokainen luulee voittavansa, vaikka todellisuudessa ihmisten voimavarat vain hukkuvat näiden jaossa olevien rahojen havitteluun ja muodolliseen käsittelemiseen tuottamatta lisäarvoa. Mitä kaikkea konkreettista sillä ajalla, energialla ja rahalla saisikaan aikaan samojen asioiden edistämiseksi vapaiden ihmiskäsien kautta kuin mikä kuluu välineellisiin vaalikamppailuihin, poliittisiin pr-tempauksiin ja kädenvääntöön, jonka tuloksena syntyy vain ehdotuksia veronmaksajien alistamiseksi ja heidän rahojensa jakamiseksi.

Monet luulevat, että laaja yhteiskunnallinen konflikti on väistämätöntä länsimaiselle yhteiskunnalle. Kyseessä on siirtymä avoimesta perustuslaillisesta tasavaltalaisuudesta rajoittamattomaan demokratiaan ja suunnitteluyhteiskuntaan, johon kuuluu vahva valtiovalta ja sen ylläpitämä eturyhmätaistelu. Kyse ei ole marxilaisessa mielessä mustavalkoisista yhteiskuntaluokista, vaan ristikkäin menevistä alueellisista, ammatillisista, kielellisistä, ja kulttuurillisista ryhmistä. Sama ihminen voi kuulua useampaan eturyhmään.

Jaan myös Markkulan näkemyksen siitä, että politiikassa esiintyvä termi “Suomen etu” on kuvitteellinen ja vailla todellista perustaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö meillä voisi olla moraalista kompassia yhteiskunnallisten eturistiriitojen vähentämiseksi. Jos ottaisimme oppia länsimaisesta perustuslaillisesta tasavaltalaisuudesta ja yksilönvapaudesta, palauttaisimme ihmisille valinnanvapauksia ja heiltä verotettuja voimavaroja, yhä vähemmän ihmisten vapauksia tulisi loukatuiksi yhteiskuntasuunnittelulla.

Syrjäyttäisikö vapaa markkinatalous kansanvallan rahanvallalla?

2011-07-03T22:59:00.001+03:00

"Kapitalistinen yhteiskunta on demokratia, jossa jokainen penni edustaa äänestyslipuketta." - Ludwig von Mises

Markkinoita voisi verrata kuluttajien ja tuottajien demokratiaksi. Vertaus pätee kuitenkin vain osittain, sillä siihen liittyy käsitteellisiä vaaroja. Yksi euro, yksi ääni -periaate ymmärretään helposti demokratian ja tasa-arvon vastaiseksi järjestelmäksi. Nähdään, että vapaa markkinatalous johtaisi demokraattisen kansanvallan sijaan pienen eliitin rahanvaltaan.

Tämän asetelman "korjaamiseksi" valtiota vaaditaan jatkuvasti alistamaan vapaita markkinoita demokraattisen päätöksenteon alaiseksi. Ajatus markkinoiden ja demokratian ristiriidasta viestii autoritaarisesta ajattelutavasta, jolla ei oikeastaan ole mitään tekemistä alkuperäisen länsimaisen demokratian kanssa.

Markkinoiden luonne on rauhanomainen. Liberalistinen vapaa markkinatalous perustuu kaikenlaisista aggressioista vapaisiin periaatteisiin. Niistä tärkeimpiä ovat koskemattomuus ja vaihdannan vapaus. Markkinat eivät ole mikään pakkoinstituutio, vaan ne syntyvät ihmisten vapaaehtoisuudesta ja tarpeista vaihtaa tuotteita, palveluita ja osaamista. Se, jolla on enemmän rahaa, pystyy ostamaan enemmän ja antamaan näin voimakkaamman kysyntäsignaalin markkinoille. Saadessaan tuotoksiaan myydyksi tuottaja ansaitsee voittoa. Se kannustaa häntä jatkamaan menestyksekästä toimintaa.

Epäonnistunut tuottaja ei saa tuotoksiaan myydyksi, jolloin hänen vaivannäkönsä on ollut taloudellisesti turhaa, jopa tappiollista. Vapailla markkinoilla ei ole mitään kannustimia jatkaa tällaista toimintaa. Tällöin tuottajan on muutettava toimintatapojaan lisätappioiden välttämiseksi.

Markkinoilla tuotetaan lisää niitä tuotteita ja palveluita, joita kysytään enemmän. Tuotteiden ja palveluiden valikoima muotoutuu vastaamaan kysyntää siinä, missä parlamentin kokoonpano mukailee äänestystuloksia. Normaalisti länsimaisissa vaaleissa jokaisella ihmisellä on käytettävissään vain yksi ääni, kun taas markkinoilla omaisuus on jakautunut epätasaisesti.

Kilpailu nähdään kuitenkin liian usein sosiaalidarvinistiseksi eloonjäämiskamppailuksi. Markkinoita verrataan jopa sotaan. Charles Darwinin evoluutioteoriassa soveltuvimmat eläinlajit jäävät jäljelle, ja heikommat kuolevat pois. Markkinoilla logiikka on erilainen. Ihmisten sijaan ideat tulevat valituiksi tai syrjäytetyiksi. Ihmiset eivät ole tuomittuja ideoidensa kohtaloon. Siinä, missä laji ei kykene uusimaan geenejään, ihminen voi parannella ideoitaan tai vaihtaa ne täysin uusiin.

Olisi epärelevanttia rinnastaa markkinoiden vapaa valintaprosessi ja demokraattiset vaalit täydellisesti. Molemmista on toki löydettävissä toisiaan muistuttavia piirteitä, mutta erot ovat kuitenkin perustavanlaatuisia.

Poliittisilla ryhmillä on erilaisia markkinointistrategioita. On erikoistuneita yhden asian pienpuolueita sekä suuria yleispuolueita. Lähes jokainen suurempi ryhmä pyrkii muotoilemaan sanomansa yleisön ehdoilla ikään kuin markkinoiden ajamana. Myös markkinoilla asiakas on kuningas.

Markkinoilla ei kuitenkaan säädetä lakeja eikä kaupata sääntöjä. Lainsäädäntö määrittelee raamit kansalaisten toiminnalle. Se on turva yksilölle ja hänen omaisuudelleen muiden väkivaltaa vastaan. Lisäksi lainsäädännön tehtävänä on rajata ihmiselle ne perusoikeudet, joihin edes enemmistön oikeuttama kansanvalta ei voi kajota.

Ihmisen omaisuuden ja koskemattomuuden turva on markkinatalouden elinehto. Länsimaiset demokratiat syntyivät tarpeesta suojata koko kansalle luovuttamattomat oikeudet koskemattomuuteen ja omaisuuteen. Vapaat markkinat ja klassinen demokraattinen lainsäädäntö eivät siis ole ristiriidassa keskenään. Ne tukevat toisiaan.

Yksi euro, yksi ääni tarkoittaa, että ihminen on vapaa käyttämään omaisuuttaan omien päämääriensä tavoittelemiseksi. Se ei tarkoita, että rahalla saisi lainsäädännöllistä vaikutusvaltaa. Rikkaimmat eivät voi suunnitella mielivaltaisesti yhteiskunnallisia sääntöjä, ellei perustuslaki ole heikko. On yleistä, että eturyhmät ja heidän lobbarinsa vaativat lainsäädännöllisiä rajoituksia tai etuoikeuksia taloudelliseen valtaansa vedoten. Aikamme vitsaus, perustuslain rapautuminen ei ole markkinatalouden sisäinen ongelma. Valtion kilpailevat vapaata markkinataloutta vastaan. Sen sijaan, että lainsäädäntöön pyrittäisiin asettamaan perustuslaillisia rajoja lainsäädännöllisen mielivallan rajoittamiseksi, vaaditaan yhä enemmän yksilön valinnanvapauden kaventamista.

Vapaillakin markkinoilla pääoman tuoma vaikutusvalta on katoavaa. Tuottajan täytyy käyttää varansa kuluttajaa palvelevien vaihtoehtojen etsimiseen ja jalostamiseen, jotta hän selviäisi kilpailussa ja saisi aikaan uusia tuloja. Jos varat käytetään mielivaltaisesti johonkin, joka ei tähtää edes välillisesti asiakkaan palvelemiseen, raha ei sanonnasta huolimatta hakeudu rahan luo.

Politiikkaa kuvataan usein intressiryhmien kilpailuksi siitä, kuka saa neuvoteltua ryhmälleen parhaimmat edut ja vähäisimmät rajoitteet. Politiikassa on kyse yhteisten, verottamalla kerättyjen varojen kohdistamisesta sekä yksilön vapauksien määrittämisestä suhteessa muihin yksilöihin ja valtioon. Markkinoillakin kilpaillaan yhtä lailla omien etujen maksimoimisesta, mutta tulot täytyy ansaita omilla saavutuksilla, ei nokkeluudella kahmia yhteisiä varoja.

Politiikka ei ole markkinoiden lailla vapaaehtoista, sillä valtio ottaa osansa työn tuloksista verottamalla. Näiden yhteisten varojen keräämisestä ja käyttämisestä päätetään demokraattisesti. Demokraattisista päätöksistä ei voi irtisanoutua. Lait ja niiden mukana rajoitteet säädetään koskemaan käytännössä kaikkia.

Samanlaista voimattomuutta saatetaan kokea myös markkinoilla. Yksi saattaa joutua työttömäksi, ja toista vallitsevat hinnat eivät miellytä. Tällaiset asiat tapahtuvat kuitenkin niiden sääntöjen puitteissa, jotka on demokraattisesti säädetty. Vapailla markkinoilla olosuhteet ovat seurausta ihmisten vapaista valinnoista, eivät valtiovallan auktoriteetista. Markkinoilla ihminen voi irtisanoutua esimerkiksi työsopimuksesta, etsiä parempaa työpaikkaa, etsiä parempia yhteistyökumppaneita tai perustaa oman yrityksen, omat kilpailevat vaihtoehtonsa.

Fakta on se, että markkinat edustavat konfliktivapaata hajautunutta järjestystä, kun taas demokraattinen politiikka edustaa väkivoiman ohjaamista. Markkinat voivat olla ristiriidassa demokratian kanssa vain, jos demokratiassa on luovuttu perustuslaillisuudesta. Siinä vaiheessa demokratiasta on tullut rajatonta demokratiaa, eli enemmistön mielivaltaa. Enemmistön mielivalta ei ole ristiriidassa pelkästään markkinoiden kanssa. Ihminen voi tuoda itseään esille lukemattomin eri valinnoin, jotka eivät välttämättä miellytä muita. Tällöin on kyse sellaisista vapauksista, joita ei helposti mielletä talouden piiriin.

Sen sijaan, että yhteiskunnallisesti puhuttaisiin markkinoiden ja demokratian välisestä ristiriidasta, tulisi käsitteitä selkeyttää. Koska markkinat ovat vain osa ihmisten vapaaehtoista toimintaa, kokonaisvaltaisemman kuvan antaisi asetelma vapauden ja demokratian suhteesta. Alun perin demokratian tehtävänä oli suojella yksittäisen ihmisten oikeuksia hirmuhallitsijoiden mielivallalta. Usein näyttää kuitenkin siltä, että mielivallasta ja oikeuksien polkemisesta tulee hyväksyttävämpää, jos sen takana on hirmuhallitsijan sijaan hirmuinen kansanenemmistö. Vapaus on väistämättä ristiriidassa ulkoisen mielivallan kanssa, mutta onko demokratiamme tarkoitus alistaa vai vapauttaa?

Oikeaa tietä jo yli 3 vuotta

2011-06-03T23:19:00.003+03:00

Blogini täytti keskiviikkona 3 vuotta. On aika kertoa hieman kuulumisia ja suunnitelmia. Loppuvuosi 2010 meni asepalveluksessa hieman kiireisesti. Sain silti pidettyä kiinni tavoitteestani kirjoittaa vähintään yhden suuren artikkelin kuukaudessa. Kevättalvella oli jo enemmän vapaa-aikaa. Sen sijaan, että työstäisin tekstejä, olen alkanut käyttämään mahdollisimman paljon ylimääräistä aikaa opettavaisten kirjojen lukemiseen.

Kävijöitä on kuluneen vuoden aikana ollut 10 000, ja sivulatauksia vajaat 15 000. Kasvua kävijämäärässä on viime vuoteen verrattuna 20%. Tämän blogin lisäksi olen julkaissut muutamia harvoja kirjoituksiani Uuden Suomen blogissani, joka on kerännyt kävijöitä vuoden aikana reilut 4000, ja sivulatauksia yli 6000.

Kevättalvella perustettiin Suomen Ludwig von Mises –Instituutti, joka on taloustieteen itävaltalaisen koulukunnan asiantuntijoiden ja harrastajien yhdistys. Lukuisia tekstejäni on julkaistu myös siellä. Alkuperäinen Mises-instituutti perustettiin 1982 Yhdysvaltoissa taloustieteen suurmiehen Ludwig von Misesin (1881-1972) kuoleman jälkeen hänen älyllisen perintönsä vaalimiseksi.

Olen viime aikoina ollut erittäin pettynyt suomalaiseen politiikkaan. Oikeiston ja liberaalien viimeinen toivo, kokoomus on ylittänyt parodiahorisontin menemällä enemmän vasemmalle kuin edes itse osasin odottaa. Puolueen nuorisoliitossa on ansiokkaasti esitetty klassisen liberalismin mukaisia ajatuksia tasa-arvosta ja yksilönvapaudesta. Koska sattumoisin muutamat perussuomalaiset ovat olleet julkisuudessa samoilla linjoilla, kokoomuksessa nämä ajatukset tahdotaan liberalismin sijaan leimata perussuomalaisiksi.

Perussuomalaisuus näyttää olevan kokoomuslaisille kuin punainen vaate. Perussuomalaisuus edustaa kokoomuslaisille “impivaaralaista” taantumusta ja suvaitsemattomuutta, jonka vastine on kansainvälisyys EU:n muodossa. Tämä asetelma on hyvin teennäinen, sillä kokoomusnuorissa ei ole todistettavasti otettu kantaa eristäytymispolitiikan saati suvaitsemattomuuden puolesta. Jos kokoomusnuoret jakavat saman liberaalin tasa-arvokäsityksen muutaman perussuomalaisen kanssa, harva edes ymmärtää kyseessä olevan mikään aatteellinen periaate. Kun politiikassa mukana olevat ihmiset ovat vieraantuneet aatteista ja moraalisista ismeistä, he eivät enää näe politiikassa muuta kuin henkilökohtaista pyrkyryyttä ja suosion kalastamista. Tämän takia ainut vastapuolen esittämä selitys kokoomusnuorten kannanotolle on perussuomalaisten mielisteleminen ja suosion havittelu saman suuntaisella politiikalla, jolla perussuomalaiset saivat jytkyvoiton vaaleissa.

Odotan innolla opintojeni aloittamista Helsingissä tänä syksynä. Varusmiehenä joudun olemaan enää 35 aamua. Tässä kaikki tältä erää.

Yhdenvertaisuutta vai yhdenmukaistamista?

2011-06-01T13:19:00.001+03:00

Suomen kaltaisen älyllisesti epäkypsän keskusteluympäristön tapaan valtavirrasta poikkeavia ajatuksia vastaan on hyökätty hysteerisesti ja epäanalyyttisesti. Kaikki sai alkunsa, kun perussuomalaiset julkaisivat Jussi Halla-ahon laatiman linjauksen tasa-arvosta. Tätä julistusta monet olivat odottaneet, sillä monilla oli ja on edelleenkin ennakkoluuloihin ja ylitulkintaan perustuvia käsityksiä perussuomalaisista. Monille saattoi tulla yllätyksenä, että perussuomalaiset linjasivat vastustavansa kaikenlaista syrjintää, siis myös tietyille ihmisryhmille erikseen myönnettäviä etuoikeuksia. Tällaisia etuoikeuksia on yritetty kaupitella ihmisille myönteisemmällä nimellä, "positiivisena syrjintänä". Erityisoikeudet asettavat tietyt ryhmät eriarvoiseen asemaan lain edessä.

Perussuomalaiset kannattavat siis puhtaampaa tasa-arvoa kuin etuoikeuksia kannattava valtavirta. Tästä syystä kaikki yhteiskunnalliset järjestöt joko hyökkäsivät perussuomalaisten linjaa vastaan tai olivat vaiti yhtä lukuunottamatta. Kokoomuksen Nuorten Liitto otti pian kantaa Halla-ahon linjan puolesta. Vasta nyt keskustelu paisui uuteen mittakaavaan. Niin vasemmistolaiset kuin oikeistolaisinakin pidetyt ryhmät hyökkäsivät ylläkön lailla Wille Rydmanin johtamaa Kokoomuksen Nuorten Liittoa vastaan. Yllättäen suomalaisille oli suuri huoli eriarvoistavien etuoikeuksien puolesta.

Yhteiskunnallisessa keskustelussa syrjinnän kannattajat yrittävät käynnissä olevalla kritiikkiylläköllään virallistaa oman tasa-arvokäsityksensä, joka perustuu etuoikeuksien jakamiseen. Tämä tasa-arvokäsitys poikkeaa siitä, mitä kaikkien liberaalien esikuvat, länsimaisen valistusajan uranuurtajat, mm. John Locke, Immanuel Kant ja Adam Smith edustivat. Valistusaikana, jolloin yksilönvapauden arvostus oli, koki huippunsa, myös tasa-arvo sai selkeän määritelmän: ihmisten samanarvoisuus lain edessä. Tämä tarkoittaa, että laki ja säännöt ovat kaikille syntyperästä, sukupuolesta tai vakaumuksesta huolimatta samat.

Se, että laki on kaikille sama, on jokseenkin suppeampi versio nykyisestä tasa-arvokäsityksestä. Se ei tarkoita kuitenkaan, että suppea tarkoittaisi moraalisesti vajaata tai köyhää. Se, että laki on kaikille sama, estää valtiota kohtelemasta eri ihmisiä mielivaltaisesti. Tämä estäisi esimerkiksi apartheid-politiikan, kuin myös sukupuolikiintiötkin. Se, että laki on kaikille sama, rajoittaa syrjintää, niin positiivista kuin negatiivistakin. Tärkeä ero on se, että yksityiset toimijat, ihmiset ja yksityisyritykset eivät syrji. Yksityiset ihmiset tekevät valintoja. Jos valtio syyttää heidän valintojaan vääriksi, se on moralisointia ja vapauden rajoittamista. Tämä on erittäin huolestuttavaa, sillä nykyinen lainsäädäntö ei erota julkisten ja yksityisten valintojen eroa. Tätä näkökulmaa eivät tuoneet vielä esille perussuomalaiset eivätkä kokoomusnuoretkaan.

Miksi valtion täytyisi päättää yrittäjän puolesta, kenet hänen tulisi palkata asettamalla paremmuuskriteerejä ja anonyymejä työnhakutilaisuuksia? Yrittäjä osallistuu vapaaehtoisesti markkinoille omalla rahoituksellaan ja omalla riskillään. Miksei hän saisi myös vapautta päättää rahoistaan? On kyseenalaistettavaa, jos esimerkiksi yrittäjä ei saa omalla riskillään valikoida asiakkaitaan. Jos esimerkiksi parturiyrittäjä kieltäytyy ottamasta asiakkaakseen määrittelemänsä ihmisryhmän C jäseniä, ei C:llä ole mitään oikeutta vaatia yrittäjää palvelemaan häntä, ellei kyseessä ole veronmaksajien rahoilla ylläpidetty valtionyritys. Tässä tapauksessa toimii myös vapaus ja vastuu. Ihmisryhmän C jäseniä vieroksuva yrittäjä ohjaa asiakkaat ja rahat kilpailijoilleen aiheuttaen myös mahdollista paheksuntaa ja tulonmenetyksiä.

Taloustieteestä kumpuaa myös kysymys, voiko valtio todella tietää, mikä on liiketoiminnalle parhaaksi. Valtio puuttuu jo nykyisellä lainsäädännöllään ja rajoitteillaan ohjailevasti kysymyksiin, mikä on mm. optimimäärä yrityksiä markkinoilla, mitkä ovat optimaaliset hinnat, ja millaisia työntekijöitä tulee palkata. Tämä rajoittaa yrittäjän arvokasta vapautta tehdä tilannekohtaisia päätöksiä omasta tarkemmasta näkökulmastaan. Hajautuneen järjestyksen teorian avulla on todistettu suunnitelmatalouden epäonnistuminen. Silti sosialistinen yhteiskuntasuunnittelu tuottaa edelleenkin kurjuutta lievemmän interventionismin muodossa. Suunnitteluyhteiskunnassa yrittäjät ovat kärjistetysti sanottuna valtion orjia.

On myös taloustieteellinen fakta, että positiivinen erityiskohtelu on pois negatiivisena syrjintänä muilta. Jos veronmaksajien rahoilla ylläpidetty uimahalli varataan erikseen vain määritellyn ihmisryhmän B jäseniä varten tiettyinä aikoina, kaikkia muita kuin ryhmään B kuuluvia ihmisiä syrjitään negatiivisesti. Kyseessä on vaihtoehtoiskustannus, jotka jäävät epäloogisesti ajateltaessa huomioimatta.

Valistusajan liberalistiset yhteiskuntamoraaliset säännöt on myös kirjattu Yhdysvaltain perustuslakiin, jota on pidetty kaikkien ihmisoikeusjulistusten esikuvana. Tasa-arvosta saa helposti abstraktin, tulkinnanvaraisen ja mielivaltaisesti määriteltävän käsitteen. Nyt positiivista syrjintää puolustavat ihmiset väittävätkin tätä klassisen liberalismin logiikkaa sivuavaa ajattelua ihmisoikeuksien vastaiseksi.

Liberalismin edustajana minun on turhauttavaa seurata vierestä, kuinka klassisen liberalismin edustajia leimataan perussuomalaisiksi. Monet liberaalit väistyvät keskustelusta kokonaan väärinymmärretyksi tulemisen pelossa. Suomalaiset eivät käy keskustelua tarpeeksi analyyttisesti ja sivistyneesti huomatakseen järkiargumentit ja suuremmat kokonaisuudet. Koko suomalainen keskustelu on älyllisen asiasisällön sijaan mennyt poliittisten irtopisteiden keräämiseksi. Kun kokoomusnuoret ilmoittivat jakavansa saman klassisen tasa-arvokäsityksen perussuomalaisten kanssa, Uuden Suomen blogeista saattoi lukea, kuinka kokoomusnuoret pyrkivät keräämään irtopisteitä Halla-ahon leirissä. Kokoomusnuorten keskustelunavaus kumpuaa pikemminkin rohkeudesta puolustaa klassisia länsimaisia arvoja silläkin uhalla, että niiden puolustamisesta ei Suomessa todellakaan tipu edes irtopisteitä.

Keskustelun irvikuva on, että sukupuolet, etniset ryhmät ja vammaiset on rinnastettu keskenään. Tämä pettävä logiikka ei erota korrelaation ja seurauksen suhdetta. Vammaisilla on konkreettinen vamma, jonka seurauksena heidän elämänsä on rajoittunutta. Tämän todistamiseksi ei tarvitse erikoisempaa tiedettä. Sen sijaan erilaisten etnisten vähemmistöjen väitetyt taipumukset ongelmiin ovat pikemminkin tilastoyleistyksiä. Tilastollisesti esimerkiksi naisen palkka voi olla keskimäärin pienempi kuin miehillä, mutta se ei tarkoita, että matalampi palkka olisi seurausta sukupuolesta. Täten esimerkiksi vammaisten erityistukeminen olisi aivan toisella tavalla perusteltua kuin joidenkin varsinaisten kansanryhmien suosiminen. Erilaisen syntyperän, kuten kansallisuuden tai sukupuolen perusteella vaadittavat etuoikeudet perustuvat siis logiikkaan, jonka mukaan ryhmään kuuluminen on vamma. Esimerkiksi ihminen, joka rinnastaa vammaisten erityisavun ja naiskiintiöt, pitää naisena olemista vammana. Tällainen positiivinen syrjintä ei ole kunnioittavaa suhtautumista edes suosimisen kohteena olevaa ihmisryhmää kohtaan.

Samanarvoisuus lain edessä on ainut tieteellisen selkeä määritelmä tasa-arvosta. Muissa tapauksissa olemme tekemisissä epämääräisten ja epäselkeiden käsitysten kanssa. Positiivinen syrjintä perustuu ajatukseen, että tarkoituksenamme on suunnittelulla pyrkiä tasa-arvoiseen yhteiskuntaan. Tässä yhteiskunnassa tutkitaan tilastojen perusteella ihmisiä luokitellen ja päätellen, ketkä ovat kärsijöitä ja ketkä menestyjiä. Tämän perusteella määritellään laadulliset hyödyt ja haitat numeroiksi, joiden mukaan päätetään verotaakka tai tulonsiirto eri ihmisille. Tällainen tieteellinen oikeudenmukaisuuden saavuttaminen on itsessään mahdotonta. Laadullista tietoa ei voi muuttaa numeroiksi. Toisekseen tilastot eivät kerro syy- ja seuraussuhteita. Suunnitteluyhteiskunnan tasa-arvokäsitys, joka pyrkii pikemminkin erojen poistamiseen, on tasapäistämistä. Myönnytys positiiviselle syrjinnälle antaa hyväksynnän tällaiselle yhteiskuntasuunnittelulle, jonka moraalinen sekä tieteellinen perusta ovat hyvin huteria.

"Yhteiskunta, joka asettaa tasa-arvon vapauden edelle ei saavuta kumpaakaan. Sen sijaan yhteiskunta, joka asettaa vapauden tasa-arvon edelle nauttii paljon molemmista" - Milton Friedman

EU ja näennäisoikeisto keskusjohtoisuuden asialla

2011-05-17T10:37:00.001+03:00

Porvarillisina pidetyt kaupunkilaispuolueet, kuten kokoomus ja RKP mielletään euromyönteisimmiksi. Tämän käsityksen nämä puolueet ovat vahvistaneet jälleen tänä keväänä. Vastaavasti kriittisemmin Euroopan yhdentymiseen suhtautuvat ryhmät ovat leimautuneet joko vasemmistolaisiksi tai myös "impivaaralaisiksi" nationalisteiksi. Jako tuli selväksi varsinkin eduskuntavaalien alla, jolloin toimet velkakriisiin ajautuneiden Euroopan ongelmavaltioiden tukemisesta jakoivat mielipiteitä.

Velkaantuneiden valtioiden tukemisesta tuli kokoomukselle kunniakysymys, josta se ei ollut valmis antamaan tuumaakaan periksi. On erikoista, että oikeistopuolue kannattaa periaatteellisen voimakkaasti sosialistista politiikkaa, siis nykyisten ja tulevien suomalaisten veronmaksajien taakan lisäämistä. Muut puolueet eivät yllättäisi, vaikka ne harjoittaisivatkin sosialismia, sillä Suomessa kokoomuskin edustaa korkeintaan poliittista keskustaa.

Sen sijaan SDP ja perussuomalaiset asettuivat tukia vastaan. Kovinta meteliä pitivät perussuomalaiset, joita verrattiin ulkomailla jopa yhdysvaltalaiseen teekutsuliikkeeseen (ottamatta huomioon, että Tea Party vastustaa HV-valtiota). Perussuomalaiset ja Suomen eduskuntavaalit saivat suurta maailmanlaajuista huomiota varsinkin, kun kyseinen puolue sai äänivyöryn.

Kolmanneksi eniten ääniä saanutta puoluetta pidettiin vaalivoittajana, ja typerimmät vastapuolen edustajat pelkäsivät jo Suomen muuttumista menneiden aikojen Impivaaraksi. Itse otin vaalituloksen siinä toivossa, että hyvin pienellä todennäköisyydellä avokätisestä sosialistisesta tukipakettipolitiikasta olisi saatu niskalenkki. Osasin jo odottaa, ettei mikään tulisi muuttumaan olennaisesti - ainakaan perussuomalaisen politiikan suuntaan. Vaalien jälkeen kokoomuksen Jyrki Katainen ja SDP:n Jutta Urpilainen solmivat yhteistyön hallitusneuvotteluiden ja tukipakettipolitiikan jatkamiseksi.

On erikoista, että Katainen hyväksyy SDP:n yhteistyöehdot, joihin lukeutuu muun muassa pankkivero. Aikaisemmin Kokoomuksen eduskuntaryhmän johtaja Pekka Ravi sekä finanssialan keskusliiton kokoomuslainen toimitusjohtaja Piia-Noora Kauppi ovat ilmoittaneet kannattavansa pankkiveroa. Pankkiveron tehtävänä olisi vetää välistä rahaa ennaltaehkäisevään rahastoon, jolla katettaisiin tulevia finanssikriisejä. Vero on tarkoitus määrätä koko EU:lle, mutta se otetaan vapaaehtoisesti käyttöön myös Suomessa. Ehdotus on naurettava, ja ansaitsee korkeintaan keynesiläisten ja marxilaisten talousajattelijoiden sekä myös monien asiaan perehtymättömien maallikoiden kannatuksen.

Moraalisesti on väärin rangaista suomalaisia eurooppalaisten pankkien holtittomasta toiminnasta. Siinä vaiheessa, kun Suomen valtio on velkaannuttanut veronmaksajansa, tulee keksiä yhä enemmän veroja menojen kattamiseksi. Tämä on halpa yritys. Ei ole mitään takuita, että nämä verot auttaisivat juuri suomalaisia - varsinkaan silloin, jos verosta tulee Euroopan laajuinen.

Pankkiveron tehtävänä on vähentää pankkien voittoja. Verot toimivat tuottajille lisääntyneiden tuotantokustannusten lailla. Koska harvat pankit suostuvat vapaaehtoisesti kantamaan kustannusten nousua ja luovuttamaan kaikkia voittojaan valtioille, menot siirtyvät asiakkaille. Pankkien asiakkaat ovat säästäjiä ja lainaajia.

Säästäjät saavat matalampia korkoja ja pienemmän kannustimen säästämiselle. Säästäminen on erittäin tärkeää kestävän talouden rakentamiseksi. Kulutus voidaan kattaa vain säästämällä. Keynesiläisyydestä kumpuava ajattelu, joka on myös syynä finanssikriisiin ei pidä tärkeänä kuiville pääsyä. Säästämistä halveksuva politiikka kiertää pitkäjänteisen rahoituksen hankkimisen mm. ulkomailta lainaamalla, ja mahdollisesti myös Yhdysvalloissa suositulla keinolla, inflaatiolla, eli rahaa painamalla.

Lainaajat puolestaan joutuvat maksamaan korkeampaa korkoa lainaamastaan rahasta. Tämä rajoittaa yrityksiä tekemästä investointeja. Jokainen taloustieteen peruskurssinkin sisäistänyt ymmärtää, kuinka tärkeitä investoinnit ovat tuotannon jatkumiselle, talouskasvulle ja myös kansainväliselle kilpailulle. Korkojen tarpeeton nousu vaikeuttaa myös lainan takaisinmaksamista ja voi veron suuruudesta riippuen lisätä jonkun verran maksuhäiriöitä.

Moraalikato (moral hazard). Jos yleisesti uskotaan, että uudet sovitut vakautusmekanismit, verokertymät ja voiton tekemisestä rankaiseminen auttavat finanssikriisejä vastaan, valtiot voivat jatkaa huoletonta finanssipolitiikkaansa siinä missä pankitkin uusien sääntöjen puitteissa.

Verotuksella kerättävä tukirahasto on kehno yritys poistaa oireet, ei itse ongelmia. Pankkien holtittomuutta selittää valtioiden toimet, aikaisemmat pelastuspaketit ja virkamiesten välinen yhteistyö. Valtioiden velkaantuminen on seurausta niiden liian suuresta vallasta ja julkisen sektorin paisumisesta. Ainut varteenotettava ja vielä ennen kokeilematon keino on liberalismin mukainen rajoitettu perustuslaillinen valtio. Siinä valtio ei ole keskusjohtoinen suunnittelija, vaan lähinnä perustuslain, kansalaisyhteiskunnan sekä markkinoiden suojelija.

EU:ssa on jo aikaisemmin tehty päätös kansainvälisen rahoitusmarkkinaveron käyttöönotosta. Yli puolet suomalaisista europarlamentaarikoista vastusti tätä sosialistista ideaa, mutta jako ei ole vain oikeiston ja vasemmiston välillä. Yksi euromyönteisen konservatiiviryhmän kokoomuslainen edustaja, Sirpa Pietikäinen kannatti veroa, eikä hän varmasti jäisi puolueensa ainoaksi. Vaikka kokoomusta pidetäänkin oikeistolaisena puolueena, sillä ei ole selvää yhtenäistä linjaa sosialistisia rahoitusveroja vastaan.

On hyvin huolestuttavaa, että eurofanaattisuutta pidetään oikeistolaistenkin keskuudessa porvarillisena, vaikka EU:sta on koko ajan tullut keskusjohtoisempi suunnitteluelin ja markkinoiden kahlitsija. Jos EU:ssa näkee vähänkin samoja piirteitä kuin joista 1900-luvun merkittävä liberaali Friedrich von Hayek varoitti teoksessaan Tie orjuteen, saa helposti impivaaralaisen leiman otsaansa. Siitäkin huolimatta, että nämäkin näkemykset perustuvat itävaltalaisen koulukunnan taloustieteeseen klassisen liberalismin hengessä.
EU-kriittisyys ei ole vain perussuomalaisten etuoikeus, vaan tervettä liberalismia.

Miksi talous on liberalismille olennaista

2011-05-12T00:02:00.001+03:00

Liberalistit käsittelevät useimmiten talouskysymyksiä ja taloudellista vapautta. Kyse on siis klassisista liberalisteista, joita yhdistää laajan valtiovallan, keskussuunnittelun ja sosialismin vastaisuus. Tämä erottelee aidot liberalistit puhekielessä esiintyvistä "liberaaleista". Liberaalien todelliset liberalistiset piirteet ovat hyvin triviaaleja verrattuna täydelliseen yksilönvapauteen. Ihminen, joka väittää puolustavansa mm. sananvapautta ja yhtäläisiä vähemmistöjen oikeuksia ei riitä vielä tekemään ihmisestä liberalistia. Tällainen ihminen saattaisi kokonaisuudessaan olla yhtä liberaali kuin konservatiivinen vapaan markkinatalouden kannattaja. Taloudellinen vapaus on hyvin olennainen osa liberalistista yksilönvapautta.

Liberalismia ei voi ymmärtää ilman taloutta ja sen olemusta. Maallikot näkevät, että taloustiede käsittelee vain tuotteiden ja palvelujen tuotantoa sekä kuluttamista. Taloudessa toden totta on kyse resurssien omistamisesta, yhdistelemisestä, vaihdannasta ja kohdistamisesta. Syvällisemmin tarkasteltuna kyse on ihmisen valinnoista, toiminnasta ja luovuudesta. Todentuntuisuudestaan huolimatta tämä on hyvin harvinainen näkemys valtavirran taloustieteessä, joka perustuu pitkälti yksinkertaistettujen mallien soveltamiseen.

Yksityinen omistusoikeus on yksi tärkeimmistä perusoikeuksista. Sen avulla ihminen hallitsee itseään. Omistusoikeuden avulla ihminen voi säilyttää työnsä tulokset ja toimia itsenäisesti. Jos ihmiseltä viedään omistusoikeus, se estää ihmistä korjaamasta asioitaan omin voimin. Omistusoikeuden puute tekee ihmisen yhä riippuvaisemmaksi muista.

Yksilön ja hänen omaisuutensa koskemattomuus on Maslow'n tarvehierarkian näkökulmasta ihmisen perustarve, joka luo pohjan suurimmalle osalle itsensä toteuttamisen vapauksista. Vapaus marginaalisempiin itsensä ilmaisemisen muotoihin, kuten sananvapauteen ja sosiaaliseen statukseen sijoittuu vasta yksilön omistusoikeuden päälle.

Tämä vie pohjan niiltä väitteiltä, jotka pitävät taloudellista vapautta vain avaimena pinnallisiin materiaalisiin tavoitteisiin vailla minkäänlaista yhteyttä "korkeampiin" henkisiin päämääriin. Taloudellista vapautta ei voi yksiselitteisesti erotella muista vapauksista. Jos ihmisellä ei ole taloudellisia vapauksia, kuten vapautta säilyttää oman työnsä tuloksia tai oikeutta ostaa tuotteita markkinoilta, ihmisellä ei ole mahdollisuuksia tyydyttää perustarpeitaan ja puitteita, joissa "korkeampien" päämäärien tavoittelu on ylipäätään mahdollista. Lisäksi lähes kaikkeen ihmisen toimintaan liittyy tavalla tai toisella taloudellista toimintaa, kuluttamista, tuottamista, vaihtamista.

Henkilökohtainen omaisuus ja omistusoikeus ylipäätään ovat tunnusomaisia instituutioita länsimaiselle kulttuurille. Joissain alkukantaisissa kulttuureissa omistusoikeutta ei tunnettu. Esimerkiksi Pohjois-Amerikan intiaanit olivat uuden tilanteen edessä, kun eurooppalaiset levittäytyivät vuosisatoja sitten Atlantin toiselle puolelle ja halusivat ostaa maata.

On myös mahdollista, että omistusoikeus tunnetaan, mutta sitä ei tunnusteta täysivaltaisesti. Kärjistävinä esimerkkeinä ovat totalitaristiset maat, joissa valtio omistaa tuotantopääomaa ja koordinoi tuotantoa. Helpommin löydettäviä esimerkkejä puutteellisesta omistusoikeudesta on sekatalousmaissa. Niissä valtiolla on suuri valta puuttua markkinoiden toimintaan ja verottaa ihmisiä.

Verotus on selkein omistusoikeuden loukkaus. Valtio toki tarvitsee rahoitusta pystyäkseen suojelemaan suvereniteettiaan ja valvomaan lakia, mutta sekatalouksissa verotuksella on pitkä liuta muita ylimääräisiä tehtäviä. Tästä seuraa, että valtio verottaa osansa ihmisen toiminnasta sellaistenkin menojen maksamiseksi, joita verotettava ei ole tilannut.

Omistusoikeuden määritteleminen on ollut elinehto nykyisen sivilisaation kehitykselle. Kun niukoilla resursseilla on omistajat, syntyy aito kysyntään ja tarjontaan perustuva hintajärjestelmä. Ihmisen mahdollisuus vaikuttaa asioihinsa kannustaa häntä yhdistelemään resurssejaan, vaihtamaan ja luomaan uutta. Vastaavanlaista tiedonkulkuprosessia ja kannustinjärjestelmää ei ole onnistuttu luomaan keskusjohtoisesti. Liberalistit pitävätkin vapaita markkinoita ylivoimaisena välineenä elintason ja hyvinvoinnin tuottamiseksi.

Myös monet liberalismista poikkeavat suunnat pitävät välineistä parhaana. Liberalisteille taloudellinen vapaus ei kuitenkaan ole pelkkä väline. Markkinataloudessa ihmisillä on vapaus omaisuuteensa liittyvistä ulkoisista vaateista sekä oikeus päättää oman omaisuutensa käyttämisestä. Omistusoikeus ja itsenäinen päätäntävalta ovat vapausarvoja. Markkinatalouden pitäminen välineenä on käytännössä vapauden pitämistä välinearvona. Koska ihminen toimii vapauden puitteissa, vapauden välineellistäminen tekee koko ihmisestä pelinappulan.

Ei ole niinkään selvää, voiko yksilöllistä omistusoikeutta pitää luonnollisena kehityskulkuna, vai lainsäädännöllisenä innovatiivisena oivalluksena. Jonkinlainen omistusoikeus on ollut tunnusomaista jo varhaisille valtakunnille Euroopan ja Välimeren alueella. Se ei ehkä ollut yhtäläisesti jakautunutta, mutta ei ainakaan epämääräistä tai tuntematonta. Tämä omistusoikeuden ja vaihdannan instituutio on vaikuttanut siihen tapaan, jolla todellisuutta voitiin hahmottaa. Se poikkesi niistä alkuasukkaista, joille yksityinen riskinotto ja omistusoikeus saattoi olla vieras instituutio.

Tuntemamme yhtäläinen oikeus omaisuuteen on peruja liberalistisesta ajattelusta. Liberalismi on varsin nuori aatesuunta verrattuna niihin ankaran vallankäytön olosuhteisiin, joissa ihmiset ovat eläneet. Edistysaskeleena voidaan pitää 1600-luvulla eläneen John Locken ajatusta luonnonoikeuksista. Sen mukaan ihminen on vapaa omistamaan ja toimimaan niin kauan kun hän ei rajoita muiden vastaavaa vapautta. Tämä vauhditti liberalismin kehitystä, joka keräsi ensin taakseen teoreetikkoja ja kulttuuri-ihmisiä, sitten myös vaikuttajia. Vapausfilosofialla oli konkreettisia vaikutuksia länsimaiseen ajatteluun ja lainsäädäntöön, jonka jäänteet erottuvat vielä tänäkin päivänä verrattaessa niitä esimerkiksi aasialaiseen tai arabialaiseen kulttuuriin.

Liberalismin ydinperiaate on non-aggressioperiaate. Siinä jokainen ihminen luopuu aloitteellisesta väkivallasta. Ainoastaan tämän periaatteen puolustamiseksi on hyväksyttävää käyttää voimaa, itsensä ja toisen puolustamista aggressioilta. Verottava ja sääntelevä valtio syyllistyy aloitteelliseen väkivaltaan pyrkiessään estämään non-aggressioperiaatetta noudattavia ihmisiä väkivaltakoneistollaan, poliisin ja armeijan tuella. Koska ryöstäminen on aloitteellista väkivaltaa, omistusoikeus on lähtökohtaisesti rauhanomainen instituutio.

Yksi tapa tarkastella yksilön vapautta ja omistusoikeutta on itseomistajuus (self-ownership). On jo selvää, että omistusoikeus lisää ihmisen itsenäisyyttä ja päätäntävaltaa omasta elämästään. Käänteisesti voidaan myös sanoa, että vapaa ihminen omistaa itsensä. Jos ihmisen vapautta rajoitetaan, hän ei omista itseään, vaan hän on ikään kuin jonkun toisen omaisuutta. Hyvinvointivaltioajattelussa valtio omistaa ihmisen. Ihmisen toimintaa rajoitetaan, ja vastineeksi hänelle pyritään tarjoamaan etuja.

Ihmisen vapaudet perustuvat omistusoikeuteen. Tuotantovälineiden omistajuus mahdollistaa vapaan yrittäjyyden. Maan omistaminen mahdollistaa yksityisyyden ja tietynlaisen turvallisuuden. Oikeus omistaa kirjoja, lehtiä ja tietotekniikkaa mahdollistavat sananvapauden. Tästä osoituksena on se, että sananvapautta pyritään rajoittamaan useimmien vähentämällä oikeuksia, jotka liittyvät tietynlaisen materiaalin omistamiseen ja vaihtamiseen. Vaihtamisen ja kaupankäynnin estäminen on myöskin ihmisen omistusoikeuden rajoitamista.

Liberalistit pitävät omistusoikeutta tärkeänä vapausarvona luonnonoikeuksiin vedoten. Koska kyseessä on kuitenkin moraalinen näkemys muiden joukossa, sillä ei vielä itsessään ole absoluuttista tieteellistä auktoriteettia. Siksi liberalistien tehtäväksi on osoittautunut vapauden ylivertaisen välinearvon perusteleminen niillekin, joiden moraali ei muuten pitäisi yksilönvapautta itseisarvona. Monien mielestä esimerkiksi sosiaalinen oikeudenmukaisuus, elintason kasvu ja yhteiskuntavakaus ovat jopa omaa vapautta tärkeämpiä arvoja. Puhuttaessa elintasosta ja hyvinvoinnista taloustiede on olennaisimpia areenoita tämän asian käsittelemiseksi.

Monien omistusoikeuden vastustajien mielestä omaisuuden turva suojelee omistajia ja vauraita ihmisiä pitäen muita ihmisiä köyhyydessä. Yhtäläinen omistusoikeus ei suojele mitään eturyhmää sisäisesti, vaan tarjoaa myös oikeuden niille, joilla ei ole suurta omaisuutta. On myös tärkeä muistaa, että markkinoilla ihmiset voivat hankkia itselleen lisää omaisuutta esimerkiksi työtä tekemällä. Omaisuuden turva on erityisen tärkeä niille, joille vähäinenkin on paljon.

Omistusoikeuden vastustamiseen liittyy ajatus, että se, minkä yksi ihminen omistaa, on pois kaikilta muilta ihmisiltä. Lähtökohtaisesti se on totta, sillä muilla ihmisillä ei ole oikeutta kajota toisen omaisuuteen. Se on myös kannustin ja kehittyvän talousjärjestelmämme perusta, kuten aikaisemmin todettiin. Ilman liberalistisia taloudellisia vapauksia ja omistusoikeutta ihmisiltä puuttuisi kyky itsemääräämiseen, ja he olisivat yhä enemmän toistensa mielivallan armoilla. Ihmisen taloudellinen vapaus on yksilönvapauden erottamaton ydin.

Vapun hittibiisit

2011-04-30T10:07:00.001+03:00

Vapun kunniaksi ajattelin mainostaa paria musiikkivideota, jotka ovat vaihtoehtoja perinteisille työväenlauluille. Vuosi sitten Econstories julkaisi opettavaisen musiikkivideon “Fear the Boom and Bust”, jossa 1900-luvun kuuluisin taloustieteilijää John Maynard Keynes käy rap-battlea aikalaisensa Friedrich von Hayekin kanssa. Tämä kappale opettaa enemmän kuluneen vuosisadan talousongelmista kuin Matti Pohjolan Taloustieteen oppikirja tai KOM-teatterin antikapitalistiset ruikutukset. Tarkoituksenani ei ole tehdä referaattia, vaan mainostaa ja avata hieman musiikkivideoiden olennaista sisältöä.

Valtavirran taloustieteessä sääntely- ja suhdannepolitiikan teoreetikkona tunnetun Keynesin vastapariksi mielletään usein monetaristisen koulukunnan edustaja Milton Friedman. Todellinen vastine valtiojohtoiselle keynesiläisyydelle on itävaltalainen koulukunta. Hayek oli itävaltalaisen koulukunnan kuuluisimpia edustajia 1900-luvulla, ja palkittu talousnobelisti. Hän oli myös tieteellisen kilpailijansa Keynesin läheinen ystävä. Musiikkivideon asettelu on erittäin onnistunut. Loppuun hiotut sanoitukset, tarttuva musiikki, tieteellinen asiasisältö sekä lukuisat yksityiskohdat paljastavat, että taustalla on joukko ammattilaisia.

Keynes kuvataan elvytyspolitiikkansa perusteella juhlivana tuhlaajana, jota kuvaa hyvin iskulause “It’s all about spending”. Keynesin lääke taantumiin on kysynnän lisääminen joko korkotasoja madaltamalla tai velanotolla. Hayek taas varoittaa, että keinotekoinen kysynnän lisääminen ja helppo raha houkuttelevat ihmisiä virheinvestointeihin, eikä pelkästään määrällisesti mitattu talouskasvu välttämättä palvele ihmisten tarkoituksia.

Videon lopussa Keynes juhlii liikaa ja herää krapulaisena aamulla. Selvitäkseen tästä “taantumasta” hän aikoo tehdä, kuten keynesiläiset yleensä – hankkiutua siitä eroon sillä, millä samaan tilaan on jouduttukin. Keynes yrittää hörpätä krapularyyppyä ja päästä uuteen nousuun, mikä kuvaa lainan ottamista tai rahan painamista velkaisen ja taantuneen talouden pelastamiseksi. Tämä on se tilanne, josta Hayek varoitti ja varoittaa jälleen.

Sanoitukset suomentanut Petri Kajander http://www.petrikajander.com/fi/blogi/suhdannevaihtelu-selitettyna-musiikkivideolla/

Ei tässä vielä kaikki. Eilen samat tekijät julkaisivat uuden videon, johon on panostettu entistä enemmän. Se on paljon hulppeampi, kuin mitä osasin odottaa. Se alkaa samalla tavalla kuin edeltäväkin video. Keynes on hahmo, joka tunnetaan joka paikassa, ja jota ylistetään. Hayek ei puolestaan näytä tutulta, eikä hänen nimeäkään tiedetä. Musiikki ja sanoitus ovat jälleen tarttuvia ja huippulaatuisia. Tässä musiikkivideossa taloustieteilijät eivät juhli keskuspankissa, vaan heidät kuvataan välillä nyrkkeilymatsissa, ja välillä oikeussalissa kiistelemässä valtion menojen vaikutuksista.

Keynes väittää viimeisimmän talouskriisin taittuneen hänen ansiostaan. Hayek puolestaan katsoo asioita pidemmällä tähtäimellä, eikä asia näytä yhtä valoisalta. Nyrkkeilyottelussa Hayekin valmentajana vilahtaa Mises, hänen aatteellinen oppi-isänsä. Ludwig von Misesin ideologinen panos ihmisen toiminnasta näkyy aivan selvästi myös Hayekin vuorosanoissa.

KEYNES:
ihan sama kuin sammuneella myllyllä
vedetään käyntiin alkukipinällä
Kulutus on elinvoima, jolla virta käynnistyy
Sen päämäärällä ei ole väliä, kunhan kulutus käyntiin ryhtyy

HAYEK:
Talous ei ole auto, moottoria ei ole sammumaan
sitä ei mikään ekspertti korjaa, ”sitä” ei ole lainkaan.
Talous on me, ja me ei kaivata asentajaa
Unohda jakarit, talous toimii luonnostaan

Hayek tiputtaa Keynesin väitteet kerta toisensa jälkeen, mutta siitä huolimatta lyöty Keynes julistetaan voittajaksi.

Sanoitukset suomentanut Petri Kajander http://www.petrikajander.com/fi/blogi/vuosisadan-kamppailu-hayek-vs-keynes-toinen-era/

Hauskaa vappua!

Politiikka on väkivaltaa

2011-04-24T10:14:00.002+03:00

"Sota on politiikan jatke" -Carl von Clausewitz (1780-1831)

Yllä mainittu Clausewitzin toteamus tarkoittaa, että kun poliittiset voimakeskittymät eivät pääse yhteiseen sopimukseen, välit selvitellään rajattoman väkivallan keinoin. Sanonnassa politiikka rinnastetaan aivan selvästi sodan sukulaiseksi, vaikka se helposti jää huomaamatta. Clausewitzin lausahdus ei voisi olla lähempänä totuutta. Politiikka ei ole vain sodan sukulainen, vaan jo itsessään väkivaltaa. Kun ihmiset eivät yhteiskunnassa kykene sopimaan asioitaan rauhanomaisesti, he turvautuvat joko oman käden oikeuteen tai lainsäädäntövaltaan. Oma-aloitteisen väkivallan tiellä koko valtion väkivaltakoneisto poliiseineen ja tuomareineen on vastassa. Ainoaksi vaihtoehdoksi jää itse koneiston kanssa työskenteleminen.

Jos esimerkiksi joidenkin ihmisten mielestä kenenkään ei pitäisi mennä töihin tietyn rajan alittavalla palkalla, he voisivat vedota ihmisiin pidättäytymään töistä. Koska pidemmän päälle ihmisen on hankittava toimeentulo tavalla tai toisella, tällainen vaatimus osoittautuisi melko epäuskottavaksi. Siksi matalista palkoista huolissaan olevat ihmiset voisivat säätää lain, jolla yrittäjiä estettäisiin työllistämästä työntekijöitä tiettyä rajaa matalammalla palkalla. Näin on käynyt niissä maissa, joissa on olemassa minimipalkkalainsäädäntö.

Ilman väkivallan kaltaista voimaa lainsäädäntö menettäisi merkityksensä. Lain rikkomisesta seuraa rangaistus, jonka täytäntöönpanossa ollaan valmiita käyttämään väkivaltaa. Jos lain rikkomisesta koituvia sakkoja ei makseta, tai oikeudenkäyntiin ei saavuta, siitä seuraa ennen pitkää etsintäkuulutus ja pidättäminen. Nämä ovat voimakeinoja, joilla ihmisen liikkumisvapautta sekä omistusoikeutta rajoitetaan. Useimmiten yleisimmät rikkeet saadaan soviteltua jo niin varhaisessa vaiheessa, ettei kirjaimelliseen väkivaltaan tarvitse turvautua. Tämä ei kuitenkaan kumoa sitä tosiasiaa, että valtio edustaa vähintäänkin passiivista väkivaltaa koko ajan. Järjestelmän oikeus väkivaltaan toimii pelotteena, joka saa ihmiset noudattamaan sääntöjä.

Tästä ei välttämättä seuraa, että koko lainsäädäntö olisi pahasta. Toimiva yhteiskunta vaatii selkeät säännöt ja ennustettavan hallinnon. Toisin kuin ymmärretään, edes oikeat anarkistitkaan eivät tähtää pysyvään epäjärjestykseen tai kaaokseen. Valtio olisi turha, jos kaikki ihmiset kunnioittaisivat kaikissa tilanteissa toistensa omaisuutta ja koskemattomuutta. Ihmisten "epätäydellisyys", yksilöllinen moraali ja käytös luovat kysyntää järjestystä ylläpitäville voimille. Valtio on tunnetuin esimerkki tällaisesta. Teoreetikot kuten David Friedman ovat miettineet myös muita vapaampaan valintaan perustuvia vaihtoehtoja valtiolliselle yhteiskuntasopimukselle. Niiden ymmärtäminen voi kuitenkin olla hankalaa ilman vahvaa talous- ja yhteiskuntatieteellistä ymmärrystä sekä irrottautumista valtiokeskeisistä ajatusmalleista.

Ihmiset, jotka vastustavat väkivaltaa ja arvostavat vapautta, pitävät laillistettua väkivaltamonopolia välttämättömänä pahana. Nähdään, että lainsäädännön tehtävänä on enemmänkin turvata yhtäläisesti perustuslailliset oikeudet, koskemattomuus, omaisuus ja toiminnan vapaus. Tämä edellyttää valtion pysymistä taka-alalla yhteiskunnallisessa toiminnassa, jotta ihmiset voisivat toimia. Perustuslain tehtävänä on suojata nämä oikeudet demokraattiseltakin päätöksenteolta. Muussa tapauksessa demokratia olisi vain synonyymi enemmistön mielivallalle. Jos valtio esimerkiksi rajoittaa kauppojen aukioloaikoja tai tupakointia täysin yksityisissä tiloissa, se rikkoo perustuslakia puuttumalla ihmisen valinnanvapauteen. Valinnanvapauden rajoittaminen olisi mahdotonta ilman tarpeetonta väkivaltaa.

Joidenkin mielestä ei ole kohtuullista kutsua poliisin käyttämää voimaa väkivallaksi. Väkivallalla on sanana negatiivinen kaiku. Ihmisen koskemattomuutta suojeleva väkivalta ja aggressioon perustuva väkivalta voidaan luokitella tarpeelliseksi tai tarpeettomaksi väkivallaksi. Aiemmin mainittu on yhteiskuntajärjestyksen kannalta tarpeellista, ja jälkimmäinen tarpeetonta. Kun lainsäädännöllä pyritään rajoittamaan ihmisen oikeuksia, se nojaa tarpeettoman väkivallan uhkaan.

Samaa sukua oleva tapaus on verotuksen suhde ryöstämiseen. Valtion perustoimintojen ylläpitäminen vaatii rahoitusta, joka katetaan normaalisti veroilla. Verotus on valtiollinen vaade osaan työn tuloksista. Verojen kiertäminen on rangaistavaa, joten teoriassa verotus perustuu väkivaltaan. Verotus on siis välttämätön paha siinä missä koko valtiokin.

Valtio voi kuitenkin asettaa myös tarpeettomia veroja sellaisten palveluiden kattamiseksi, jotka eivät ole yhteiskuntajärjestykselle välttämättömiä. Jos valtio ottaa enemmän tehtäviä, joku joutuu maksamaan sellaisista palveluista, joita ei olisi tilannut, tai joita ei edes käytä. Vastapainona on myös vapaamatkustajia, jotka pyrkivät aktiivisesti ottamaan yhteisistä varoista enemmän kuin mitä ovat antaneet. Käytännössä tällaisen verotuksen ja ryöstämisen ero on vain siinä, että tosielämän ryöstäjät ottavat kaiken, minkä voivat.

Monien mielestä verotusta ei kuitenkaan ole soveliasta edes rinnastaa ryöstämiseksi, koska sillä pyritään usein saamaan aikaan paljon hyvää. On myös käynyt niin, että verotuksesta on tullut jonkinlainen itseistarkoitus tuloerojen tasaajana. Tuloeroja tasaavaa valtiota verrataan usein Robin Hoodiin, vaikka tarinoissa Robin Hood taisteli ihmisten yksityisen omistusoikeuden puolesta ahneita hallitsijoita vastaan. Pyrittiinpä verotuksella mihin tahansa, pakko tekee siitä väkivallan ja ryöstämisen lähisukulaisen.

Perustuslaillisuuden suojaaminen on osoittautunut erittäin vaikeaksi tehtäväksi läntiselle sivilisaatiolle. Jotkut voivat pitää sitä jopa mahdottomana, sillä koko ihmiskunnan historiaa ovat määrittäneet erilaiset hirmuhallitsijat, suursodat ja ihmisten alistuminen suurempien kokonaisuuksien välineeksi. Länsimaisen valistuksen ja yksilönvapauden aika alkoi vasta 1700-luvun lopulla, eikä sekään ole ole ollut nousujohteista. Päinvastoin. 1800-luvulta lähtien perustuslaki on menettänyt merkitystään, ja valtiohallinnon koko on kasvanut suhteessa ihmisten vapaaseen toimintaan. Läntisissä teollisuusmaissa julkisen sektorin osuus kokonaistuotannosta on moninkertaistunut viimeisen sadan vuoden aikana. [1]

Valtion roolin lisääntyminen näkyy konkreettisesti siinä, että ihmiselle jää työstä vähemmän palkkaa käteen. Korkea verotus nostaa myös tuotteiden hintoja. Ihmisellä ei ole myöskään vapautta valita perustavaa laatua olevia hyvinvointipalveluja tai koulutusta, koska valtiolla on joko lainsäädännöllinen monopoli tai veronmaksajien rahoilla on tuettu yksinvalta näillä markkinoilla.

Nämä asiat jäävät usein vaille huomiota. Samaan aikaan kun ihmisen olennaisimmat vapaudet on konkreettisesti sidottu riippuvaiseksi valtiovallasta, spontaani kulttuuri on vapautunut. Myös enemmistölle triviaalimmat vapaudet kuten erilaisten seksuaalivähemmistöjen oikeudet ovat lisääntyneet. Vähemmistöjen oikeudet voivat myös kääntyä tasa-arvoisen vapausaatteen vastaiseksi "positiiviseksi" syrjinnäksi. Globalisaatio, kulttuurien ja kaupan kansainvälistyminen ovat murtaneet maailmansotien aikaisen eristäytymisihanteen. Monet totalitaristiset suurvallat ovat vapautuneet viime vuosisadalla, ja monet kehitysmaat ovat päässeet mukaan kehityksen kelkkaan. Myös teollisuusmaissa elintaso on kasvanut huimasti, mikä ilmenee suurempana valinnanvarana aikaisempiin sukupolviin nähden. Monille ihmisille on syntynyt kulttuurikokemuksen perusteella kuva siitä, että maailma kulkisi kohti vapautumista.

Vaikka kulttuuri onkin saanut moninaisempia piirteitä ja ihanteita, valtioiden puuttuminen ihmisten elämään on lisääntynyt ja lisääntymässä edelleen. Finanssikriisin taustalla ollut keskuspankki-instituutio on vasta reilun vuosisadan vanha hanke. Keskuspankki on valtiollinen sääntelyelin, jolle koko tuhansia vuosia vanha luonnollinen, vapaan markkinatalouden mekanismein syntynyt valuuttajärjestelmä on alistettu eri talousalueilla. Jos keskuspankki päättää painaa lisää valtion valuuttaa vähentämällä näin ihmisten omistaman rahan arvoa, kyse on verotuksen kaltaisesta väkivallasta. Jos valtio päättää nostaa veroja tai ottaa velkaa tukeakseen velkakriisiin joutunutta valtiota, se on myös väkivaltaa veronmaksajia kohtaan.

Kaikki politiikka, joka pyrkii lisäämään valtion tehtäviä, nostamaan veroja, lisäämään rajoitteita ja ehtoja tai velkaannuttamaan valtiota, edustaa asioiden ajamista väkivaltaisin keinoin. Vapautta syytetään helposti suurista ongelmista, sillä ihmisen valinnanvapauden kaventumista on monesta mainitusta syystä vaikeampi huomata verrattuna vapautumisen sanoman värittämiin kulttuuri-ilmiöihin. Kun ymmärrämme, että politiikka on väkivaltaa, voimme huomata olevamme tekemisissä tarpeettoman väkivallan uhan kanssa joka päivä. Väkivalta ei ole ratkaisu. Tästä täytyisi oppia, että politiikka on viimeisiä keinoja ratkaista ihmisten ongelmia.

[1]http://www.valt.helsinki.fi/blogs/juvehvil/KA6bLiite2.1.pdf sivu 7

ks. myös:

http://usgovernmentspending.com/spending_history

http://ukpublicspending.co.uk/spending_brief.php

Ketä äänestäisin?

2011-04-09T11:46:00.001+03:00

Tullessani viikonloppulomille eräänä maaliskuun perjantaina löysin postien seasta muistutuksen äänestysoikeudestani. Todellakin tuo muistutus palautti minulle mieleen lähestyvät vaalit. Vaikka päivittäin pohdiskelen asioita ja seuraan myös politiikkaa mahdollisuuksien mukaan, en ole vielä päättänyt, miten käyttäisin äänioikeuttani. Varsinkin minut tietävien ihmisten mielestä tämä saattaa kuulostaa hyvin erikoiselta.

Itse en ole puolueuskollinen, vaan aateuskollinen. En pidä puolueuskollisuutta ihailtavana enkä varsinkaan merkkinä itsenäisestä ajattelusta. Puolueilla ei ole enää suoraa yhteyttä aatteisiin eikä ideologioihin, jotka taas määrittävät ihmisten vakaumuksia. Aatteellinen puolue olisi luotettava, koska sen päätökset olisivat hyvin pitkälti ennustettavissa. Jo nuorsuomalaisten pamfletissa Ultimatum isänmaalle (1994) todettiin, että erot puolueiden sisällä voivat olla suurempia kuin niiden välillä.

Nykyiset poliittiset puolueet pyrkivät kalastelemaan mahdollisimman suurta äänisaalista, mikä on ajanut ne venymään ja sallimaan liian suuren skaalan erilaisia, jopa ristiriitaisia ideologioita sisälleen. Ihmisistä on tullut skeptisiä tällaisia puolueita kohtaan. Monet hyvät ehdokkaat jäävät vaille ääniä, koska he kuuluvat epämääräiseksi ja arvaamattomaksi miellettyyn puolueeseen.

Ongelma on se, että minulla on tietty aate, mutta Suomessa ei ole yhtään tällaista luotettavaa aatteellista puoluetta, jolle voisin uskoa ääneni. Sen sijaan minun kanssani samoilla linjoilla olevia ehdokkaita olen onnistunut löytämään n. kahden tuhannen ehdokkaan joukosta vain reilun kourallisen. Toki lähelle kanssani samoilla linjoilla olevia ehdokkaita on jo arviolta kymmeniä. Yksikään näistä ydinjoukon ehdokkaista ei kuitenkaan ole omassa vaalipiirissäni.

Äänestäisin erityisen rohkealla tavalla aatteellisiksi profiloituneita klassiselle liberalismille vannoutuneita ihmisiä. Tällaiset aatteelliset ihmiset ovat luotettavia siitä syystä, että heille poliittinen ura ja muodollinen päteminen eivät muodosta tärkeintä pyrkimystä elämässä. Periaatteisiin ankkuroituminen kertoo siitä, että he eivät muodosta mielipiteitään sen mukaan, mitä ihmiset haluavat kuulla, ja mitä mahdollisimman suuri äänisaalis vaatii. Tällaiset ihmiset iskevät pelottomasti haastavimpiin puheenaiheisiin silläkin uhalla, että heidät ymmärrettäisiin väärin tai tuomittaisiin ennenkuulumattomista ideoista.

Kanssani samoilla linjoilla olevat ajattelijat edustavat ehkä noin promillen luokkaa (tm) kaikista ehdokkaista. Sen potentiaali ei ole äänestysenemmistössä, vaan vahvassa mielipidevaikuttamisessa, rohkeissa avauksissa sekä tuoreissa ideoissa. Eduskunta olisi arvokas kanava yhteiskunnallisen ja poliittisen keskustelun kannalta. Puolueet ovat ehtineet taantua tarpeeksi kauan ilman nuorsuomalaisten kaltaisia unilukkareita.

Omiin suosikkeihini kuuluu ehdokkaita mm. kokoomuksesta ja piraattien liberaalimmasta päästä. Omassa vaalipiirissäni ei ole näitä ehdokkaita. Joudun todellakin miettimään, jätänkö äänestämättä kokonaan, vai äänestänkö protestina jotain jokseenkin kanssani samoilla linjoilla olevaa ehdokasta, joka voisi rikkoa vallitsevaa suurten puolueiden taantumusta sysäämättä kuitenkaan Suomea pahemman sosialismin ja valtiojohtoisuuden tielle. Toisaalta tällaiset ehdokkaat saattavat pitkälti rajoittua niihin suosikeihin, jotka olen jo bongannut - harmikseni muista vaalipiireistä.

Monet minun kanssani samoilla linjoilla olevat ihmiset suhtautuvat nuivasti varsinkin kokoomuslaisten äänestämiseen siinä pelossa, että ääni menisi suhteellisen vaalijärjestelmämme takia jollekin saman puolueen toisenlaiselle henkilölle. Muistuttaisin kuitenkin, että äänet joka tapauksessa menisivät puolueen marionetti- tai vasemmistoedustajille ilman liberalistiehdokkaidenkin äänestämistä.

Kokemus on osoittanut, ettei suurista puolueista liberalismille otollisin kokoomus luovu vasemmistolaisista taipumuksistaan ennen kuin se itse kärsii vaalitappion. Tämä tulee todennäköisesti tapahtumaan ilman lokakampanjointiakin. Puolueen kannatus on taantunut, eikä viimeaikainen kampanjointi ole erottanut puoluetta edukseen. Jos tätä kehitystä haluaa nopeuttaa, yksi vaihtoehto olisi esimerkiksi piraattien tai perussuomalaisten äänestäminen. Tällaisen yleisen vaalitappion tuottaminen voisikin olla pidemmällä tähtäimellä yhtä järkevää kuin vastuuttomasta rahapolitiikasta johtuvan kuplan puhkaiseminen ajoissa.

Siihenkin liittyy vaaransa, sillä mikään suuri puolue ei edusta aitoa vaihtoehtoa sääntelylle eikä yksilönvapauksien rajoittamiselle. Vaalitenteissä lähes jokainen puolue mainitsee tehtäväkseen työllisyydestä huolehtimisen ja palvelujen turvaamisen. Jokainen talous- ja yhteiskuntateoriasta perillä oleva ymmärtää, että jos näitä pyritään ajamaan läpi poliittisesti, kuljetaan komentotalouden tietä. Yksikään eduskuntapuolue ei julistaudu esimerkiksi länsimaisen perustuslaillisuuden, oikeusvaltion, veronmaksajan oikeuksien tai vaikkapa jokaisen yksilön puolustajaksi.

Teemapolitiikassa markkinointi on tärkeää. Yksilönvapaus ei vetoa suomalaiseen kansanluonteeseen. Periaatteessa minulle olisi aivan sama, mitkä puolueet ovat hallituksessa, jos harjoitettava politiikka olisi mielekästä. Käytännössä tämä ei kuitenkaan ole mahdollista, sillä ainakin kolme suurinta puoluetta kilpailevat keskenään yhteisen tavoitteen saavuttamisesta eri keinoin. Eivät niinkään tavoitteista.

Toisaalta kokoomuksen puoluejohdon ja enemmistöehdokkaiden näyttäytyminen harmaana massana voi tarjota mahdollisuuden myös saman puolueen erottuville ehdokkaille. Tällaisia ovat mm. Elina Lepomäki, Henri Heikkinen ja Wille Rydman. Itse en ole vielä päättänyt, äänestänkö John Galtia vai Denny Cranea.

Miksi jokaisen pitäisi äänestää?

2011-03-26T20:43:00.001+02:00

En ole koskaan keksinyt mitään järkevää syytä sille, miksi ihmisiä täytyisi tasapuolisesti kannustaa, ohjata tai pakottaa äänestämään. Miksi pitäisi tavoitella muodollisesti korkeaa äänestysprosenttia? Poliitikoilla näyttää olevan huoli matalasta äänestysprosentista. Ei ole mahdotonta törmätä kampanjointiin ja mielipidekirjoituksiin, joissa muistutetaan äänestämisen olevan kansalaisvelvollisuus. Suomessa on jopa ehdoteltu äänestyspalkkiota sekä muita etuja ihmisten ohjaamiseksi uurnille [1].

Joissain totalitaristisissa maissa on voimassa vähintäänkin muodollinen äänestyspakko, jonka laiminlyönti voi johtaa sakkoihin tai jopa vankeusrangaistukseen. Erikoista, että näihin maihin kuuluu myös monia länsimaita, kuten Australia, Belgia ja Luxenburg. Äänestyspakon voi toki yrittää kiertää, mikäli valtion isoveli ei valvo, mitä tuherruksia äänestyslipukkeeseen rustaa. Joka tapauksessa äänestyspakko on alkukantainen voimakeino saada ihmiset valitsemaan vähiten huono vaihtoehto ja antamaan näin näennäinen oikeutus vallitseville vaihtoehdoille.

Myös äänestämättä jättäminen on kannanotto. Minusta on naurettavaa väittää, ettei ihmisellä olisi muka varaa valittaa, jos hän ei ole edes yrittänyt vaikuttaa asioihin äänestämällä. Äänestämisellä ei luoda uutta tai poisteta ongelmia. Se on prosessi, jolla vain halutaan antaa oikeutus luottamuksen arvoisille ehdokkaille tai asioille, tai olla antamatta kokonaan.

"Äänen antaminen on vain reaktio eikä tapa ratkoa ongelmia", todetaan Risto Harisalon ja Pasi-Heikki Ranniston tuoreessa kirjassa Julkinen hallinto yhteiskunnan rakentajana (2010)

On monia muitakin tapoja vaikuttaa asioihin, kuten asiasisältöjen luominen poliittisessa toiminnassa sekä näiden poliitikkojen vakuuttaminen mm. yhteiskuntatieteiden saralla. Oikeastaan tällaisella mielipidevaikuttamisella voi olla paljon suurempi vaikutus kuin yhdellä äänestyslipukkeella miljoonien muiden joukossa.

Pakottaminen uurnille raahautumiseen ei selitä sitä, miksi ihmisen mielenkiinto politiikkaa kohtaan heräisi tällaisen pakon johdosta. Jotkut ihmiset ovat vain enemmän kiinnostuneita yhteiskunnallisista asioista kuin toiset. Ihmisen motivoiminen aivan vieraalta tuntuvaan asiaan voi osoittautua hyvin vaikeaksi. Miksi tietämättömien ihmisten pitäisi antaa äänensä arpaa heittämällä? Tuoreen tutkimuksen mukaan vain kolme kymmenestä tietää edes nykyiset hallituspuolueet [2]. Minusta kannattaa äänestää vasta sitten, jos on itse asioista perillä ja kykenee perustelemaan asiat itselleen.

Monien mielestä korkea äänestysprosentti on demokratian tae. Korkea äänestysprosentti ei vaikuta mitenkään harjoitettavan politiikan laatuun. Enimmillään ulkoisesta motivaatiosta johtuva äänestysprosentin nousu lisää puolitosissaan annettuja arpaääniä. Tällöin yhä useampia henkilöitä ei äänestetä olennaisin poliittisin kriteerein.

Adam Smithillä on meille vieläkin paljon annettavaa

2011-03-10T19:04:00.002+02:00

Ollessani viikonloppulomilla Helsingissä eräänä tammikuisena lauantaina kävin Akateemisessa kirjakaupassa. Alennuskorissa oli kymmenen euron hintaan P.J. O'Rourken referaattikirja Adam Smithin Kansojen varallisuus. Olin tutustunut samaan kirjaan aikaisemmin kirjastossa jo vuonna 2008, jolloin kirjan suomennos oli vasta ilmestynyt. Tuolloin olin vasta tutustumassa liberaalin talous- ja yhteiskuntateorian saloihin, vaikka itse taloustieteen perusteet olivatkin minulle jo tuttuja.

Lukiessani kyseistä teosta kirjastossa ensimmäistä kertaa noin tunnin verran minulle jäi siitä hieman sekava kuva. Kirjoittajan värikäs retoriikka heikensi silmissäni kirjan uskottavuutta, sillä tätä ennen olin lukenut ainoastaan kuivempaa tyyliä edustavaa yhteiskuntatieteellistä kirjallisuutta. Yksi näistä oli F.A. Hayekin Tie Orjuuteen. En ollut aivan varma kirjoittajan poliittisesta taustastakaan.

Alkuperäinen Kansojen varallisuus on suunnattoman kokoinen kirjasarja, jota ei ole mahdollista saada suomennettuna. Tällainen alkuperäiseen verrattuna tiiviimpi kirja sopi siis kätevästi inttilukemistooni. Päätin nyt parin vuoden jälkeen ostaa kirjan ja tutustua siihen paremmin. Kun viikonloppuna kasarmilla jäi hieman vapaa-aikaa, luin kirjan läpi.

Tällä kertaa kirjailijan satiiriset vertaukset ja retoriikka aukesivat minulle aivan selkeästi. Onnistuin jopa aistimaan, että kirjailija olisi libertaarihenkinen. Tarkistin netistä, ja yllättäen tämä pitikin paikkansa. Minulle kirja olikin erittäin antoisa lukukokemus, mutta epäilen, ettei jokainen suomalainen, holhousyhteiskunnan diskurssiin tottunut lukija ymmärtäisi sitä samalla tavalla.

Kirjaa lukiessa tuli poimittua muutamia varsin mielenkiintoisia huomioita ja teräviä lainauksia. Lukukokemus täydensi käsitystäni Smithistä, jonka ansiot olin hieman aliarvioinut. Sen lisäksi, että Adam Smithiä voidaan pitää tuntemamme kansantaloustieteen isänä, hänen moraalituntojen teoriansa määrittelee hyvin pitkälle länsimaisen, klassisen liberalismin aatteen.

Kirjailija onnistuu ansiokkaasti tarkastelemaan Smithiä myös kriittisessäkin valossa. Yksi esimerkki on teoria hinnan määräytymisestä. Smithin käsitys hinnan muodostumisesta on lähempänä myöhempää marxilaista arvoteoriaa kuin itävaltalaisen taloustieteen myöhemmin ratkaisemaa rajahyötyanalyysiä, joka on nykyään vallitseva teoria. Smithin edustama klassinen taloustiede ei siis vielä tarjonnut oikeaa vastausta hinnan määräytymiselle.

Smithillä oli myös monia näkemyksiä, jotka nykyajan kontekstissa kuulostavat huvittavilta tai kyseenalaisilta. Yli kaksi sataa vuotta vanhoja ajatuksia tutkiessa suuremman huomion saa kuitenkin se nerokkuus, josta vielä nykyäänkin olisi paljon opittavaa. Adam Smithin taloudellisia linjauksia sekä filosofiaa lukiessa voisi ihmetellä, onko länsimaisen kulttuurin kehitys äärimmäisen hidasta vai ottanut jopa takapakkia.

Adam Smith tunnetaan käsitteestä näkymätön käsi, jota oikeaoppisemmin käytetään kuvaamaan vapaan markkinatalouden spontaania itsekorjautuvaa järjestystä. Valistusajan taloustieteilijöistä ja filosofeista Smithin nimi jäi historiaan teoriasta, jonka mukaan ihmisten itsekkyys palvelee vaihdannan kautta koko yhteiskuntaa ikään kuin näkymättömän käden ohjaamana. Samaa spontaanin järjestyksen teoriaa pohjustivat jo aikaisemmin suomalainen Anders Chydenius sekä alankomaalainen Bernard Mandeville. Nämä varhaiset teoriat painottivat sitä, että ihmisen oman edun tavoittelulla on myös yhteiskuntaa hyödyttäviä vaikutuksia.

Näkymätön käsi on myös hyvin väärin tulkittu termi. Sanana se esiintyi Smithin kirjallisuudessa vain kerran tai kaksi. Lukemastani kirjasta löytyy yksi osuva ensi käden selitys tuolle termille: "hallintojärjestelmä, joka antoi talouselämälle sen ainoan kannatuksen, jota se tarvitsee". Monet mielestään terävät kriitikot arvostelevat Smithin teoriaa siitä tehdyn yksinkertaistuksen perusteella. Smith ei pitänyt kaikkea ihmisen ahneutta yhteiskuntaa hyödyttävänä, sillä petos ja valtiovallan hyväksikäyttäminen oli rajattava pois. Ahneuden oli siis tapahduttava yksilönvapauden rajoissa. Tämä vie pohjan hyvin monilta kriitikoilta, jotka syyttävät pyramidihuijauksia ja velkakriisejä näkymättömän käden epäonnistumiseksi. Edellä mainitut tapaukset kun ovat esimerkkejä yksilönvapauden sortamisesta.

"Mutta jollei kauppiaiden ja tehtailijoiden jotka eivät ole ja joiden ei tulisikaan olla ihmiskunnan valtioita alhaista ahneutta ja yksinoikeushenkeä voitaisikaan korjata, voidaan se helposti estää häiritsemästä muiden kuin heidän omaa rauhaansa" - Adam Smith

Räikeimmät kriitikot rinnastavat markkinatalouden ja näkymättömän käden uskonnon kaltaiseksi yliluonnollisuudeksi. Smith ei kuitenkaan käyttänyt sanaa “the invisible hand”, vaan “like an invisible hand” metaforana.

Ennen valistusaikaa ahneus oli moraalisesti arveluttava asia. Smith tunnisti omaneduntavoittelun roolin liiketaloudellisessa toiminnassa. Egoistisen ja altruistisen toiminnan eroa oli vaikea määritellä.

Varhaiset, klassiset taloustieteilijät Adam Smithin sekä David Ricardon tavoin olivat tärkeässä asemassa esittäessään yksityisen omistusoikeuden, vapaakaupan sekä työnjaon hyötyjä koko merkantilistiselle yhteiskunnalle. Adam Smith oli omaksunut John Locken ja Hutchesonin oppeja yksityisestä omistusoikeudesta. Vaikka Smithinkin edustamalle liberalismille yksilön oikeus omaisuuteen on perustava osa vapautta, se on myös yhteiskunnallinen kannustin sekä keino pitää oman työnsä tulokset.

Smith julisti, että kansojen varallisuus ei ole vain sitä, mikä makaa holveissa käyttämättömänä, vaan ihmisten palveluja ja tuotteita, joita tuotetaan ja kulutetaan arkielämässä. Talouskasvuteoria mullisti vanhan merkantilistisen käsityksen kansojen varallisuudesta. David Ricardo esitteli teoriansa suhteellisen edun periaatteesta. Sen mukaan jokaisen talousalueen olisi tehottoman omavaraistalouden sijaan kannattavampaa erikoistua sellaiselle tuotannonalalle, jossa se on vähiten huono. Vaihtamalla tehokkaasti tuotettuja erikoisuuksiaan kaikki vaihdon osapuolet kykenisivät saamaan käyttöönsä suuremman kokonaismäärän erilaisia hyödykkeitä kuin omavaraistaloudessa.

Smith pyrki vilpittömästi parantamaan maailmaa. Hän osoitti, kuinka vapaa kaupankäynti on koko yhteiskunnan parhaaksi. Merkantilismin aikana kaupankäynti oli erittäin säänneltyä ja etujärjestövetoista. Mainittavimpana esimerkkinä oli Itä-Intian kauppakomppania, jolla oli monopoliasema ulkomaankaupassa. Kilpailun rajoittaminen esti tarjonnan lisäämistä ja hintojen madaltumista.

"Valikoitujen kauppiaitten muodostama hallitus on ehkä huonoin hallitus, minkä mikään maa voi koskaan saada" -Adam Smith

Vieläkin vallitsee harhakäsityksiä, joiden mukaan kansakunnalle olisi välttämätöntä pitää ylijäämäistä vaihtotasetta. Smithin looginen vastaus tähän kiteytyy hänen seuraavaan julistukseensa:

"Yritys lisätä jonkin maan varallisuutta joko tuomalla sinne tai pidättämällä siellä tarpeeton määrä kultaa ja hopeaa on yhtä järjetön, kuin jos yritettäisiin lisätä yksityisperheiden hyvinvointia pakottamalla ne pitämään tarpeetonta määrää keittiökalustoa." (Kansojen varallisuus, IV kirja)

Taloustieteestä erillisessä moraalifilosofisessa teoksessaan Smith otti kantaa moniin länsimaista liberalismia määrittäviin kysymyksiin. Vielä tänäkin päivänä länsimaissa on tahoja, jotka ovat valistusajan kulttuuritradition vastaisesti valmiita rajoittamaan sananvapautta.

Viharikoslainsäädännön Smith tyrmää seuraavasti:

"Rangaistaisiin tuntemuksia, ajatuksia ja aikomuksia… Kaikista tuomioistuimista tulisi todellisia inkvisitioita. Viattomin ja varovaisin käyttäytyminen ei olisi turvassa. Epäiltäisiin vielä pahoja toiveita, pahoja mielipiteitä ja pahoja aikomuksia" (Moraalituntojen teoria II osa)

Smith tunnisti myös valtiolliseen koulutusjärjestelmään liittyvät vaarat. Tämä osoittaa erittäin suurta visionaarisuutta, sillä suurin osa ihmisistä on tälle asialle sokeita vielä 2000-luvullakin:

"Yliopistot ovat suojapaikkoja, joista epäonnistuneet järjestelmät ja vanhanaikaiset ennakkoluulot löytävät turvapaikan ja puolestapuhujan sen jälkeen, kun ne on metsästetty sukupuuttoon kaikkialta muualta."

Smith tiesi kokemuksesta, miten poliittinen paine vaikuttaa opettajiin:

"Hän on jatkuvasti alttiina mielivaltaiselle vallankäytölle ja voi suojautua tältä vain nöyristelemällä ylempiään - ei ammattitaidollaan"

Smith esitti myös varhaisen version F.A. Hayekin laillisuusperiaatteesta:

"Kauppa ja tuotanto voi harvoin kauaa kukoistaa sellaisessa valtiossa, jossa ei ole säännönmukaista ja ennustettavaa oikeuslaitosta, jossa ihmiset eivät tunne omaisuutensa olevan turvassa, jossa laki ei tue uskoa sopimuksiin ja jossa valtiovalta ei säännönmukaisesti pakota velkojen maksuun"

Smithillä oli näkemys siitä, mihin periaatteisiin verotuksen täytyi nojautua. Verojen täytyi olla varmoja, sidonnaisia saatuihin palveluihin ja etuisuuksiin sekä rinnastettavia ihmisen maksukykyyn. Tämän takia Smith tyrmäsi perintöverot, sillä ne ovat sattumanvaraisia. Kuolema tulee aina yllättäen.

Pääoman verottamista Smith vastusti myös. Tässä olisi vinkki myös suomalaisille poliitikoille, jotka suunnittelevat pääomaveron korottamista milloin mihinkin vedoten.

Helmikuussa 2011 kokoomuslainen valtiovarainministeri Jyrki Katainen perusteli pääomaveron korottamista erittäin heikoin perustein:

"Pääomatuloveronkorotuksella ei saada hirveästi rahaa. Yksi prosenttiyksikkö lisää on 50 miljoonaa, kaksi on sata miljoonaa euroa. -- Uskon, että pääomaverotulon korotuksella saamme lisättyä ihmisten oikeudenmukaisuudentunnetta ja niin minäkin koen"

Veronkorotuksista koituvia tappioita ei välttämättä ole otettu huomioon. Niitä on mahdotonta laskea etukäteen.

Smith:

"vero, joka ajaa pääoman pois tietystä maasta kuivattaa samalla sekä hallitsijan että koko yhteiskunnan tulonlähteet"

Smithin näkemykset käsittelevät vieläkin ajankohtaisia asioita, sääntelyä, verotusta, viharikoksia sekä koulutusta. Smith tarjoaa vaihtoehtoja nykypolitiikalle, jota näyttää vaivaavan samat periaatteelliset ongelmat kuin noin 250 vuotta sitten.

Miksi voittoa tekevät yritykset irtisanovat työntekijöitään?

2011-02-24T18:59:00.004+02:00

Vähän väliä talousuutisista kuulee jonkun suuren yrityksen irtisanovan työntekijöitään Suomessa. Nämä yritykset eivät edes välttämättä tee tappiota. Silloin, kun vielä voittoa tekevä yritys irtisanoo väkeään, kansalaiset eivät voi ymmärrä sitä. Itsekin muistan erään lukio-opettajani pohtineen markkinataloutemme "kehittymättömyyttä", kun kerran voittoa tekevät yritykset irtisanovat työntekijöitään. Ihmisillä on siis alitajuntainen käsitys, että yritysten tulisi, tai olisi jopa kannattavaa irtisanoa työntekijöitä vasta, kun työntekijöiden pitäminen aiheuttaa tappiota.

Jokaiselle kansantaloustieteen perusteet sisäistäneelle henkilölle asiassa ei ole mitään epäselvää. Vastaus löytyy yksittäisen toimijan käyttäytymistä tutkivasta mikrotaloustieteestä, yrityksen teoriasta.

Alla oleva yksinkertaistettu kaava kuvaa tilannetta. Rajattu sininen alue kuvaa aluetta, jolla yrityksen tulos on voiton puolella. Käyrien välinen etäisyys kuvaa voiton suuruutta. Punertava alue vastaavasti kuvaa aluetta, jolla yritys alkaa tuottamaan tappiota. Pisteessä y kokonaiskulut kumoavat kokonaistulot. Sitä suuremmalla tuotannolla yrityksen tulos on tappiollinen. Kaikki aikaisemmat pisteet pitävät yrityksen tuloksen voitollisena. Voittonsa maksimoimiseen tähtäävän yrityksen onkin luonnollista valita tuotantonsa määräksi pisteen y sijaan x. Silloin kokonaistuloista jää eniten jäljelle kulujen jälkeen. (Maksimivoitot a-b)

Kaikessa yksinkertaisuudessaan yritys maksimoi voittonsa silloin, kun kokonaistulojen ja -menojen erotus on mahdollisimman suuri.

Tarkemmin otettuna optimitilanteessa rajatulo ja rajakustannukset ovat yhtä suuret. Rajatulo ja rajakustannukset tarkoittavat yhdestä lisäyksiköstä, esim. yhdestä työntekijästä aiheutuvia lisäkustannuksia ja -tuloja. Nämä raja-arvot kuvaavat siis kokonaisarvojen muutosnopeutta. Kaikessa yksinkertaisuudessaan yrityksen on kannattavaa palkata työntekijöitä, jos yksi työntekijä saa aikaan enemmän tuloja kuin aiheuttaa menoja.

Koska työntekijöiden palkat ovat vähintään liki yhtä suuria, niistä aiheutuvat kokonaismenot kasvavat tasaisesti työntekijämääränkin kasvaessa. Yhden työntekijän rajakustannus on tällöin yhtä suuri kuin edeltäjänsäkin. Teollisuudessa työntekijöiden rajatuottavuus puolestaan laskee, mikä täytyy havainnollistaa esimerkillä:

Kuvitellaanpa, että tehtävänä on kopioida paperille yhteystietoja hakukonetta käyttäen. Osa ajasta menee tietokoneen äärellä, ja osa puolestaan omatoimisessa muistiinpanojen käsittelyssä. Käytössä on yksi yhteinen tietokone sekä henkilökohtaiset muistiinpanovälineet. Jos tehtävää suorittaa yksi henkilö, tämän tuottavuus on melko korkea. Jos tehtävää suorittamaan palkataan yksi lisähenkilö, tämänkin tuottavuus voi olla vielä kohtuullisella tasolla siitäkin huolimatta, että tietokone ei ole aivan joka hetki vapaana. Korkeammilla työntekijämäärillä on jo niin paljon ruuhkaa, että omaa tietokonevuoroa joutuu odottelemaan toimettomana. Tällöin yhden lisätyöntekijän aikaansaama tuotannollinen lisä on melko vähäinen. Koska työntekijöille maksetaan palkkaa, on heidän oltava taloudellisesti hyödyllisiä palkkaavalle yritykselle. Tästä seuraa, että teoriassa uuden työntekijän aikaansaaman tuottavuuden on oltava suurempi kuin hänelle maksettava palkka. Muuten työntekijä on yritykselle rasite siitäkin huolimatta, että kokonaistulot ylittäisivätkin kokonaismenot.

Vaikka tämä on yleistys, se pätee todellisuudessa, kun pääoma tai tuotanto liittyvät jollain tavalla fyysisen materiaali käsittelyyn.

Optimitilanne ei kuitenkaan ole pysyvä, sillä siihen vaikuttavat monet erilaiset muuttujat. Markkinatilanne voi muuttua esimerkiksi niin, että tuotantoa täytyy supistaa. Samoin työmarkkinoilla työntekijöiden palkat voivat nousta. Tästä seuraa, että rajatuottavuuden ja rajakustannusten teoreettinen tasapainotila toteutuu korkeammalla hinnalla ja pienemmällä työntekijämäärällä.

Kuvasta selviää, että työntekijäkustannusten noustessa a:sta b:hen palkattavien työntekijöiden määrä vähenee y:stä x:ään.

Tarkennukseksi on puututtava valtavirran taloustieteen harhaanjohtavaan esitystapaan. Tulevia kokonaistuloja ei voida tietää etukäteen. Kaikki puhe tuloista perustuu enemmän tai vähemmän luotettavaan arvioon. Valtavirran taloustieteessä onkin tuotantotehokkuuden havainnollistamiseksi tehty oletus, että koko tuotanto saadaan myydyksi. Siinä ei sinällään ole mitään väärää, koska yritykset ainakin pyrkivät tuottamaan juuri sopivan määrän tuotteita.

Yhden työntekijän osuutta tulojen muodostumisesta ei voida luotettavasti eritellä monien laadullisten ja määrällisten muuttujien joukosta. Sen sijaan on mahdollista saada selville, kuinka paljon lopputuotteita eri työntekijämäärillä saadaan aikaan.

Käytännössä kokonaistuloihin vaikuttaa myyntimäärä, ja tuloista jääviin voittoihin tuotantotehokkuus. Tuotantotehokkuuteen vaikuttaa työntekijöiden määrä sekä käytössä oleva tuotantoteknologia ja sitä soveltava kalusto, pääoma. Muuttuvassa taloudessa lyhyen aikavälin tehostamistavoitteet keskittyvätkin käytännössä hieman kitkattomampaan ratkaisuun, työntekijämäärän uudelleenmitoittamiseen.

Se, että voittoa tekevät yritykset irtisanovat työntekijöitään on aivan luonnollista. Kyseessä ei siis todellakaan ole markkinatalousjärjestelmän virhe. Siinä, missä yksittäinen yritys tehostaa tuotantoaan luopumalla ylimääräisestä kapasiteetistaan, kansantaloudellisesti katsottuna ylijäämää vapautuu tuottavampaa tarkoitusta varten.

Liberalismi ja kristinusko

2011-02-04T21:19:00.001+02:00

Joulukuun alussa olin kaikkien muiden aliupseerikurssilaisten tapaan sotilaspastorin oppitunnilla. Aiheena oli johtamisen etiikka. Tähän liittyen luimme uudesta testamentista Paavalin Roomalaiskirjettä. Se sisältää raamatullisen perustelun väkivallan käyttämiselle esimerkiksi maanpuolustuksessa:

13:1-3: “Jokainen olkoon alamainen sille esivallalle, jonka vallan alla hän on. Sillä ei ole esivaltaa muutoin kuin Jumalalta; ne, jotka ovat, ovat Jumalan asettamat.
Sen tähden, joka asettuu esivaltaa vastaan, se nousee Jumalan säätämystä vastaan; mutta jotka nousevat vastaan, tuottavat itsellensä tuomion.
Sillä hallitusmiehet eivät ole niiden pelkona, jotka tekevät hyvää, vaan niiden, jotka tekevät pahaa. Jos siis tahdot olla esivaltaa pelkäämättä, niin tee sitä, mikä hyvää on, ja sinä saat siltä kiitoksen; “

Raamattu siis tukee käsitystä, että maallinen esivalta olisi pyhä, Jumalan tahto. Kysyin sotilaspastorilta, että eikö Jumalalla tällöin ole monta erilaista, mutta samanaikaista tahtoa, koska kristityissäkin maissa esivalta saa erilaisia muotoja. Sain hieman kirkkojargonian puolelle menevästä vastauksesta käsityksen, että Jumalan tahto voi käytännössä tarkoittaa erilaista esivaltaa eri maan kansalaisille. Ilmeisesti suomalaisena joudun kärsimään suhteellisen ankarasta sääntelystä muihin kristillisiin länsimaihin verrattuna.

13:6-7 Sen tähdenhän te verojakin maksatte. Sillä he ovat Jumalan palvelusmiehiä, ahkeroiden virassansa juuri sitä varten.
Antakaa kaikille, mitä annettava on: kenelle vero, sille vero, kenelle tulli, sille tulli, kenelle pelko, sille pelko, kenelle kunnia, sille kunnia.

Raamatun pohjalta on hyvin vaikea vetää rajaa, millaista esivaltaa täytyisi kunnioittaa. Edes pastoritkaan eivät kykene vetämään selvää rajaa. On kuitenkin havaittavissa, että Pohjoismaissa luterilaiset tulkitsevat Raamattua ikään kuin puolustuksena vahvalle valtiovallalle ja holhoukselle. Paavalin puheet verojen maksamisesta voidaan helposti tulkita väärin tarkoittamaan hyvinvointivaltion ylläpitämistä, vaikka hyvinvointivaltioajattelu toteutui vasta n. kaksi tuhatta vuotta Paavalia myöhemmin. Tällöin puheet laajaan valtiovaltaan perustuvan hyvinvointivaltion raamatullisista perusteista ovat hyvin kyseenalaisia.

Myös Yhdysvalloissa protestanttiset kirkot ovat kukoistaneet kansakunnan alkuajoista asti, ja uskonnolla on ollut suuri merkitys itsenäisyysjulistusta ja perustuslakia kirjoitettaessa jo yli 200 vuotta sitten. Silti Raamatun tulkitsemisessa päädytään aivan eri tulokseen. Angloamerikkalaisessa kulttuurissa uskovaisetkin ihmiset pitävät tärkeänä yksilön vapautta ja vähäistä valtiovallan puuttumista ihmisten elämään.

Mahtavatkohan angloamerikkalaiset kristityt painottaa tulkinnoissaan Rooman valtakunnan aikana syntyneiden elämänohjeiden sijaan paljon vanhempia uskonnollisia lakisääntöjä, kuten kymmentä käskyä (älä tapa, älä varasta jne.). Oleellinen asia on se, että roomalaiskirjeen kehotus noudattaa esivaltaa on elämänohje kristitylle itselleen. Se ei sinällään kerro, millainen esivallan tulisi olla. Kaiken lisäksi Rooman valtakunnassa vallitsi vahva orjuuteen ja etuoikeuksiin perustuva yhteiskuntaluokkajako, jota kristityt eivät pitäneet ihanneyhteiskuntanaan. Itse asiassa koko Raamattua voidaan pitää enemmänkin elämänohjeena kuin lakikirjana, sillä selviä lakeja ei kristityille kymmenen käskyn lisäksi ole.

Jos kuitenkin valtion lainsäädäntö olisi suunniteltava Raamatun oleellisimpia sääntöjä noudattaen, selvät säännöt tulisi erotella pelkistä kontekstisidonnaisista ohjeista ja ihanteista. Lait luovat vain lähtökohdan, joiden puitteissa ihmiset toteuttavat ihanteitaan. Jumalan tahdon noudattaminen on kristitylle pyhä yksilöllinen päämäärä. Jää kuitenkin tulkinnan peittoon, pyhittääkö lopputulos keinoja. Olisi loogista ajatella, että Raamatusta löytyvät selkeät säännöt rajaavat ne puitteet, joilla yksilö voi Jumalan tahtoa toteuttaa.

Varhaisimmista ja selkeimmistä säännöistä, kymmenestä käskystä löytyy lainsäädäntöä muistuttava perusta. Maalliseen kehykseen riisuttuna kymmenen käskyä sisältävät varsin yksilöllisen sanoman. Yksilön vahingoittaminen on väärin. Samoin tämän ryöstäminen tai ylipäätään toisen omaisuuden tavoitteleminen sekä sopimusten rikkominen. Nämä ovatkin kymmenestä käskystä niitä, jotka käsittelevät ihmisten välistä kanssakäymistä. Miksi ne eivät kävisi säännöiksi myös niille ihmisille, jotka eivät välttämättä usko tai toimi uskovaisten tavalla. Onko teko uskonnollisessa mielessä Jumalan tahdon noudattamista, jos ihmisellä ei ole varaa valita oikean ja väärän väliltä?

Kun mietitään tarkemmin kymmenen käskyn maallisia osia, ne ovat varsin pasifistisia ja universaaleja. Samoja nonagressioperiaatteen kulmakiviä, koskemattomuutta ja omaisuutta pidetään luonnollisina oikeuksina luonnonoikeuksina. Niissä kiteytyy kaikessa yksinkertaisuudessaan länsimainen liberaali logiikka: kaikki, mikä ei ole erikseen kiellettyä, on sallittua. Puuttuminen ihmisen valinnanvapauteen on enemmänkin poikkeus kuin tapa.

Henkilökohtainen vai poliittinen mielipide?

2011-01-22T15:21:00.002+02:00

Tein Facebookin kautta tunnetun poliittisen testin (The Political Compass), jonka tehtävänä on määrittää vastaajan poliittinen vakaumus lukuisten yksittäisten mielipiteiden perusteella. Testissä on eri aihepiireihin kuten talouteen ja sosiaaliseen elämään liittyviä väittämiä. Väittämiin vastattiin, kuinka paljon ne vastasivat omia näkemyksiä.

Kuten monet tietävätkin, ideologinen skaala voidaan hahmotella kaksiulotteiseksi kentäksi. Käytännössä kaikki poliittiset ideologiat alalajeineen ovat sijoitettavissa kaksiulotteisen kentän raameihin. Se ei huomioi henkilökohtaisia näkemyksiä, sillä kyse on politiikasta, lainsäädännöstä. Kyse on pohjimmiltaan siitä, paljonko valtion tulee puuttua ihmisen elämään.

Taloudelliset vapaudet on määritetty vaaka-akseliksi, kun taas muut yhteiskunnalliset vapaudet määrittävät pystyakselia. Kyseessä on enemmänkin kulttuurisidonnainen jako, sillä lähes kaikki ihmisen toiminta on tavalla tai toisella resursseihin, eli talouteen liittyvää. Vähintäänkin taloudellisen ja "sosiaalisen" vapauden välinen raja on häilyvä.

Talouspoliittinen akseli on kuitenkin ymmärrettävissä, sillä se on politiikassa yksi kiistellyimmistä puheenaiheista. Yhteiskuntafilosofisessa mielessä talouspolitiikka on pohjimmiltaan se tekijä, joka jakaa ideologiat oikeistolaisiksi tai vasemmistolaisiksi. Tässä valossa monet äärioikeistolaisiksi kutsutut kansallisiin tunteisiin vetoavat suuntaukset osoittautuvatkin enemmän tai vähemmän vasemmistolaisiksi.

The Political Compass -testin mukaan olisin todella talousliberaali, mutta muissa asioissa ainoastaan semi-liberaali. Testi oli minusta huono, sillä siinä kysyttiin sekaisin henkilökohtaisia ihanteita sekä poliittisia näkemyksiä. Testi ei ota huomioon, että ihmisellä voi olla henkilökohtaisia mielipiteitä, jotka eivät välttämättä mene ristiin, mutta ainakin poikkeavat poliittisista mielipiteistä.

Ainakin oikeaoppisten liberalistien kohdalla tämä pätee. Esimerkiksi omasta mielestäni valtion ei pitäisi harjoittaa holhoavaa päihdepolitiikkaa (eikä myöskään ottaa rajattomasti vastuuta ihmisistä). Se ei kuitenkaan tarkoita, että henkilökohtaisesti haluaisin omaan käyttöön mahdollisimman paljon eri päihteitä aitoon, matalaan markkinahintaan.

Saatan siis henkilökohtaiselta tyyliltäni olla konservatiivi, mutta ymmärrän, ettei sillä ole mitään tekemistä poliittisen ajatteluni kanssa. En halua tyrkyttää henkilökohtaisia ihanteitani ja erikoisarvojani muille.

Kahdessa toisessa saman tyyppisessä testissä (ml. World's Smallest Political Quiz) olin huomattavasti liberaalimpi myös muuhun kuin talouteen liittyvissä kysymyksissä. Nämä testit olivat paremmin laadittu.

The Political Compass osoittaa, että yhteiskuntafilosofinen diskurssi on maailmanlaajuisesti hakoteillä. Sen lisäksi, että käsitteitä käytetään väärin (esim. liberal tarkoittaa Yhdysvalloissa vasemmistolaista), myös logiikka henkilökohtaisten ja poliittisten arvojen välillä saattaa pettää.

Suomensin esimerkkejä Political Compassin huonoimmista väittämäkysymyksistä.

"jos taloudellinen globalisaatio on väistämätöntä, sen tulee pääosin palvella ihmisyyttä kuin ylikansallisten yhtiöiden intressejä."

Tässä kysymyksessä ei pohjimmiltaan ole mitään poliittista, sillä siinä ei ole vastakkainasettelua valtion väliintulon ja vapaan valinnan väliltä. Kyse on vain henkilökohtaisesta ihanteesta.

"kukaan ei valitse synnyinmaataan, joten on typerää olla ylpeä siitä."

Tämä ei ole poliittinen kysymys. Kyse on enemmänkin kansallistunteesta. Ilmeisesti testin laatijan mukaan vähäinenkin isänmaallisuuden tunne on konservatiivisuutta, joka lasketaan autoritaariseksi piirteeksi. Vastaavasti epäisänmaallisuus tai tunteettomuus kotimaataan kohtaan saattaa testin logiikalla olla liberaalia.

"Minun viholliseni vihollinen on minun ystäväni"
Oma mielikuvitukseni ei riitä löytämään tästä väittämästä mitään poliittista. Tällaiset kysymykset eivät kuulu poliittiseen testiin.

"ihmiset ovat yhä enemmän jakautuneet yhteiskuntaluokan kuin kansallisuuden perusteella"
Tästä voi olla mitä mieltä tahansa. Tästäkään ei ole löydettävissä mitään vastakkainasettelua valtion väliintulon ja yksilön valinnanvapauden välillä. Ilmeisesti testin laatijan mukaan marxilainen yhteiskuntaluokkamouhotus vie vastaajan tulosta liberaalisti vasemmalle, kun taas perinteinen kansallisuusjako on oikeistolaista konservatiivisuutta.

"koulutuksen tärkein tehtävä on antaa tulevalle sukupolvelle eväät löytää töitä"
Tässä on jo hieman poliittisen kysymyksen ainesta. Kysymyksenasettelu on kuitenkin harhaanjohtava. Se, minkä näkee koulutuksen tärkeimmäksi tavoitteeksi voi riippua siitä, kustannetaanko koulut verovaroin vai yksityisesti. Julkisen koulutuksen kohdalla olen hyvin utilitaristinen. Jos koulutus maksetaan julkisista varoista, voi ihan hyvin vaatia sen maksavan itsensä takaisin. Jos taas koulutus on yksityistä, se on maksajan oma näkemys, mitä hän koulutukselta haluaa. Joka tapauksessa tästä kysymyksestä joko paistaa läpi vastikkeellisten palvelujen talousliberalismi versus vastikkeettomien palvelujen vasemmistolaisuus. Liberalismin ja konservatiivisuuden kanssa tällä ei ole mitään tekemistä, sillä kysymykseen itseensä ei sisälly valtiovaltaan liittyvää vastakkainasettelua.

"ei ole villi-ihmisiä tai sivistyneitä kansoja; on vain erilaisia kulttuureja"
Kyselyn tekijä on ehdottomasti ajatellut tehdä vastakkainasettelun arvoliberalismin ja konsevatiivisuuden välille. Ensinnäkin näkemys siitä, että esim. joku kulttuuri olisi kehittyneempi kuin toinen ei tarkoita vielä mitään poliittista. Ei voida sanoa, että kulttuurirelativismi olisi liberalismia. Kulttuurirelativismi voi nimittäin sisällöltään olla jopa liberalismin vastaista. Esimerkkitapauksessa länsimainen yksilönvapautta arvostava kulttuuri nähdään yhdenvertaisena suhteessa kulttuuriin, jossa aloitteellinen väkivalta on hyväksyttävää yhteiskunnallis-uskonnollisen vakaumuksen takia.

"on tärkeää, että lapseni koulu vaalii uskonnollisia arvoja"
Harhaanjohtava kysymys. Ainut vastakkainasettelu liberalismin ja konservatiivisen autoritaarisuuden välillä tässä tapauksessa olisi silloin, jos kyse on julkisesta koulutuksesta. Jos taas kyse on yksityisestä koulutuksesta, ihminen voi olla poliittisesti yhtä hyvin liberaali kuin konservatiivikin ja silti järjestää lapselleen kristillistä kasvatusta.

Muita testin epäpoliittisia kysymyksiä, jotka eivät ansaitse edes analysointia:

"kun sinulla on ongelmia, on parempi olla ajattelematta niitä ja olla tekemisissä enemmänkin iloisten asioiden kanssa"

"abstrakti taide, joka ei edusta mitään ei ole taidetta ollenkaan"

"astrologia selittää hyvin monia asioita"

Laitetaan vastapainoksi pari esimerkkiä ihan hyvistä poliitisistakin väittämistä:

"protektionismi on joskus välttämätöntä kaupankäynnissä"

"mitä vapaampia markkinat, sitä vapaampia ihmiset"

"ne, jotka ovat kykeneviä työhön ja kieltäytyvät siitä, eivät ansaitse valtion tukea"

"hyväntekeväisyys on parempi kuin valtiollinen sosiaaliturva autettaessa aidosti vähäosaisia"
"vakaalta, sama sukupuolta olevalta rakastavaiselta parilta ei pidä viedä mahdollisuutta adoptoida lasta"

Markkinoiden vapaus ei riitä synnyttämään suhdannekriisejä

2011-01-03T16:51:00.002+02:00

Nykymaailmassa vallitsee käsitys, että vapaat markkinat synnyttävät säännöllisin väliajoin nousu- ja laskusuhdanteita. Puhutaan siis suhdannevaihteluista. 1900-luvulla taloustieteen ja -politiikan suurimmiksi haasteiksi muodostuivat tasapainon ja vakauden palauttaminen talouselämään. Siinä samassa odotukset valtiota kohtaan lisääntyivät. Koska epävakauden on tapana tuoda työttömyyttä, talouspolitiikan tehtäväksi muodostui myös työllisyydestä huolehtiminen. Itseisarvon ollessa lyhytjänteisessä talouden elvyttämisessä pitkäjänteiset laadullisen talouskehityksen arvot jäivät sivuun.

Suhdannevaihteluista puhutaan, kun kokonaistuotanto on potentiaalista tasoaan ylempänä tai alempana. Käytännössä talouden potentiaalinen taso on vain kokonaistuotannon kehityksestä johdettu arvio. Reaalinen taloudellinen kasvu sanelee tuotannon potentiaalisen tason. Jos esimerkiksi talous kasvaa mullistavien innovaatioiden myötä, itse talouden potentiaalinen taso kasvaa. Kyse ei siis välttämättä ole korkeasuhdanteesta. Jos taas taloudellisen kasvun aikaan tehdään paljon myöhemmin tappiolliseksi osoittautuvia investointeja, kokonaistuotanto voi hetkellisesti painua potentiaalisen tasonsa alapuolelle.

Useimmiten suhdannevaihteluista syytetään vapaata markkinataloutta. Pelastuksena vastaavasti nähdään valtion puuttuminen markkinoihin. Varsinkin politiikassa tieteelliset perustelut voidaan kuitata näpsäkällä retoriikalla, joista on poikinut "viisauksia". Esimerkkinä "markkinatalous on hyvä renki, mutta huono isäntä". Edellisessä kappaleessa mainittuihin asioihin markkinatalous voi kuitenkin vastata jo itsestään. Jos talous "ylikuumenee", eli investointeja halutaan tehdä paljon, rahan kysyntä kasvaa. Ylimääräinen raha on kuitenkin niukkaa, sillä vapailla markkinoilla ihmisten on täytynyt säästää rahaa lainatakseen sitä eteenpäin. Kysynnän kasvaessa myös rahan hinta, eli korko kasvaa.

Edellä mainitulla ilmiöllä on investointeja hillitsevä vaikutus. Kun investointien kustannukset kasvavat, yhä harvemmat kohteet nähdään kannattaviksi. Yhä harvemmat riskit nähdään harkitsemisen arvoisiksi. Jos vielä tämänkin jälkeen, vuosien päästä investoinnit osoittautuvat kannattamattomiksi, niihin sijoittaminen loppuu välittömästi. Taitavammiksi osoittautuvat analyytikot ja sijoittajat kartuttavat kokemustaan ja saavat käyttöönsä enemmän voimavaroja onnistumisten myötä. Vastaavasti tappiota tekevien varat kuluvat maksamatta itseään takaisin. Näin ne ohjautuvat tehokkaampaan käyttöön. Kapitalistinen voitontavoittelu siis pyrkii tasoittamaan suhdanteita kohdistamalla kysynnän ja tarjonnan tasapainotilaa kohti.

Kritiikin mukaan talouden tasapainotilan saavuttaminen voisi viedä niin kauan aikaa, että inhimillisesti olisi tärkeä keskittyä lyhyen aikavälin ongelmien korjaamiseen. Käytännössä tämä tapahtuu velaksi – jälkipolvia laiminlyömällä. Tämän talousajattelun isän John Maynard Keynesin kanta asiaan oli, ettei kannata murehtia liikaa tulevaisuudesta. “Pitkällä aikavälillä olemme kaikki kuolleet”. Keynesin ajattelussa ongelmallista on se, että kansantalouden monimutkaisuus halutaan yksinkertaistaa kokonaissuureiksi kuten kokonaiskysynnäksi. Rakennemuutokset voivat tapahtua suhdanteista riippumatta, sillä markkinoiden toiminta on luonteeltaan hajautunutta. Käytännössä valtio ei toteuta lukuisia elvytysoperaatioita rakennemuutoksia varten, vaan suurempien suhdannevaihtelujen toteutuessa. Tällöinkin elvytyksen aloittaminen saattaa jo olla liian myöhäistä.

Miten ylipäätään laskusuhdanne voi syntyä? Markkinoilla vallitsee voittojen ja tappioiden järjestelmä. Yritykset tekevät investointeja ottamalla lainaa ja käyttämällä säästöjään tuotannontekijöiden ostamiseen. Aineelliset ja aineettomat hankinnat pyritään hyödyntämään niin, että ne maksaisivat itsensä takaisin korkojen kera. Tällöin investoinnit tuottavat voittoa. Muussa tapauksessa investoinnit osoittautuvat tappiollisiksi, ja talous painuu potentiaalisen tasonsa alapuolelle.

Koska markkinatalous pitää sisällään itsekorjausmekanismin, harva yritys tuottaa tappiota suhteessa voittoihin. Tämän voi todeta myös siitä, että talous on kasvanut jatkuvasti ihmiskunnan olemassaolon aikana. Koska voitot ja tappiot toteutuvat hajautuneissa yrityksissä, yhden yrityksen voitot tai tappiot eivät suoraan tempaise koko taloutta mukaansa. Tässä tilanteessa laskusuhdanne tarkoittaisi koko talouden laajasti kattavaa tappiorykelmää.

Uusklassinen taloustiede opettaa, että melko lyhyellä aikavälillä erilaiset kysyntä- ja tarjontashokit aiheuttavat suhdannevaihteluja. Ne eivät kuitenkaan selitä, mikä synnyttäisi markkinatalouteen laajan tappiorykelmän? Mikä aiheuttaisi poikkeaman muuten järkevään arviointiin? Mikä tuhoaisi markkinoiden itsekorjautuvan mekanismin? Vastausta ei maalaisjärjellä löydä markkinatalouden sisältä.

Käsitys suhdannevaihtelujen syistä vaikuttaa siihen, millaisilla työkaluilla ongelmia yritetään ratkaista. 1900-luvun viimeisiin vuosikymmeniin asti uskottiin, että talouskriisit olivat selitettävissä kysyntäshokeilla. Kun teoria ei enää kyennyt antamaan vastauksia uudenlaisiin talouden tiloihin, ymmärrettiin myös tarjontashokkien merkitys. Joka tapauksessa kokonaiskysynnän- ja tarjonnan muutokset eivät kuitenkaan selitä markkinatalouden itsekorjautuvan mekanismin lamaantumista.

Jos talouteen iskeytyy kysyntäshokki, yritykset kykenevät mitoittamaan tuotantonsa uudelleen tappioiden välttämiseksi. Potentiaalinen tuotannon laskeminen ei ole synonyymi laskusuhdanteelle. Jos itse laskusuhdanne olisi vapaan markkinatalouden syytä, miksi yritykset menettäisivät kykynsä vastata tuotantomuutoksiin? Valtavirran taloustiede suurentelee pientä rakennemuutoksiin liittyvää kitkaa, kuten minimipalkkoja ja palkkajäykkyyttä suhdannemuutosten syyksi.

Yksinkertaista kokonaiskysynnän ja kuluttaja-aktiivisuuden elvyttämistä korostavat teoriat eivät aina selitä, miksi laskusuhdanteet ovat usein vaikuttaneet voimakkaimmin tuotantohyödykkeiden alaan. Tuotantohyödykkeissä on kyse suuremmista hankinnoista, eli investoinneista. Tällöin valtiollinen kuluttaja-aktiivisuuden kiihdyttäminen ei ole tehokasta elvyttämistä. Samoin kuihtuvan teollisuudenalan tukeminen voi olla virheellisesti tulkittu signaali - luonnollisen muutoksen vastustamista.

Jos markkinatalous itsessään ei riitä selittämään suurempia suhdannekriisejä, täytyy laajentaa näkökenttää. Viimeisen sadan vuoden aikana on kuitenkin ollut suuria talouskriisejä, joten syyn on oltava hyvin yleinen. Markkinatalouden ei ole annettu toimia vapaasti ilman valtioiden väliintuloja. Vallalla on ollut talousoppeja, jotka ovat pyrkineet lisäämään rahan tarjontaa sekä muuttamaan rahan arvoa markkinoiden vastaisesti. Tämä antaa pitkäaikaisesti virheellistä informaatiota markkinoiden tilasta.

Esimerkiksi rahan tarjonnan teennäinen lisääminen antaa signaalin, että kansantaloudessa olisi kertynyt säästöjä. Monet korkealla korkotasolla kannattamattomat sijoitukset nähdäänkin edullisuutensa takia kannattaviksi. Koska säästöjen kertyminen on merkki kulutuksesta pidättäytymisestä, tuotantohyödyketeollisuus aktivoituu. Tästä seuraa tulojen lisäys tuotantovälineitä valmistavalle alalle. Kun ihmiset eivät todellisuudessa olekaan säästäneet saati orientoituneet investoimaan, pitkäjänteiset panostukset tuotannontekijämarkkinoihin realisoituvat suurina tappioina. Samaan aikaan kansantaloudessa on alitarjontaa kulutushyödykkeistä, joiden kysyntä ei ole kärsinyt.

Usein valtio on suoraan investoinut ihmisten rahoja suuriin ja pitkäaikaisiin hankkeisiin. Käytännössä ne ovat sijoituksia, joita ei markkinoilla ilman valtion väliintuloja syntyisi. Ne rahoitetaan korkeammilla veroilla (ceteris paribus). Koska valtio ei ole kokonaisuutena liiketaloudellinen toimija, julkisten tilausten “tappiollisuus” ja vaihtoehtoiskustannukset jäävät hämärän peittoon.

Lisäksi täytyy muistaa, että yksinkertaiset taloudelliset hinnatkin ovat tärkeitä informaation kuljettajia. Hetkellisen taloudellisen piristysruiskeen (usein laajat investoinnit) tehdessään valtio antaa virheinformaatiota ihmisten aikamieltymyksistä (säästäminen ja investoinnit suhteessa kuluttamiseen). Näin tuotantohyödyketeollisuutta houkutellaan virheinvestointien tielle, sillä ihmisten aikamieltymykset eivät valtion toimista huolimatta ole muuttuneet todellisuudessa.

Edellä mainitut suhdannepolitiikan keinot kyllä hetkellisesti nostattavat kokonaiskysynnän suuretta, mutta realisoituvat tappioina myöhemmin tulevaisuudessa. Tällöin hyväntahtoisella elvytyksellä ollaan valtiojohtoisesti kylvetty jo seuraavankin kriisin siemenet.

Jos vertaamme talouden kiertoa ihmiskehon ylläpitämiseen, toimivan talouden rakkenusaineet ovat verrattavissa monipuoliseen ruokavalioon. Kokonaissuureisiin keskittynyt elvytyspolitiikka tarjoaa yksipuolista ravintoa, joka sisältää paljon energiaa, mutta vähän erilaisia ravintoarvoja. Se voi hetkellisesti tarjota avun nälän tunteeseen, mutta pidemmän päälle se heikentää vastustuskykyä, altistaa sairauksille ja äärimmillään rappeuttaa kehoa.

Mennyttä ja tulevaa II

2011-01-01T19:58:00.006+02:00

Tällä hetkellä olen varusmiespalveluksessa alikersanttina. Kirjoittelen sotilaskodissa uuden vuoden kirjoitusta. Pitkän 5 päivän joululoman vastapainoksi olen vuodenvaihteen juhlaviikonlopun kiinni kasarmilla. Vuosi sitten en kyllä olisi nähnyt itseäni ihan tässä tilanteessa. Kuluneen vuoden aikana omassa elämässäni on tapahtunut todella paljon. Vuosi takaperin olin lukio-opinnoissani loppusuoralla oleva abiturientti vailla valkolakkia ja vailla opiskelupaikkaa.

Alapuolella on kuva minusta penkinpainajaispäivänä helmikuussa 2010. Kommenttiosio on vapaa ;)

Ylioppilaskirjoituksille en koskaan ole antanut erityisen suurta arvoa. Mielestäni se on vanhanaikainen ja yliarvostettu perinne, joka ei mittaa akateemista soveltuvuutta. En kuitenkaan halveksu lukiokoulutusta. Minulle lukio oli mullistavaa aikaa. Jo ensimmäinen vuosi lukiossa sytytti minussa kipinän alkaa tutkimaan ja ajattelemaan asioita omatoimisesti. Lukion loppusuoralla minua alkoi jo kiinnostamaan erikoistuminen talous- ja yhteiskuntatieteisiin. Kun monet pakolliset oppiaineet, kiireiset lukujärjestykset, koeviikot sekä lähestyvät ylioppilaskirjoitukset rasittivat koko ajan, toivoin pääseväni eroon lukiosta mahdollisimman nopeasti. Nyt jo näinkin pian muistelen tuota aikaa lämmöllä. Ennenaikaisesta jännityksestä huolimatta ylioppilaskirjoitukset menivät kuitenkin paremmin kuin osasin odottaa.

Kuvassa olen tuore ylioppilas kesäkuussa 2010.

Ylioppilaskirjoitusten jälkeen paukutin pari kuukautta kauppatieteen pääsykoekirjoja. Neljään eri kirjaan mahtui jonkin verran minulle uutta asiaa, termejä sekä logiikkaa sisäistettäväksi ja osin myös opeteltavaksi ulkoa. Vaikka kevät olikin paljon tulevaisuuteen liittyvää epätietoisuutta täynnä, ja henkinen paine oli kova, tuo aika oli myös erittäin antoisaa. Pääsykokeiden jälkeen ehdin nauttia tovin kesästä, vaikka tuo aika menikin pääsykoetuloksia odotellessa.

Heinäkuun alussa sain ilouutisia. Minut oli hyväksytty Aaltoyliopiston Helsingin Kauppakorkeakoulun opiskelijaksi. Muutaman päivän kuluttua siitä minun täytyi sitten lykätä akateemisen elämäni alkua ja mennä suorittamaan valtion määräämä asevelvollisuus alta pois.

Kuvassa olen juuri saapunut kotiin ensimmäisille lomilleni heinäkuussa 2010

Viimeiset puoli vuotta on kulunut valtion laitoksen suunnittelemassa päiväjärjestyksessä. Elämä on ollut yksinkertaista, mutta välillä fyysisesti rasittavaa sekä myös turhauttavaa. En ole päässyt käyttämään omia erikoistaitojani enkä luovuuttani, sillä oma erikoisalani on hieman toisen suuntainen. Puolustusvoimat on tyypiltään kaavamainen organisaatio, jossa varusmies on ihan syystäkin vain yksittäinen tiili suuressa seinässä.

Kaltaisiani individualisteja usein pelotellaan, että armeija tulisi olemaan henkisesti kylmä suihku niskaan, tai haastava rasite erilaisten ihmisten ja auktoriteettien takia. Ihmiset, joiden kanssa olen ollut armeijassa tekemisissä, ovat olleet hieman erilaisia kuin ne ihmiset, joiden kanssa minulla on tapana viettää aikaa ja vaihtaa ajatuksia. Juttuseurasta on ollut pulaa.

Alkuun minulla oli ennakkoluuloja, riittäisikö kärsivällisyyteni sellaisessa armeijailmapiirissä, josta olin saanut kuulla loputtoman määrän enemmän tai vähemmän väriteltyjä tarinoita. Siviilissä minulla oli aina ollut vapaus valita, missä seurassa liikun, mitä kuuntelen, mitä tarvitsee sietää, ja mitä ei. En kuitenkaan ole kokenut mitään shokkia tai “valaistumista”, enkä ole tullut yhtään suvaitsevammaksi saati kärsivällisemmäksi. Se saattaa johtua siitä, että olen värikkäästä palvelusajastani huolimatta saattanut välttyä henkisten äärirajojen koettelemuksilta. Toinen syy saattaa olla se, että tositilanteissa olen aina ollut kykenevä kärsivällisyyteen, mutta tällaisia olosuhteita on sattunut kohdalle hyvin vähän.

Olen päässyt kokemaan ryhmähenkeä sekä jakamaan muiden palveluskavereiden kanssa useita rasittavia marsseja, taisteluharjoituksia ja leirejä, joita on hauska muistella jälkeen päin. Minulle konekiväärillä ampuminen tai käsikranaatin heittäminen eivät ole mitään elämäni kohokohtia, mutta mielenkiintoisia elämyksiä kuitenkin. Sinällään koen, että tämä on minulle ehdottomasti ainut varteenotettava tapa suorittaa asevelvollisuus.

Mitään filosofisessa mielessä syvällistä en ole suoraan “talon” ansiosta oppinut. Kaltaiselleni liberalistille tämä kokemus vain vahvistaa omaa vakaumusta. Ensimmäinen asia, mitä palvelukseen astuttua aloinkin kaipaamaan, oli vapaa-aika ja oma rauha sekä mahdollisuus toteuttaa itseäni. Onneksi valtion “puolustusfirma” ei ole totaalisesti kieltänyt läppäreitä, vaikka niiden käyttäminen onkin omassa palveluspaikassani hieman rajoitettua jopa vapaa-ajalla. Olen päässyt joten kuten seuraamaan uutisia ja päivittämään blogiani, mikä saa minut jotenkin pysymään kiinni myös oikeassa elämässä ja muuttuvassa maailmassa.

Mitä sitten tuleman pitää? Minulla on suuret odotukset ensi vuodesta, sillä silloin monet asiat vasta realisoituvat. Suoritan toiset puoli vuotta varusmiespalvelustani loppuun aliupseerina, ja pian sen jälkeen aloitan syksyllä opiskeluni. Sotilasjohtajuudella on vähän tekemistä erilaisen siviilijohtajuuden kanssa, mutta esimiesasemassa toimiminen voi vihdoin tarjota uudenlaisia haasteita ja opettaa jotain, mistä saattaisi olla hyötyä myös kotiutumisen jälkeenkin.

2011 blogissani on luvassa vähintään entiseen tahtiin taloustieteellisiä ja filosofisia kirjoituksia.

Toivotan lukijoilleni hyvää uutta vuotta!

Ps. TJ 188

Isänmaallisuuden käsitteestä

2010-12-06T00:00:00.000+02:00

Itsenäisyyspäivän kunniaksi keräsin pari suomalaista isänmaallista lainausta.

"Meillä on ylpeä tietoisuus siitä, että meillä on historiallinen tehtävä, jonka me edelleen täytämme, länsimaisen sivistyksen suojaaminen, joka vuosisatoja on ollut meidän perintömme, mutta me tiedämme myös, että olemme viimeistä penniä myöten maksaneet velan, mikä meillä siitä länteen on ollut."

– C.G.E Mannerheim (Ylipäällikön päiväkäsky 14.3.1940)

"...isänmaa ilman vapautta ja ansiota on suuri sana, jolla on vähäinen merkitys."
- Anders Chydenius (Maastamuutto 1765)

Tänä päivänä isänmaallisuudella on monelta osin kielteinen kaiku. Monikulttuurisen valtavirran aikana isänmaallisuus saatetaan yhdistää vanhoillisuuteen, suvaitsemattomuuteen tai jopa ulkomaalaisvihamielisyyteen. Kieltämättä joidenkin ihmisten sanomana isänmaallisuus voi tarkoittaa enemmänkin protektionismia ja taantumuksellisuutta. Jotkut saattavat kokea, että globalisaation myötä yksittäiset maat ovat taloudellisessa sodassa toisiaan tai jotain suurempaa ja epämääräisempää vihollista, markkinavoimia vastaan.

Palataanpa isänmaallisuuden juurille. Arvostetut suomalaiset suurmiehet ja isänmaallisuuden auktoriteetit ovat jo sukupolvia sitten tuoneet ilmi hyvin samanlaisia näkemyksiä.

Suurimmassa markkasetelissä komeillut suomalainen valistusajan poliitikko ja pappi Anders Chydenius (1729-1803) kannatti yksilönvapautta kaikilla elämän aloilla. Hän vastusti sääty-yhteiskuntaa sekä etuoikeuksien jakamista. Chydenius puolusti ahkerasti uskonnonvapautta, sananvapautta, elinkeinovapautta sekä kansainvälisiä kauppasuhteita. Hän ymmärsi aikalaisensa Adam Smithin (1723-1790) tavoin myös sen, että yksilön luontainen ahneus voi olla suureksi hyödyksi kansallisellekin tuotannolle. Chydeniuksen ajattelu oli tyypillistä valistuksen ajan neroille. Tuolloin korostui järjen ja hyödyn näkökulma suhteessa taikauskoon ja itseistarkoituksellisuuteen.

Ylempänä olevasta Chydeniuksen lainauksesta paljastuu, ettei isänmaa ole hänelle itseisarvo. Mannerheimin viesti on hyvin saman suuntainen. Uhraukset viime sodissa eivät tapahtuneet minkään niin merkityksettömän asian kuin johtajan, lipun tai muun symbolin tähden. Suomen kansa puolustautui totalitaristista vihollista vastaan itsenäisyyden tähden. Sanana pelkkä itsenäisyys tai itsenäinen isänmaa ei riitä kertomaan koko totuutta. Vanhempi Chydeniuksen lainaus täydentääkin itsenäisen isänmaan ja itsenäisyyden merkitystä. Kun Mannerheim puhuu länsimaisesta sivistyksestä, kyse on kulttuuriperinteestä, jota valistuksen ajan perintö edustaa. Klassisessa mielessä länsimainen sivistys tarkoittaa yksilönvastuuta- ja vapautta sekä tasa-arvoa, joita myös Chydenius puolusti.

Kun puhutaan alkuperäisessä mielessä länsimaisen sivistyksen puolustamisesta, olemme lähellä sitä, mitä angloamerikkalaisessa kulttuurissa kutsutaan patriotismiksi. Se on yksilönvapauden ja tasa-arvon sävyttämää.

Isänmaallisuudesta voi olla myös toisenlaisia käsityksiä. Kansallisromanttinen preussilainen isänmaallisuus edustaa kollektivistista rautavaltion ihannointia, vahvaa symboliikkaa, henkilöpalvontaa, alistumista ja itseistarkoituksellista uhrautumista. Tällainen isänmaallisuus oli tyypillistä natsi-Saksalle ja Neuvostoliitolle. Lievästi samoja piirteitä löytyy myös joidenkin suomalaisten edustamasta isänmaallisuudesta, joka ehdottaa ratkaisuksi kaikkiin ongelmiin valtion puuttumista ihmisten elämään. Samaa ratkaisua ovat kannattaneet suuremmassa mittakaavassa ne viholliset, joilta länsimaista sivistystä on aikanaan puolustettu.

Eri länsimaat (Suomi mukaan lukien) ovat osallistuneet moniin sotiin puolustaakseen länsimaista sivistystä, vapautta ja tasa-arvoa. Tämä arvokkuus voidaan lunastaa vain ja ainoastaan puolustamalla länsimaista moniarvoista kulttuuria myös käytännössä, rauhan aikana. Länsimaisessa isänmaallisuudessa ei ole mitään vanhoillista, suvaitsematonta tai vihamielistä – päin vastoin.

Vuoden takainen itsenäisyyspäiväkirjoitukseni:
http://thomastaussi.blogspot.com/2009/12/isiemme-perinto.html

Toivotan blogini lukijoille juhlallista itsenäisyyspävää! Minun itsenäisyyspäväni alkaa osallistumalla Haminassa itsenäisyyspäiväparaatiin. Kommenttien julkaiseminen saattaa viivästyä, koska loppuviikko vierähtää minun osaltani maasto-olosuhteissa.

Marx oli väärässä

2010-12-01T16:54:00.001+02:00

Adam Smith, Karl Marx

Marxilaisesta taloustieteestä juontava marxismi kummittelee yhteiskuntatieteiden taustalla, oikeudenmukaisuuskäsityksissä sekä myös politiikassa. Kyse ei ole mistään vallankumouksellisesta sosialismin paluusta, vaan lähinnä alati olemassaolostaan muistuttavasta marginaalista. Vaikka hyvin harva kehtaa tunnustautua marxismin kannattajaksi, monesti Karl Marxia (1818-1884) saatetaan pitää vielä tieteellisenä auktoriteettina. Siihen saatetaan vedota vähintäänkin puolitosissaan, kun esimerkiksi maailman ongelmia halutaan sysätä kapitalismin piikkiin. Myös työväenliikkeen retoriikasta saattaa usein paistaa kunnioitusta Marxin ja hänen toverinsa Friedrich Engelsin (1820-1895) luokkateorioita kohtaan.

Pinnallinen kriittisyys marxismia kohtaan juontaa usein vanhaan 1800-luvun kontekstiin. Pätevämpi kritiikki Marxismia kohtaan ei kuitenkaan ole teorian iässä. Täytyy ottaa huomioon, että mm. varhaisemman, klassisen taloustieteen isän, Adam Smithin (1723-1790) liberaalin talouden ideat ovat säilyneet paremmassa arvossa nykypäiviin asti. Ovathan rauhanomaisempi vapaa kaupankäynti sekä luokkataisteluideologiaan rinnastettava kommunismi kaksi aivan eri asiaa. Koulukuntien iän takia monet marxilaisen taloustieteen huomiot rakentuivat kuitenkin silloisen valtavirran klassisen taloustieteen (Smith) päälle. Klassisen talousteorian puutteet saattavat siis selittää osin myös marxismin virheitä.

Marxismin oikeudenmukaisuuskäsitys perustuu pitkälti ylivedetyille johtopäätöksille taloudellisesta lisäarvoteoriasta sekä pääoman ja työn välisestä ristiriidasta. Carl Mengerin (1840-1921) sekä Ludwig von Misesin (1881-1973) tunnetuksi tekemästä itävaltalaisesta, myöhemmin myös uusklassisen valtavirran omaksumasta näkökulmasta marxilainen absoluuttiseen arvoon nojaava teoria on virheellinen.

Nykyinen taloustieteen valtavirta pitää itsestään selvänä, että tuotteen arvo määräytyy kysynnän ja tarjonnan mukaan. Kysyntä tarkoittaa ihmisten mieltymyksiä sekä hetkellisiä tarpeita, kun taas tarjonnassa on kyse tuotteiden saatavuudesta. Klassinen käsitys oli, että hyödykkeiden arvo oli joko tuotteelle sisäsyntyistä tai tuotantokustannuksilla lisättyä. Toisin sanoen tuotteiden arvon uskottiin olevan absoluuttinen. Marxilainen käsitys pohjautui tälle oletukselle korostaen, että lisäarvoa syntyi ainoastaan ihmisen tekemästä työstä.

Käytännössä absoluuttinen arvo tarkoittaisi sitä, että joillain tuotteilla voisi olla yhtäläinen vaihtoarvo, eikä ihmisillä olisi yksilöllisiä mieltymyksiä. Tällöinhän ihmiset saattaisivat ajautua vaihtamaan keskenään saman arvoisia tuotteita äärettömän kauan. Ajatus absoluuttisesta arvosta saikin uskomaan, että samoilla tuotteilla olisi voinut olla erikseen vaihtoarvo sekä käyttöarvo. Esimerkiksi ylellinen esine, vaikkapa kultaharkko olisi käyttöarvoltaan alhainen, mutta vaihtoarvoltaan korkea. Sen sijaan kultaharkkoa yleisemmin saatavissa olevilla välttämättömillä elintarvikkeilla olisi korkeampi käyttöarvo. Koska niukkuus ja ihmisten tarpeet ovat olosuhteisiin nähden suhteellisia, ristiriita vaihtoarvon ja käyttöarvon välillä on nykyisestä näkökulmasta vain harhaa.

Virheellinen perusoletus tuotteiden absoluuttisesta arvosta johtaa virheellisiin käsityksiin myös sovellettaessa teoriaa pidemmälle. Marxilaisen teorian mukaan kapitalistinen voitontavoittelu ryöstää työntekijän tuottaman lisäarvon yksinoikeudella itselleen. Lisäarvo on tuotteen loppuhinnan ja tuotantokustannusten erotus. Tämän ehtona on, että ihmisen tekemän työn arvo on absoluuttinen vakio. Käytännössä ihmisen työn lopullinen arvo realisoituu kuitenkin vasta tuotteen markkinoinnin ja myynnin yhteydessä.

Marxilainen näkemys ei ota huomioon, että joskus tuotteet jäävät myymättä, ja yritys tuottaa tappiota. Käytännössä tuotteiden houkuttelevuuteen markkinoilla voi vaikuttaa esimerkiksi markkinoinnin puutteellisuus. Marxilaisella logiikalla tämä voisi kuitenkin tarkoittaa yhtä hyvin, että itse tuotantoketjun työläisten työ olisi ollut haitallista. Vaikka yrityksen kirjanpidosta voidaan selvittää voitto, siis yksinkertaistetusti liikevaihdon ja tuotantokustannusten erotus, ei voida selvittää tieteellisesti, kuinka suuri osuus kullakin tuotantoketjun osasella on lopullisen tuloksen kannalta.

Olisi siis väärin olettaa, että työntekijälle maksettava palkka olisi yhtä suuri kuin hänen tekemänsä työn konkreettinen arvo lopputuloksen kannalta. Työntekijöille maksetaan välitön korvaus heidän omasta työstään. Vapaassa taloudessa tämä palkka sovittaisiin joustavasti työn kysynnän ja tarjonnan mukaan. Pääoman omistaja ja työn mahdollistaja, siis itse kapitalisti ei saa välitöntä korvausta saati korvausta ollenkaan. Varsinainen liiketaloudellinen voitto on vastine riskien ottamisesta ja niiden kantamiseen uhratusta ajasta. Tämä riski- ja aikaulottuvuus on hyvin merkittävä silta ymmärtääksemme, että marxilainen pääoman ja työn välinen ristiriita on enemmänkin toisiaan täydentävää ja rakentavaa yhteistyötä.

Palkkatyö on varma, mutta kapeampi suhteessa mahdollisiin voittoihin, joiden hankkimiseen liittyy epävarmuutta. Palkkatyötä tekevien ihmisten ei tarvitse olla tulosvastuussa omalla omaisuudellaan. Kapitalistit taas pidättäytyvät välittömistä tuloista sitoen pääomaansa työntekijöiden käyttöön ja näiden välittömiin palkkoihin. Voiton korkeampi ansio on luonnollinen vastine riskille. Marxilaisena ihanteena onkin, että yritykset olisivat yhteisomisteisia, ja että ylijäämä, voitto jaettaisiin työntekijöiden kesken. Itsessään tämä ihanne ei ole ristiriidassa markkinatalouden lähtökohtien kanssa. Mikä estäisi ihmisiä perustamasta yhdessä yritystä yhteisellä pääomallaan?

On olemassa eri asteisia esimerkkejä yhteisomistuksesta, mutta ne ovat enemmänkin poikkeuksia. Tämä johtuu siitä, että työntekijät arvostavat enemmän varmoja välittömiä tuloja kuin omaisuutensa sitomista pitkiksi ajoiksi epävarmalle pohjalle. Usein tuotantolaitosten perustaminen vaatii myös niin paljon pääomaa, ettei tavallisilta ihmisiltä löydy välttämättä edes yhdessä vaadittavia summia. Taloudellisen perustan ansaitsemiseenkin voisi kulua liian kauan aikaa.

Yksittäisten rahoittajien, Marxin halveksimien kapitalistien ansiosta työntekijöillä on mahdollisuus hakea lainaa työpaikkansa perustamiseksi, tai jakaa riskiä toimintaan sijoitetun pääoman kanssa. Ilman rahoitusylijäämää hankkinutta yksittäistä kapitalistia ihmisten akuutit tarpeet jäisivät toteuttamatta. Samoin pääomaa vaativat työpaikat jäisivät perustamatta. Yleistä elintasoa nostattanutta teollista vallankumousta ei olisi koskaan tapahtunutkaan ilman Marxin halveksimaa kapitalismia.

Kun ymmärtää rahoituksen ajallisen ulottuvuuden, löytää myös moraaliset perustelut "koronkiskonnalle". Rahan lainaaminen ei ole vain rahan vaihtamista. Rahaa lainataan akuutin tarpeen tyydyttämiseksi sen sijaan, että tarve tyydytettäisiin myöhemmin tai jätettäisiin kokonaan tyydyttämättä. Markkinataloudessa voi olla työpaikkojen kannalta elintärkeää iskeä markkinarakoon oikealla hetkellä eikä liian myöhään. Lainaraha on siis tavallaan aikaa, josta maksetaan hinta korkona. Ylijäämäinen raha sitoutuu alijäämän kattamiseen tuottaen näin hyötyä.

Yhtä lailla muuttuu käsitys siitä, että pieni vaikutusvaltainen eliitti omistaisi suhteellisen suuren omaisuuden ja päätäntävallan. Käytännössä pääoman omistajat ovat sitoneet omaisuutensa palkkatyöläisten työpaikkoihin välineiden ja toimitilojen muodossa, eivätkä käyttövalmiiksi setelinipuiksi ja kultaharkoiksi suljettuihin holveihin. Jonkun täytyy kantaa vastuu liiketoimintaan sisältyvistä riskeistä. Voittojen ja tappioiden kollektivointi ei poista vastuuta, vaan ainoastaan toimivan ja joustavan työnjaon. Siinä on myös syy, miksi vapaassa taloudessa ihmiset ajautuvat yhteisomistuksen sijaan “kapitalistiseen” työnjakoon.

Itävaltalaisen koulukunnan 1900-luvun alun uranuurtajat
Ludwig von Mises ja Friedrich von Hayek

Itävaltalaisen koulukunnan vastine marxismille:
Kapitalismi on luonnollinen, hajautuneen evolutiivisen kulttuurikehityksen ilmentymä.

Sosiaalinen alkemia

2010-11-12T22:18:00.001+02:00

"Tunne olla vain salattujen ja epäpersoonallisten markkinavoimien työkalu, tuntuu intellektuelleista yleensä melkein henkilökohtaiselta nöyryytykseltä. Heidän mieleensä ei ilmeisesti ole juolahtanut, että kapitalistit, joita epäillään sen ohjailusta, tosiasiassa ovat myös epäpersoonallisen prosessin työkaluja, yhtä tietämättömiä toimenpiteidensä lopullisista vaikutuksista ja tarkoituksista, mutta kiinnostuneita korkeamman tason ja siksi laajemman alan tapahtumista rakenteen kokonaisuudessa"

- Ote F.A. Hayekin kirjasta Kohtalokas ylimieli (1988)

Jos Friedrich A. Hayekin (1899-1992) kirjalle Kohtalokas ylimieli (1988) olisi täytynyt keksiä omaperäisempi nimi, ehdotukseni olisi ollut Sosiaalinen alkemia. Kirja on 1900-luvulla vaikuttaneen itävaltalaisen taloustieteilijän ja yhteiskuntafilosofin viimeinen teos. Sen keskeinen teema on hajautuneen järjestyksen teoria. Teorian mukaan ihmiskunnan kehitys ei ole rationaalisen suunnittelun, vaan vapaan kulttuurievoluution tulosta. Kokeilut suunnitella kokonainen yhteiskunta mielivaltaisten tavoitteiden saavuttamiseksi ovat tällä logiikalla verrattavissa alkemiaan. Yhtenä esimerkkinä ylimielisestä suunnittelusta Hayek pitää Neuvostoliittoa, joka on hänen mukaansa tuhoon tuomittu projekti. Neuvostoliitto hajosikin pian kirjan ilmestymisen jälkeen.

Hayek tuli tunnetuksi sääntelemätöntä taloutta kannattaneen itävaltalaisen koulukunnan taloustieteilijänä jo 1900-luvun alkupuolella. Toisen maailmansodan jälkeen hän yhdisti taloustieteen osaksi laajempaa yksilönvapausaatetta. Oman varsinaisen aatteellisuutensa Hayek kuitenkin onnistuu piilottamaan kuivan tieteellisissä kirjoituksissaan, jotka sivuavat niin luonnontieteitä, sosiologiaa kuin taloustiedettäkin. Kohtalokas ylimieli nitoo vapaan markkinatalouden osaksi muita hienorakenteisen hajautuneen järjestyksen ilmentymiä.

Luonnossa esiintyvien lajien evoluutiolla sekä ihmiskunnan kulttuurievoluutiolla on saumaton yhteys osoitettaessa, että kehitys on mahdollista vain vapaassa valikoitumisprosessissa. Tuloksena on olosuhteisiin nähden sopeutuvampia muotoja, olipa kyse sitten eliölajeista tai ideoista. Erona on se, että eliölajit käyvät luonnossa konkreettista eloonjäämistaistelua toisiaan vastaan. Kulttuurievoluution kohdalla ihmisten ei tarvitse konkreettisesti taistella toisiaan vastaan, vaikka heidän innovaationsa kävisivätkin markkinoilla evoluution kaltaista selviytymiskamppailua. Merkittävä ero on myös se, että kulttuurievoluutio tuottaa taloudellista lisäarvoa koko sivilisaatiolle. Toisin sanoen ihmisten keskinäinen kilpailu markkinoilla ei ole nollasummapeliä. Oivallukset voivat täydentää toisiaan ja kasvattaa yleistä elintasoa otettaessa esimerkiksi käyttöön uutta teknologiaa.

Suomessa F. A. Hayek on usein joko tuntematon tai väärin ymmärretty henkilö, joka saatetaan helposti yhdistää poliittiseen "uusliberalismiin". Spontaanin järjestyksen teoria on järeä poikkitieteellinen kokonaisuus, jota ei ole relevanttia pitää minkään yksittäisen aatteen pamflettina. Itse asiassa kirjoittajan oman aatteellisuuden tarkka määritelmäkin on joiltain osin hieman kiistanalainen. Vaikealukuisen tekstinsä ansiosta Hayekin sanoman saattaa ymmärtää helposti väärin - tarkoitushakuisista tulkinnoista puhumattakaan. Hajautuneen järjestyksen teorian oivaltaminen avartaa lukijan maailmankuvaa ratkaisevasti.

Olennaista hajautuneen järjestyksen teorialle on kulttuurievoluution suunnittelemattomuuden osoittaminen. Kirjassa Kohtalokas ylimieli seurataan ihmislajin kehitystä alkuajoista lähtien.

Ihminen kerää havaintoja ympäristöstään, vaistoaa asioita ja käy läpi erilaisia tunnetiloja. Niille yhteistä on spontaanisuus. Kyseessä on ajattelun ja ymmärryksen matalin taso, jota voidaan verrata myös jäävuoren huippuun. Vastaparina primitiivisille vaistoille pidetään korkeampaa ymmärrystä, joka puolestaan on kykyä hallita vaistoja.

Välissä on kuitenkin kolmas alue, perinteet. Ne ovat tapoja reagoida erilaisiin havaittuihin tilanteisiin rutiininomaisesti, siis ei-rationaalisesti. Perinteet muodostavat sillan vaistojen ja ymmärryksen välille. Toimiessaan primitiivisesti vaistojen ohjaamana ihminen reagoi asioihin harkitsematta, ensimmäisellä mieleen tulevalla tavalla. Se on usein myös hyvin sattumanvaraista.

Ihminen kerää elämänsä aikana muistiin lukuisia kokemuksia virheistä ja onnistumisista. Muisto epäonnistumisesta tietyn toiminnan jälkeen pysäyttää ihmisen ennen pitkää miettimään, tulisiko toimintatapoja seuraavilla kerroilla muuttaa. Ihminen ei voi etukäteen tietää varmuudella, mikä toimintamalli tarkalleen johtaa onnistumiseen. Lukuisat erilaiset kokemukset johdattavat ihmistä kuitenkin toimimaan sen mukaan, millaisia kokemuksia ihminen haluaisi kokea uudelleen.

Monien yksilöiden kokemukset koodautuvat pian ihmisyhteisön kulttuuriperinteeksi. Oikeastaan kulttuurin voisi määritellä säilyneiden perinteiden summaksi. Kun ihminen muistelee ja vertailee kokemuksiaan, hänen ajattelunsa kehittyy analyyttiseksi. Menneiden sukupolvien ajattelun tulokset siis tallentuvat kulttuuriperintöön.

Nykyihmisen sivistys ja kyky analyyttiseen ajatteluun ei siis ole seurausta geneettisestä erilaisuudesta keskiaikaisiin tai edes kivikautisiin ihmisiin verrattuna. Ihmisen älykkyys ja sivistys on peräisin kulttuurievoluutiosta, joka on yhdistänyt primitiiviset vaistot korkeatasoisempaan ymmärrykseen.

Hyvänä esimerkkinä hajautuneesta järjestyksestä ovat perinteinä kulkeneet moraalisäännöt. Opitut tavat korvasivat sattumanvaraisia tai geneettisiä refleksejä, mikä mahdollisti hajautuneen järjestäytymisen yksinkertaisen näköpiirin, aistien ja vaistojen yli. Ihmisten toiminnan ennustettavuus lisäsi luotettavuutta. Kulttuurievoluutio loi ymmärryksen, joka perustuu jäljittelyyn. Kulttuuri ei siis periydy geeneissä.

Perinteet synnyttivät hajautuneen järjestyksen tilan ihmisten keskuuteen ja pitävät sitä yllä. Suunnitteluyhteiskunta taas haluaisi kumota luonnolliset olosuhteet, kuten kilpailun ja riskinottamisen. Samalla unohdetaan, että jatkuva kilpailu voi olla tärkeää jo olemassa olevienkin saavutusten säilyttämiseksi. Tyypillistä monille suunnitteluyhteiskunnille on perinteiden vastaisen vallankumouksen ja teennäisen epäjärjestyksen ihailu.

Usein puhutaan, että perinteet rajoittavat "äärimmäistä vapautta" (Rousseau). Mainitut perinteet voivat siis olla toisten omaisuuden ja koskemattomuuden kunnioittamista, rehellisyyttä ja vaihtokauppasääntöjä. Mitä saisimmekaan vaihtoehdoksi niistä luopumisella? Epäjärjestystä, arvaamattomuutta, epävakautta jne. Se tulisi ihmisille erittäin kalliiksi lähes kaikilla asteikoilla.

Liberaalista näkökulmasta on jopa kyseenalaista sanoa ihmisten olevan perinteiden vankeja. Kukaan ei välttämättä pakota ihmisiä noudattamaan tiettyjä sääntöjä. Hayekin teorian mukaan ihmiset eivät myöskään saata arvioida noudattamiaan tapoja alusta loppuun asti rationaalisesti. Kyse voi olla enemmänkin mukautumisesta ihmisyhteisöön, siis sosiaalisten hyötyjen aistimisesta. Kehittyneen sivilisaation edut ja olemassaolo riippuvatkin halusta kantaa traditioiden taakkaa. Vaihtoehtoina on epävakaus, köyhyys ja nälkä.

Tieto on olemukseltaan hajautunutta. Hayek tekee jaon rationalismin luonteen perusteella. Valtiojohtoiselle keskussuunnittelulle tyypillistä on "konstruktivistinen rationalismi". Siinä kaiken tarkoitus täytyy olla määritelty tarkasti ja tieteellisesti. Vaikutusten täytyy olla myös tieteellisesti ennakoituja tai tunnettuja. Sanahirviö konstruktiivinen rationalismi on ylimielisyyttä luonnollista valikoitumisprosessia sekä selittämättömiä ja monimutkaisia suhdeverkostoja kohtaan. Konstruktivistisen rationalismin vastakohta on "evolutiivinen rationalismi". Se puolestaan on yhdenmukainen spontaanin järjestymisen kannalta.

Vaistonvarainen epäitsekkyys, jossa ponnistelujen kohde tunnetaan, on eri asia kuin abstrakteja sääntöjä noudattava epäitsekkyys, jossa ponnistelujen kohde on mahdollisesti tuntematon. Ihmisyhteisössä altruistinen asenne naapuria kohtaan voi lisätä luottamusta ja edistää koko yhteisön toimintaa. Jos kuitenkin ihminen kohtelisi ketä tahansa kuten naapuriaan, lopputulos voisi olla aivan toisenlainen.

Hajautunut järjestys kiertää yksilöllisen tietämättömyyden ja sopeuttaa sen tuntemattomaan tavalla, jota pelkät hyvät aikomukset eivät voi tehdä. Vaikutukset tulevat olemaan epäitsekkäitä. Esimerkiksi niinkin yksinkertainen väline kuin lyijykynä on monimutkaisen spontaanin järjestymisen tulosta. Lyijykynän lyijy saattaa olla peräisin esimerkiksi Kiinasta, runko taas voisi olla suomalaista puuta, ja toisessa päässä oleva kumi peräisin Etelä-Amerikasta. Kaikki raaka-aineet kaupataan suurissa erissä hajautuneempiin tukkuliikkeisiin sekä pienempiin vähittäiskauppoihin. Raaka-aineiden suurtuottajat ei siis useinkaan tiedä, missä raaka-aineita jalostetaan eteenpäin, ja minkälaisiksi lopputuotteiksi. Ihmiset, jotka eivät välttämättä tulisi suoraan toimeen toistensa kanssa, pystyvät näin tekemään rakentavaa yhteistyötä vapaasta tahdostaan rajallisen näkökenttänsä yli.

Konstruktiivinen rationalismi, siis keskussuunnittelu nojaa usein kirjoitettuihin moraalisääntöihin. Hayekin mukaan moraalin nimen ansaitsevat kuitenkin vain ne yleiset ja abstraktit säännöt, jotka yksilön täytyy ottaa huomioon päättäessään henkilökohtaisista tavoitteistaan. Moraalisäännöt eivät välttämättä ole suunnittelevan ihmisjärjen tuotetta, mutta se ei tarkoita, että moraali olisi kuitenkaan järjen vastaista. Moraali on vuorovaikutuksessa jopa rationaalisuuden ylittävän ymmärryksen, siis traditioiden kanssa.

Hayekin mukaan oikeudenmukaisuuden vaatiminen kaikessa muutoksessa olisi evoluution pysähtymisen vaatimista. Hajautunut järjestys on seurausta siitä, että emme voi ennustaa kaikkia tekojemme seurauksia. "Kuolisimme todennäköisesti hyvin pian, jos lopettaisimme tekemästä kaikkea, jonka syytä emme tunne tai jota emme pysty todistamaan vaaditulla tavalla"

Tästä esimerkkinä voittojen ja tappioiden järjestelmä markkinoilla. Se perustuu yritykseen ja erehdykseen. Onnistuminen kartuttaa lisää mahdollisuuksia jatkaa voitokasta toimintaa. Epäonnistuminen taas kuihduttaa mahdollisuuksia jatkaa tappiollista toimintaa. Kun tätä tapahtuu järjestelmässä jatkuvasti, resurssit ohjautuvat automaattisesti kannattamattomasta toiminnasta kannattavampaan. Evoluutio ei välttämättä ole moraalista kaikkien ihmisten moraalikäsitysten kanssa, mutta käytännön elämässä ilmenevät moraaliset valinnat perustuvat enemmänkin aikojen saatossa syntyneeseen oikeusajatteluun mielivaltaisten sääntöjen sijaan.

Jos hajautunut järjestys pyritään korvaamaan esimerkiksi muuttamalla moraali ja perinteet spontaanin kehityksen vastaisesti, yhteiskunta on tuomittu köyhyyteen.

Hayek ei tyrmää uskontojen tärkeyttä hajautuneen järjestyksen kehityksessä. Uskonnot loivat aikoinaan ensimmäisiä moraalisääntöjä ja antoivat ihmisille syyn pitää kiinni periaatteista. Yliluonnolliset, rationaalisesti todistamattomat henget olivat valvojan roolissa, ja heidän uskottiin näkevän pahat teot ja rankaisevan niistä. Vaikka ei ole todistettu yliluonnollisten henkien olemassaoloa, uskonnon kaltainen perinne sai ihmiset noudattamaan moraalia, kuten rehellisyyttä ja jälkipolvien etua. Rationaalisesti niiden hyötyjä ei välttämättä olisi primitiivisellä ymmärryksellä voitu todistaa. Kaikesta huolimatta lopputuloksena oli paremmat edellytykset sivilisaation kehittymiselle.

"Se, että on onnistuttu suunnittelemaan joitain järjestyksen osia, on harhauttanut uskomaan mahdollisuuteen suunnitella koko järjestys"

Edes ihminen itse ei pysty käsittelemään kaikkea omistamaansa tietoa rationaalisesti. Tästä seuraa, että etäinen virkamies on vielä vähemmän selvillä yksilön tiedoista, syvimmistä ajatuksista ja haluista. Sosialistit vaativat suunnitelmiensa toteuttamiseksi kaikkea mahdollista tietoa. Kaikkea tietoa on kuitenkin mahdotonta koota yhteen nopeasti, vertailukelpoisesti ja oikein painotettuna. Suuri osa tiedoista on selittämättömässä, laadullisessa muodossa ihmisen pään sisällä. Sitä on käytännössä mahdotonta muuttaa määrälliseksi ja vertailukelpoiseksi muilta ihmisiltä kerätyn valtavan mieltymys- ja kokemustiedon kanssa.

Usein pisimmällekin viedyt ideat keskitetystä suunnittelusta pohjaavat todella karkeaan jäljittelymalliin hajautuneesta järjestyksestä. Suunnittelevat tahot muodostavat verkoston, joka pyrkii keräämään tietoa eri puolelta ja eri avuin. Tämä on karkea malli markkinoista, joka vain työllistää tehottomia tiedon hankkijoita jäljittelemään samaa, minkä markkinat hoitavat itsestään. Markkinoihin nähden se on tuhlausta.

Suurin ongelma tästäkin huolimatta tulee näiden eri subjektiivisten tietojen ja monimutkaisten ajatusrakenteiden asettamisesta objektiiviseen vertailujärjestykseen. Tämä huomio nitoo Hayekin ajattelun itävaltalaisen koulukunnan tutuksi tekemään taloudelliseen laskentaongelmaan. Tästä muodostuu viimeinen naula kaikista puhtaimman ja tieteellisimmänkin sosialismin arkkuun.

Kirjan pääteesi on siis se, että sosialismi on ihmiskunnan suuri virhe, sillä se kieltää liiaksi sattumien merkityksen. Tämä laittaa ajattelemaan, että jos suuri osa ihmisistä myöntää jo evoluution mahdin luonnossa lajien kehityksessä, miksei samaa kunnioitusta nähdä myös yksilöllisesti rakentuvaa kulttuurievoluutiotakin kohtaan.

Idealismista ja pragmaattisuudesta

2010-11-06T22:16:00.001+02:00

Ihmisen toimintaa ohjaavia tekijöitä ovat yksilölliset arvot, periaatteet ja moraaliset käsitykset. Henkisesti stabiililla ihmisellä on periaatteita niin yksityiselämän kuin mahdollisesti myös yhteiskunnallisten arvojenkin suhteen. Ilman niitä ihmisen toiminta olisi arvaamatonta. Käänteisesti voidaan sanoa, että periaatteellisen ihmisen toiminta on hyvin pitkälle ennustettavaa. Luottamus ihmiseen kasvaa, kun tämän moraalinen toiminta on ennustettavaa.

Myös politiikassa arvostetaan selvästi määriteltyä ideologiaa. Kun päättäjä tai ryhmä perustuu joillekin periaatteille, kannattajien ei tarvitse olla huolissaan. Vastaukset suurten linjojen kysymyksiin ovat ennustettavissa periaatteiden pohjalta. Voidaan esimerkiksi sanoa, että yksilön itsenäisyyttä korkeassa arvossa pitävä liberalisti suhtautuu nuivasti pakolliseen kasvisruokapäivään. Vastaavasti poliittisesti vihreä voi suhtautua paljon myönteisemmin pakottamiseen, mikäli pakotettavat arvot miellyttävät häntä itseään.

Toisaalta silloin, kun ideologia on hyvin yksioikoinen, puhutaan usein idealismista. Idealismia leimaa ehdottomuus ja joustamattomuus niistä ihanteista, jotka ovat ideologialle keskeisiä. Käytännössä tällainen erittäin pitkälle viety linja saa vain vähän kannatusta muihin vaihtoehtoihin verrattuna. Idealistin täytyy olla hieman optimistinen sen suhteen, että hänen ideologiansa otettaisiin vastaan sellaisenaan.

Strategisesti hyvin suosittu tapa saada asiansa edes jotenkin läpi on kompromissi, jota politiikassa kutsutaan konsensukseksi. Siinä ehdottomuudesta joustetaan suuremman kannatuksen saavuttamiseksi. Idealisti pelkää ennen kaikkea sitä, että konsensuksesta tulee itseistarkoitus. Konsensuspelon aiheuttaman ehdottomuuden takia idealismia pidetään epäpragmaattisena ja täten myös sinisilmäisenä. Toisaalta idealismin kritiikki voi kiteytyä myös populistiseen uskoon kultaisesta keskitiestä ja ääripäiden teoreettisesta mahdottomuudesta. Näpsäkkä retoriikka ei kuitenkaan ole mikään tieteellinen perustelu millekään.

Idealismi ei itsessään ole aate, vaan tapa suhtautua aatteeseen ja sen ajamiseen. Eri aatteiden kohdalla idealismi, tai varsinkin idealismin kritiikki esittäytyy hieman eri tavalla. Joka tapauksessa tyypillistä kaikelle kritiikille on, että ehdottoman jyrkkiä aatteita pidetään toimimattomia ihan vain sen takia, että niitä pidetään keskitiestä poikkeavina ääripäinä. Tämä poikii populaareja ja epäanalyyttisiä “viisauksia”.

Esimerkiksi äärivasemmistolaisen kommunismin kohdalla yleisin kritiikki kohdistuu ylioptimistiseen ihmiskuvaan. Toisin sanoen kommunismin sanotaan epäonnistuvan ihmisen ahneuden takia. Käytännössä sosialistisen suunnitelmatalouden toimimattomuus johtuu tietoteoreettisista sovittamattomista ongelmista, kuten yksilöllisen hintainformaation puutteesta sekä päätäntävallan ja vastuun epäsuhtaisuudesta. (Lue lisää 1, 2, 3)

Laitaoikeistolaisen markkinaliberalismin kritiikki on puolestaan vaikeammin määriteltävissä. Jotkut sanovat, että oikeistolainen, äärimmäinen yksilönvapaus ei toimi, koska ilman valtion kontrollia ja hyvinvointipalveluja ihmiset eivät olisi enää empaattisia. Ääripäiden välinen ero on siinä, että toinen ei toimi jo pelkän teoriansa puolesta. Yksilönvapaus ei nimittäin katoaisi, vaikka ihmiset jostain hyvin kummasta ja harvinaislaatuisesta syystä lakkaisivat olemasta empaattisia ja yhteisöllisiä.

Ainakaan idealistisen yksilönvapausaatteen kohdalla teoria ei aiheuta ongelmia. Sen sijaan olisikin haaste muuttaa yhteiskuntaa tämän ihanteen mukaiseksi politiikan kautta. Poliittisen puolueen on vaikea ajaa aatettaan ehdottomassa muodossa ja samalla säilyttää kannatuksensa. Tämän takia jokaisen puolueen, olipa sen taustalla vaikuttavat arvot ehdottomia tai mietoja, linja muodostuu miedoksi tavoittelemaan suurinta mahdollista, tai vähintään vakiintuneen .

Käytännön politiikassa on huomattavissa ilmiö, jonka mukaan tiettyjä arvoja tai idealismia vähätellään sen takia, että niitä on vaikea markkinoida ihmisille. Kyseessähän on itsepetos, jossa ihminen luo oman linjansa ihmismassan mukaan. Jos kuitenkin poliittinen ryhmä perustuu selvälle aatteelle, miksi taustalla olevat arvot tulisi valmiiksi valita käytännön konsensuksen mukaan? Miksi ideologia täytyisi hylätä jo valmiiksi? Eivätkö arvot kuitenkin ole asioita, joita tulee tavoitella mahdollisimman paljon, vaikka edessä olisikin haasteita?

Vasemmistoliitto ehdottaa työttömyyden lisäämistä

2010-10-17T20:26:00.001+03:00

Vasemmistoliitto ehdottaa lakia kymmenen euron minimipalkasta.

Minimipalkkalain hyväntahtoisena tehtävänä olisi lisätä työtä tekevien elintasoa ja hyvinvointia, mutta laajemmin katsottuna asia ei ole niin yksioikoinen. Minimipalkkalainsäädäntö on kuitenkin epäoikeudenmukainen niin sattumanvaraisen yksilön kuin yhteisen hyödynkin näkökulmasta. Taloustieteellinen fakta on, että minimipalkka lisää työttömyyttä. Tästä seuraa, että kokonaistuotanto jää potentiaalista tasoaan matalammaksi.

Kysynnän ja tarjonnan laki pätee myös työmarkkinoilla. Erilaisella työllä on erilaiset markkinat, siis tarve ja niukkuus. Mitä paremmin työn niukka tarjonta saadaan kohdistettua sen tarpeeseen, sitä suurempi on tuotanto, ja sitä enemmän valtiolle karttuu veroeuroja. Tämä on päämäärä, jota ilmeisesti myös Vasemmistoliittokin pitää tavoittelemisen arvoisena.

Minimipalkka on kuitenkin jähmeä este kysynnän ja tarjonnan toteutumiselle. Minimipalkkalain toteutuminen tarkoittaisi, että työtä ei saisi tarjota kymmentä euroa pienemmällä tuntipalkalla. Alenevan rajatuottavuuden ja nousevien rajakustannusten takia joidenkin yritysten ei enää olisi kannattavaa pitää niin montaa työntekijää, jos tuntipalkka nousisi esimerkiksi seitsemästä eurosta kymmeneen euroon.

Jos jollakin alalla työn markkinahinta olisi esimerkiksi seitsemän euroa, työlle olisi liikakysyntää ja alitarjontaa. Ainut todennäköinen korjausliike olisi halpatyövoiman pimeiden markkinoiden kukoistaminen. Alitarjonnasta kärsisivät kantaväestöön kuuluvat lainkuuliaiset työntekijät, jotka jäisivät vaille työtä.

Verokiilan takia työntekijälle jäävän palkan nouseminen tulee sitäkin kalliimmaksi itse työnantajalle. Työnantajan kynnys palkata työntekijöitä heikentää työttömien mahdollisuutta työllistyä vastaisuudessa. Töitä voisi olla tarjolla, ja työntekijä voisi ottaa työtä vastaan, mutta valtion väliintulon takia kahdenvälistä sopimusta ei voisi syntyä.

Vaikka vasemmistoliitto ei liberalismia allekirjoitakaan, on länsimaisesta näkökulmasta hyvin kyseenalaista kieltää kahta osapuolta tekemästä sopimusta, jolla ei ole mainittavia negatiivisia sivuvaikutuksia.

On huomionarvoista, että vasemmistoliiton ehdotukselle löytyy välitöntä kannatusta työntekijöiden etujärjestöistä, kuten keskusjärjestö SAK:sta. Nämä järjestöt ovat kiinnostuneet ensisijaisesti työtä tekevien eduista, eivät niinkään työttömien. Minimipalkkalainsäädäntö asettaa pienen osan melko matalasti palkatuista työntekijöistä erityisasemaan niiden kustannuksella, jotka menettävät työpaikkansa tai jäävät myöhemmin kokonaan ilman työtä. Liberaalissa mallissa tällaista vääryyttä ei tapahtuisi, vaan hyvinvointi jakaantuisi markkinataloudenkin keinoin tasaisemmin.

Jos turvallisuus syrjäyttää vapauden

2010-10-01T22:45:00.002+03:00

“Ne ihmiset, jotka luovuttaisivat lähtökohtaisen vapautensa hetkellisen turvallisuuden tähden, eivät ansaitse kumpaakaan“

Näin ajatteli yhdysvaltalainen valistusajan suurmies Benjamin Franklin (1706-1790). Aikoinaan lukiossa eräässä yhteiskunnallisessa välituntikeskustelussa ystäväni kysyi minulta, arvostanko enemmän vapautta vai turvallisuutta. Liberalistin kanta asiaan on selvä, mutta ei suinkaan yksinkertaistettavissa. Vapaus ja turvallisuus eivät luonnollisesti sulje toisiaan pois, sillä tietyssä määrin turvallisuus voi olla yksilöllisen vapauden puolustamista. Yksilön ja hänen omaisuutensa koskemattomuuden turvaaminen ei ole muiden vastaavasta vapaudesta pois. On kuitenkin myös lukemattomia tapoja kohentaa turvallisuutta juuri vapauden kustannuksella.

Nykyaikana valtion asioista päättävät poliitikot ja virkamiehet pyrkivät kilpailemaan esimiestensä, eli äänestäjien (ja rahoittajien) suosiosta. Esiintyäkseen uskottavina ongelmanratkaisijoina päättäjien täytyy jatkuvasti luvata ratkaisuja arkisiin, jopa henkilökohtaisiinkin huolenaiheisiin. Jokapäiväisessä elämässään yksilö todennäköisesti huomaa selvemmin juuri epävarmuutta kuin henkilökohtaisen vapauden puutetta. Epävakauden torjuminen on aikeena paljon vilpittömämpi kuin yksilön lähtökohtaisen omaleimaisuuden säilyttäminen. Nämä syyt vaikuttavat siihen, miksi yhteiskunnallisessa päätöksenteossa turvallisuus on arvona paljon korkeammalla kuin vapaus ja vastuu. Turvallisuus on melkein täyttämässä itseisarvon paikan siinä, missä vapautta yhä enemmän joudutaan perustelemaan käytännön hyödyillä. Länsimaisen perustuslaillisen näkökulmasta tilanne ei ole toivottava.

Epävakautta ja turvattomuutta aiheuttavat niin ympäröivä luonto kuin ihmisetkin. Ympäröivän luonnon mullistuksia ei ole aina helppo ennustaa hyvissä ajoin. Myös ihmisten monimutkaisista yhteistyösuhteista koostuvat markkinatkin ovat ailahtelevia. Pelkästään oman mielen muutosten ennakointi voi olla mahdotonta. Voidaan sanoa, että kun yhteiskunta rakentuu näistä muuttujista, vaihtelevuus on luonnollista ja myös inhimillistä. Osaltaan joustavuus ja muutosalttius ovat kehityksen mahdollistavia voima. Toisaalta poikkeamat voivat yltyä äkkinäisiksi shokeiksi tai jopa ilmetä yksilön kohdalla ei-toivottuna, vaarallisena käytöksenä.

Viime vuosina Suomessa on tapahtunut kolme massahysterian aiheuttanutta ampumavälikohtausta. Tunnusomaista näille tapahtumille oli se, että poliitikot vaativat ensisijaisesti käsiaseiden saatavuuden rajoittamista jopa kieltoihin asti. Laillinen asekauppa on kuihtumassa (pimeitä markkinoita on olemassa), ja uudet säädökset uhkaavat rehellisten aseharrastajien vapautta. Käsiaseiden saatavuuden rajoittaminen ihmisten tuhoisien vihanpurkausten estämiseksi on keinona vähintäänkin kyseenalainen, sillä se ei edes yritä puuttua väkivallan syihin. Edes orwellilainen isoveliyhteiskunta ei kykenisi takaamaan jokaisen jäsenensä turvallisuutta satunnaisilta ja harvinaisilta onnettomuuksilta. Sen sijaan estojen ja kontrollin lisääminen voi todennäköisemmin kylvää uusia ongelmia.

Aivan toisenlaista turvallisuuden kaipuuta edustaa ylimielisyys eläväistä talousjärjestelmää kohtaan. Esimerkiksi kaikki Suomen eduskuntapuolueet ovat jokseenkin sitä mieltä, että valtion täytyy vähintäänkin ottaa "niskalenkki markkinavoimista". Kenenkään asiasta puhuneen päättäjän retoriikasta ei paista populismin sijaan taloustieteellistä asiantuntemusta. Jopa talousliberaalina pidetyn oikeistonkin sisällä saatetaan puhua siitä, kuinka talousjärjestelmän rooli täytyisi palauttaa välineelliseksi ihmisen palvelijaksi. Vapaa talousjärjestelmä ei kuitenkaan ole mikään häikäilemätön olio tai keskeltä johdettu suurpääoman omistajien organisaatio.

Demonisoimalla talousjärjestelmä ihmisen vastaiseksi kilpailijaksi poliitikot ovat tavallaan löytäneet syntipukin, jolta suojella ihmisiä. Vapaata markkinataloutta ja globalisaatiota on helppo syyttää lisääntyneestä epävakaudesta, kysynnän muutoksista, irtisanomisista, työttömyydestä jne. Jos jollakin alalla kysyntä heikkenee, se on taloustieteellisesti merkki vähentää luonnonvaroja tuhlaavaa ylituotantoa ja etsiä uusia mahdollisuuksia muualta. Kyse on siitä, että ihmisten mieltymykset ovat muuttuneet. Muutoksen vastustaminen on tällöin ihmisten vastustamista.

Jos ihmiskunta olisi jääräpäisesti taistellut rakennemuutoksia vastaan, saattaisimme vieläkin elää absoluuttisessa köyhyydessä. Jälkeen päin voidaan vain todeta, että oli hyvä, kun öljylamput korvattiin aikoinaan hehkulampuilla, ja että niukempien hevoskärryjen ja –kuskien sijaan yhä useammalla on käytössään henkilöauto. Vaikka rakennemuutokset tekevät hetken kipeää niille, joiden edustama elinkeino syrjäytyy kilpailussa, lopulta koko yhteiskunta tehostuu kenenkään vapautta rajoittamatta. Suomessa on toisen kaltaiset perinteet. Varsinkin metsäteollisuuden kohdalla valtiota on pyydetty turvaamaan työpaikkoja veronmaksajien kustannuksella. Jopa vapaampana pidetyn talouden maassa, Yhdysvalloissa valtio on turvannut veronmaksajien rahoilla vaikeuksissa olevaa autoteollisuutta.

Turvallisuuden ja vakauden nimissä tullaan jatkuvasti vaatimaan protektionismia ja kansallista omavaraisuutta tehokkaamman työnjaon sijaan. Joskus käsitykset ovat logiikaltaan täysin virheellisiä. Kun globaali finanssikriisi iski Suomeen loppuvuodesta 2008, ulkomainen kysyntä heikkeni, ja vientivetoinen talous kutistui. Lehdistä saattoi lukea vihaisia kommentteja, kuinka "ulkoinen", globaali kapitalismi vei ihmisiltä työpaikkoja ja kansallisen elintason. Tosiasiassa näitä työpaikkoja tai yhtä korkeita palkkoja ei olisi koskaan ollutkaan ilman globaalia kapitalismia ja sen mahdollistamaa vientiä.

Mitä tästäkin opimme? Jos turvallisuus asetetaan vapauden edelle, tietyn ryhmän tai yksilön edut koituvat muiden maksettavaksi. Yhteiskunta on monimutkainen ja elävä järjestys erilaisia suhteita, joita on mahdotonta hallita keskitetysti ja mielivaltaisesti – ainakaan toivotulla lopputuloksella.

Yksilöllisyys on kaikkein yhteisöllisin aate

2010-09-11T13:01:00.001+03:00

Usein törmää harhaluuloihin, että individualistinen yksilönvapausaate perustuisi harvinaislaatuiselle ja rajatulle, jopa ihmisluonnon vastaiselle ihmiskuvalle. Yleinen individualismin vastainen kritiikki kiteytyy itsestään selvään faktaan, ettei ihminen koskaan ole yksin. Eikö tämä individualismin vastainen kritiikki täytyisi sitten ottaa vakavasti, kun se kerran perustuu faktaan? Tarkemmin ajateltuna individualististen sääntöjen tarve johtuu juuri siitä tosiasiasta, että yhteiskunta koostuu useammasta kuin yhdestä yksilöstä. Tällöin ihmisten välinen kanssakäyminen vaatii yksilön koskemattomuuden, vapauden ja omaisuuden turvaavat säännöt.

Se, että laki turvaa yksilön alistamattomuuden ja oikeuden omaisuuteensa ei tarkoita, että valtio tyrkyttäisi erikoisarvoja. Erikoisarvoilla tarkoitetaan sitä, miten ihminen käyttää omaa valinnanvapauttaan esimerkiksi puheiden, tekojen, ajatusten ja rahankäytön suhteen. Erikoisarvo voisi olla esimerkiksi ahkeruus. Sen sijaan, että ihminen saisi vapaassa yhteiskunnassa päättää omalla vastuullaan omasta ajankäytöstään, ahkeruuden arvoa tyrkyttävässä valtiossa ihmisellä olisi vähemmän mahdollisuuksia päättää, ollako ahkera vai ei. Vapaus on luonteeltaan ainutlaatuinen arvo muihin erikoisarvoihin verrattuna. Retorisesti voidaan toki sanoa, että vapauttakin voisi "tyrkyttää" siinä missä muitakin, mutta käytännössä se olisi kuitenkin kaiken tyrkyttämättömyyttä.

Jos ihminen kunnioittaa toisen yksilön vastaavaa vapautta päättää elämästään, kysehän ei ole mistään erityisen rajatusta ja harvinaisesta luonteenpiirteestä. Oman kehon ja omaisuuden hallitseminen ei ole suinkaan luonnotonta, vaan pikemminkin ominaista monille kehittyneille eläinlajeille. Yksilön oikeus ainoastaan rauhanomaiseen yhteistyöhön ja vapauden puolustamiseen ei tarkoita, että individualismi perustuisi saati tähtäisi ihmisten erakoitumiseen.

Ihmisen vapaus päättää yhteisöllisen toimintansa suhteista ja sitoutumisen tasosta mahdollistaa aidon yhteisöllisyyden. Sosiaalisia ja taloudellisia hyötyjään maksimoiva ihminen pyrkii hakeutumaan verkostoihin ja yhteisöihin ensisijaisesti siksi, että siitä on hänelle hyötyä. Ihminen sitoutuu yhteiseloon, kun hän kokee siitä saatavat taloudelliset sekä sosiaaliset hyödyt arvokkaammiksi kuin sen hetkisen riippumattomuutensa. Yhdistykseen kuuluva ihminen kokee sosiaalisen verkoston ja sen tarjoamat edut itselleen arvokkaammaksi kuin vapauden olla noudattamatta yhdistyksen sääntöjä. Kaikkein suurimmalla todennäköisyydellä ihminen tietää omista hyödyistään, tarpeistaan sekä haluistaan paremmin kuin kukaan muu tai varsinkaan etäinen viranomainen. Voidaankin todeta, että ihmistä palveleva yhteisöllisyys onkin mahdollista vain ruohonjuuritasolta johdetussa individualistisessa yhteiskunnassa.

Yhteiskunnan johtaminen ylhäältä alas ei enää välttämättä toimisi ihmisten parhaaksi, koska ihmisillä ei ole sataprosenttista yhteismieltä. Ihmissuhteista koostuva yhteisö ei koskaan voi olla itsenäinen olio. Ihmisillä saattaa olla yhdensuuntaisia erikoisarvoja ja tavoitteita, joita he pyrkivät edistämään yhteisöllisellä toiminnalla. Yhteisöllisyys on sitä, että ihminen osallistuu oma-aloitteisesti yhteistyöhön, ei pakkovallan alaisuudessa. Yhteistyö on aina kahdensuuntaista. Pakkovallan alaisuudessa toimiminen on lähtökohtaisesti yhdensuuntaista, koska sitä ei ole välttämättä tehty kahden osapuolen sopimuksella.

Jos ihmisillä olisi yhteismieli, ihmisten ajattelu olisi hyvin pitkälle ennustettavissa. Tällöin myös yhteiskunnan ongelmiin pystyttäisiin puuttumaan ennennäkemättömän tehokkaasti erilaisin säädöksin. Suunnitelmatalouden toimimattomuus sekä markkinoihin liittyvät riskit osoittavat, ettei loputonkaan tieto ihmismielestä auta suunnittelemaan ihanteellista yhteiskuntaa ilman ihmisten omaehtoista sopimista sekä kanssakäymistä.

Suhdannepolitiikka on komentotaloutta

2010-08-28T13:00:00.002+03:00

Kuten tiedämme, rahan hinta on korko. Rahalle pätevät muiden hyödykkeiden lailla kysynnän ja tarjonnan lait. Tämä toteutuu siitäkin huolimatta, ettei raha ole tavanomainen kulutushyödyke. Sen tarkoitus on olla viime kädessä ainoastaan vaihdannan väline sekä yhteismitallinen arvon mitta. Jos rahoitusta on saatavilla niukasti, sen korot ovat korkeat. Kun ylimääräistä rahaa on markkinoilla enemmän, korot laskevat. Pankkien tehtävänä on ohjata ylijäämä, eli ihmisten säästöt rahoitusta tarvitseville velanottajille. Säästäjälle maksetaan kuluttamisensa lykkäämisestä korvausta. Rahan korko määräytyy tällä tavalla automaattisesti taloustilanteen mukaan.

Käytännössä markkinoiden ei kuitenkaan anneta yksin hoitaa rahan hinnoittelua. Kaikki yksityisten pankkien rahaliikenne on lähtöisin keskuspankista. Pankkien pankkina keskuspankki kontrolloi teennäisesti rahan niukkuutta. Yksi suosittu ja noteerattu keino on ohjauskorko. Ohjauskorko on tavallaan hankintahinta, jonka päälle yksityiset pankit lisäävät voittohinnoittelunsa. Ohjauskorko välittyy aina lopullisiin korkoihin tuotantokustannusten lailla.

Jos rahan korko määräytyy automaattisesti markkinoilla, mikä rooli ohjauskorolla sitten on? Se on käytetyimpiä suhdannepolitiikan työkaluja. Jos laskusuhdanteen aikana halutaan lisätä investointeja ja kulutusta, lasketaan ohjauskorkoa. Näin korkotaso madaltuu ja lainoista tulee edullisempia. Samalla kynnys investointeihin laskee, kun tuottovaatimusten ei tarvitse olla korkeita. Vastaavasti talouden noususuhdanteissa korkotasoa nostamalla usein halutaan estää talouden "ylikuumeneminen".

Kun keskuspankki päättää ohjauskorostaan, kajotaan samalla markkinoiden luonnolliseen järjestymiseen. Esimerkiksi taloudellisesti tukalampana aikana rahan tarjonta on niukempaa. Tällöin todennäköisimmin korko on kysynnän takia korkea. Matalamman koron edellytyksenä olisikin yleisesti ottaen kylläisempi taloustilanne, jota leimaisi runsaampi ylimääräisen rahan tarjonta. Keskuspankin valta ohjata korkotasoa ei tähtää markkinoiden tehostamiseen, vaan ristiriitaisten tavoitteiden ajamiseen.

Oppimistamme faktoista huolimatta aikana, jolloin tulisi ehdottomasti säästää rahan tarjonnan kohentamiseksi, kehotetaan ja kannustetaan ihmisiä kuluttamaan "elintason säilyttämiseksi". Elintasoa ei kuitenkaan voi taikoa tyhjästä, vaikka jotkut päättäjät siihen uskovatkin. Kulutuksen edistämiseksi keskuspankki pystyisi periaatteessa painamaan lisää rahaa. Tämä olisi käytännössä rahan omistajien verottamista inflaatiolla.

Koska Euroopassa edellä mainittu rahapolitiikka on kontrolloidumpaa, suhdannepolitiikan työkaluista jäljelle jää vielä velan ottaminen. Koska kuluttamaan kehotetaan juuri aikana, jolloin ylimääräisen rahan säästöt ovat niukat, ajaudutaan hyvin herkästi ottamaan velkaa. Velkaa voidaan ottaa valtiollisesti julkisten investointien kustantamiseksi. Mitä kovempi on halu säilyttää entinen, parempi elintaso, sitä suurempi osa siitä perustuu lainarahalle. Toisin sanoen velkaantumisen takia elintason säilyminen on vain näennäistä.

Käytännössä poliittinen päätöksenteko on erilaisten eturyhmien ja imagokikkailijoiden kilpailua kansan suosiosta. Tällöin todella vaikeista asioista keskustelemista yritetään vältellä. Vähintäänkin erilaiset johdonmukaiset ratkaisut taipuvat eri tahojen paineessa tehottomiksi kompromisseiksi. Muutaman vuoden hallitusvastuussa olevat poliitikot voivat päättää vuosikymmeniä pitkistä velkarasitteista. Koska budjettiylijäämä on valtaa pitävälle suositumpaa käyttää erilaisten välittömien etuuksien jakamiseen, vastuun kantajat ovat vähissä.

Koulukirjoissa opetetaan, että "tasapainottavan" suhdannepolitiikan vastakohta olisi "suu säkkiä myöten -politiikka". Siinä valtion menot supistuvat ja kasvavat suhdanteiden mukana. Kyseessä ei kuitenkaan ole täydellinen vastapari, vaan osittain ideaalista suhdannepolitiikasta poikkeava käytännön kompromissi. Nousukaudella poliitikot ovat hyvin herkkiä lisäämään valtion menoja palvellakseen äänestäjiään välittömästi. Samalla laiminlyödään helposti velkojen maksua.

Molemmissa tapauksissa valtion toimilla on ratkaiseva rooli. Markkinoiden vapautta kunnioittavalle suhdannepoliittiselle tyhjiölle tunnusomaista on valtion passiivisuus. Tämän poliittisen minimaalisuuden etuina onkin poliittisten virheiden välttäminen. Valtion ollessa hillitysti taka-alalla velkaantuminen on mahdotonta, eikä seuraavilla sukupolvilla ole velkataakkaa maksettavanaan korkeiden verojen muodossa.

Korkeat verot aiheuttavat kansantaloudellista tehottomuutta. Poliitikkojen keskuudessa suosittu suhdannepolitiikka toteutuu korkeammilla veroilla sekä helposti myös valtion velkaantumisella. Hetkellisen elintason säilyttäminen koituu tässä tapauksessa jälkipolvien maksettavaksi. Samalla tullaan kylväneeksi seuraavien kriisien siemenet.

Tulevaisuuden haasteena olisi opettaa poliitikoille nöyryyttä talousjärjestelmää ja sen lainalaisuuksia kohtaan. Talous ei ole vihamielinen olio, vaan itse ihmisten vapaista valinnoista muodostunut eläväinen järjestys. Sen koskemattomuuden turvaamisessa auttaisi koko yhteiskuntaan iskostunut yksilönarvoajattelu ja vapauden kunnioittaminen.

Demokraattista valtiota ei voi johtaa kuten yritystä

2010-08-07T17:29:00.000+03:00

Bisnesmaailmasta ollaan omaksuttu julkisen sektorin hallintoon tulosvastuullisuuteen sekä kilpailuttamiseen liittyviä oppeja. Monet näkevät valtion sopeutumisen markkinatalousmaailmaan ongelmalliseksi. Saattaisi jopa luulla, että kaikkein pisimmälle vietyä "uusliberalismia" olisi valtion johtaminen liiketalouden periaatteiden mukaisesti - siis yksityisyrityksenä. Toki kokonaista valtiota on mahdollista johtaa yrityksenä, mutta sillä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä liberalismin kanssa.

Valtion ja yrityksen johtamistapojen vertailu aloitetaan määrittelemällä valtiolle sekä yksityisyrityksille ominaiset piirteet.

Länsimainen valtiokäsitys juontaa juurensa siitä, että ihmisyhteisön kehittyminen sivilisaatioksi vaatii yhteiset säännöt sekä niitä suojaavat instituutiot. Toisin sanoen valtiorakenteet lakia ja maanpuolustusta myöten palvelevat ensisijaisesti ihmistä turvaten hänen koskemattomuutensa sekä vapautensa. Länsimaisen ajattelun mukaan valtio on siis ihmistä varten. Perinteisen yrityksen tarkoitus on puolestaan tuottaa rahallista voittoa omistajilleen. Useimmiten yritykset ovat erikoistuneet tuottamaan joitain tiettyjä palveluja tai tuotteita. Vapaassa markkinataloudessa yrittämisen vapaus johtaa siihen, että kapeallekin alalle erikoistuneet yritykset kilpailevat keskenään voittojen maksimoimiseksi. Tästä seuraa, että yrityksillä on paine asettaa itselleen tavoitteita ja kehittyä.

Normaalisti valtio käsittää suurehkon maantieteellisen alueen, jolle on syntynyt omaleimainen kulttuuri ja jopa oma kielikin. Kulttuuri kaikessa monimuotoisuudessaan sekä ihmisen läheiset ihmiset eivät ole valtion synnyttämiä. Vaikka joidenkin kielten tai perinteiden asema on periaatteessa mahdollista turvata valtiollisesti, edellä mainitut ihmisen elämää määrittävät tekijät eivät ole laskettavissa valtion ansioiksi. Jos ihminen haluaisi irtisanoutua valtiosta, tai jos yritysmäisesti valtio haluaisi irtisanoa ihmisyksilön, ihmisen tulisi käytännössä muuttaa pois valtion alueelta ja repiä myös juurensakin irti. Ihminen ei voi valita, minkä maan kansalaiseksi hän syntyy, eikä hän voi käytännössä vaikuttaa siihen, millaisessa kulttuurissa hän varttuu. Tämä jälkeen valtion vaihtaminen enemmän omia arvoja vastaavan yhteiskuntasopimuksen löytämiseksi on toki mahdollista, mutta ei yhtä helppoa kuin takin vaihtaminen.

Yksityisyritystä johdetaan useimmiten strategisesti, eli suunnitelmallisesti ylhäältä alas voimavarat valjastaen. Kaiken kaksisuuntaisenkin tiedonhankinnan, materiaalien ja työvoiman tarkoitus on ennen kaikkea palvella yhteiseksi määriteltyä tavoitetta. Yksilölliset päämäärää ovat toisarvoisia ja jopa tuomittavan haitallisia, mikäli ne ovat ristiriidassa toiminnan tavoitteiden kanssa. Jos tätä logiikkaa sovelletaan valtion johtamiseen, se muuttuu viisivuotissuunnitelmiksi ja kolhooseiksi sekä suunnitelmataloudeksi ja isovelivaltioksi. Mitä tulee tässä vaiheessa yksilönvapauksiin, yrityksen ja valtion ero on se, että yritys palkkaa vapaasti työntekijöitä. Valtiolla on kansalaisia, joita on käytännössä sopimatonta irtisanoa tai valikoida mielivaltaisesti uusiksi kansalaisikseen.

Tarkimmat lukijat saattavat miettiä mahdollisuutta johtaa valtiota perinteisen osakeyhtiön sijaan osuuskuntamuotoisesti. Osuuskunnan omistusrakenne on hajanaisempi ja yhteisöllisempi. Osuuskunnat eivät kuitenkaan ole edes pienoisvaltion kaltaisia kommuuneja, vaan yrityksiä, jotka tuottavat tiettyjä tuotteita sekä tarjoavat osakkaailleen laadullisia etuja. Osuuskuntatoimintaan pätee kuitenkin sama logiikka kuin osakeyhtiöönkin. Ketään ei liberaalissa taloudessa pakoteta ostamaan, myymään tai menemään töihin. Työntekijät ovat siis töissä periaatteessa vapaavalintaisen sopimuksen puitteissa. He tekevät työtä, koska he syystä tai toisesta haluavat vaihtaa osaamistaan ja aikaansa sovittuun palkkaan, työkokemuksiin sekä muihin etuihin. Heillä on oikeus sanoutua irti toiminnasta, kun taas kansalainen joutuu ottamaan yhteiskuntasopimuksen annettuna tai vaihtamaan maata. Suunnitelmataloudessa valtio omistaa ihmiset ja pääoman - liberaalissa länsimaisessa mallissa ihminen omistaa itsensä ja omaisuutensa.

Toinen merkittävä ero valtion ja yrityksen logiikassa koskee enemmän rahoitusta ja riskinottoa.

Siinä, missä yksityisyritys toimii markkinoilla vaihtaen tuotoksiaan rahaan, valtio tuottaa palveluja, joiden taloudellista arvoa on vaikea mitata ilman anarkokapitalistista tilaa, jossa valtion sijaan erilaiset palvelut tilattaisiin yksityisesti tai järjestettäisiin sosiaalisina yhteisöinä ja talkoina. Valtioton tila onkin toinen kysymys erikseen, joten ei siitä tässä artikkelissa enempää. Liiketaloudellinen voitto on yksinkertaisuudessaan liikevaihto, josta on vähennetty erilaiset menot. Perinteinen valtiomalli ei tavoittele organisaationa liiketaloudellista tulosta. Toisin sanoen valtion toiminta ei luonteeltaan tuota lisäarvoa. Täten valtiolla ei ole varsinaista liikevaihtoa. Lähin liikevaihtoa vastaava mittari valtiolla on kansantalouden kokonaistuotanto. Valtiolla on yrityksen lailla menoja, jotka täytyy kattaa. Tämä tapahtuu ensisijaisesti tuottajia verottamalla, siis kahmimalla leijonanosa kokonaistuotannosta. Toisin kuin yritys, valtio ei joudu erikseen ansaitsemaan verotulojaan tai edes suhteuttamaan niitä kokonaistuotantoon. Demokraattisten valtioiden tapana on määritellä poliittisen kompromissin tuloksena valtion tehtävät, eli menot ennen tuloja.

Kuten jo edellä todettiin, valtio ei varsinaisesti osallistu markkinoille muuten kuin kilpailuttavana tilaajana sekä vähimmäispalvelujen tuottajana - ei strategisesti johdettuna yksikkönä. Tällöin valtio ei voi tuottaa riskien vastineeksi voittoa ja jakaa osinkoja. Muuten valtio olisi autoritaarinen suunnitelmatalous, jossa yksilö on vain pelinappula. Helposti saattaisi päätyä johtopäätökseen, että myös valtio tekee liiketaloudelliseen voittoon verrattavaa tulosta budjettiylijäämän muodossa. Budjettiylijäämä tarkoittaa kuitenkin tilannetta, jossa valtio onnistuu vain kattamaan menonsa omavaraisesti kohtuullisen talouspolitiikkansa ansiosta. Valtion budjetti ei ole verrattavissa yrityksen tulosrahoitukseen, koska valtio itsessään ei ole tuottanut voiton kaltaista lisäarvoa.

Yrityksen ensisijaisena tavoitteena on tuottaa voittoa osakkailleen. Markkinoilla kilpaillaan siitä, kuinka hyvin omat resurssit ja kyvykkyydet on yhdistetty asiakkaan palvelemiseksi. Markkinoita on mahdotonta ennustaa. Yrityksessä omistajat ottavatkin riskejä, joiden tarkoitus on poikia voittoa. Tärkeä länsimainen periaate on se, ettei ketään pakoteta ottamaan riskiä ja kantamaan vastuuta toisten valinnoista. Sopii kysyä, ketkä konkreettisesti omistavat valtion, ja millä perusteella. Länsimainen demokratia perustuu tasa-arvoajattelulle. Pätevä tulkinta olisi, että jokainen kansalainen omistaisi valtiosta yhtä suuren osan. Koska valtio ei varsinaisesti tuota lisäarvoa, ei se myöskään voi jakaa omistajilleen osinkoja. Valtioon ei myöskään voi sijoittaa. Suomi Oy:tä ei ole olemassakaan. Valtion kansalainen ei voi käytännössä irtisanoutua poliittisista päätöksistä, joita hän ei itse olisi suostunut tekemään. Miten onnistuisikaan oman kansalaisuuden jälkimarkkinoiminen?

Yritysmaailmassa ihminen voi säilyttää samalla maantieteellisellä alueella kotinsa ja läheisensä, vaikka hän irtisanoutuisikin yrityksestä, jonka toimintaan hän ei ole tyytyväinen. Yritykset perustavat toimintansa vapaaehtoisiin sopimuksiin tuotannontekijöiden ostamisesta lopputuotteiden kauppaamiseen asti. Yritysten työntekijät eivät ole suoraan tulosvastuussa omaisuudellaan, kuten omistajat. Täten pienempi riski tarkoittaa käytännössä pienempää palkkaa. Valtion kansalaiset eivät ole jaettavissa samalla tavalla, sillä kaikki kantavat lähtökohtaisesti vastuun niistäkin riskeistä, jotka joku valtaa pitävä on ottanut.

Yksityisyritykset pyrkivät tasapainoilemaan vakavaraisuuden ja mahdollisimman pienten pääomakustannusten välillä. Koska oma pääoma, toimintaan sijoitettu raha on usein kalliimpaa kuin vieras pääoma, eli laina, vakavaraisten yritysten kannattaa vähäisempien pääomakustannusten nimissä ottaa velkaa. Tämä parantaa yrityksen omistajien pääoman tuottoa lisäten toisaalta myös konkurssiriskiä. Valtio ottaa yhtä lailla velkaa, mutta sen tarkoituksena ei ole kerryttää lisäarvoa. Valtion velkaantuminen on merkki siitä, että julkisen sektorin menot ylittävät verotulot. Vastuun kantavat veronmaksajat, jotka eivät saa korkeammille veroilleen ja periytyville valtionveloille rahassa mitattavaa vastinetta. Julkinen sektori toki tuottaa palveluita ja turvan yritystoiminnalle sekä yksityishenkilöille, mutta niiden monimutkaista utiliteettia on vaikea mitata. Lisäksi valtion rooli on vakiintunut sellaiseksi, ettei sitä käytännössä päästetä konkurssiin. Lähihistoriassakin on lukuisia esimerkkejä, kuinka pelkät saneerauksetkin osoittautuvat tuskallisen hitaaksi haasteeksi. Kun valtiota johdetaan demokraattisesti, ajaudutaan kompromissiin, jossa kilpailevat puolueet välttelevät vaikeita, mutta silti välttämättömiä ratkaisuja kohtalokkaan pitkään.

Analyysin jälkeen voidaan tiivistetysti sanoa, että länsimaisen demokraattisen valtion tarkoituksena ei ole kilpailla samalla kentällä yritysten kanssa, vaan tuottaa luonteeltaan erilaiset, tukevat ja mahdollistavat vähimmäispalvelut. Jos itse valtiosta halutaan yrityksen kaltainen strategisesti johdettu yksikkö, valvonta ja valtiojohtoisuus ylipäätään lisääntyisivät. Kaikki resurssit ihmisiä myöten pyrittäisiin valjastamaan suunnitelmallisesti yhteisten tavoitteiden palvelemiseksi. Se vaatisi länsimaisen demokratian ja yksilönvapauden murtamista, mikä ei enää edusta liberalismia.

Suunnitelmatalous oli vain kertakäyttöprosessi (3/3)

2010-07-06T14:02:00.003+03:00

Markkinataloudessa yritykset pyrkivät keräämään päätöstensä tueksi erilaista markkinoita koskevaa informaatiota ja tulkitsemaan sitä analyytikkojen avulla. Tätä varten erikoistuneet konsultit suunnittelevat ja kauppaavat yrityksille erilaisia markkinatietoa taltioivia tietoteknisiä tukijärjestelmiä. Asiakas- ja markkinatietojärjestelmillä yritykset yrittävät pysyä ajan tasalla mm. asiakasmääristä, asiakkaiden mieltymyksistä ja kilpailijoista sekä koko markkinaympäristöstä. Näistä voidaan johtaa loputtomasti erilaisia laskelmia päätöksenteon tueksi.

Koska markkinoiden muutoksia ei voi ennustaa tarkasti, tietojärjestelmistäkin pystytään johtamaan enintään todennäköisyyslaskelmia. Niiden suhteellinen vahvuus on siinä, että ne perustuvat tietoon menneisyydestä. Järjestelmät eivät anna valmiita kokonaisvaltaisia ratkaisuja yrityksen toiminnan johtamisesta ja kehittämisestä, vaikka monet hyvin tavanomaiset perustehtävät kuten varastojen täydentäminen saataisiinkin tilastoista johdettua.

Markkinataloudessa on ominaista kilpailu ja kehittäminen. Yritykset eivät ole staattisia instituutioita, vaan jokaisella on oma strategiansa. Uudenlaisten markkinatietojärjestelmien tarjoamat hyödyt liittyvätkin strategisen, avainasemassa olevan tiedon löytämiseen ja tuottamiseen. Voidaan esimerkiksi vertailla eri toimenpiteiden kuten markkinoinnin, viestinnän, tuotekehityksen jne. mahdollisesti aiheuttamia muutoksia. Kaikki lukemat ja niiden muutokset itsessään ovat vain pelkkiä signaaleja, joiden syytä numerot eivät suoraan kerro. Todennäköisyyksistä on kuitenkin hyötyä eri investointeja ja toimia vertailtaessa. Kyky ennakoida muutoksia tarpeeksi ajoissa tehostaa myös koko talousjärjestelmän hajautunutta koordinoitumista.

Matematiikan ja tietotekniikan soveltaminen kuulostaa vallankumoukselliselta. Helposti saattaisi luulla, että se murtaisi edellisissä artikkeleissa käsitellyn keskustelun talouslaskun ongelmasta, joka käytiin ennen tietokoneaikaa.

Olennaista on kuitenkin se, että yksityisyritykset eivät pyri hahmottamaan koko markkinoita viime kädessä yhdestä keskussuunnittelijan pisteestä, vaan kilpailevan liiketoimintayksikön näkökulmasta. Tietotekniikka nopeuttaa erilaisen tiedon käsittelyä ja kustannustehokkuutensa ansiosta mahdollistaa yhä monipuolisemman tiedon hankinnan. Kustannusten madaltuminen ja tietoaineksen määrän lisääntyminen eivät kuitenkaan ratkaise talouslaskun ongelmaa.

Raakadatan jalostaminen tiedollisessa hierarkiassa ylöspäin johtopäätöksiksi on viime kädessä ihmisen tehtävä. Tietokoneiden kyky löytää raakadatan kuten kysyntämäärien ja kilpailijoiden tuloksen muutosten perusteella luotettavasti vaikutussuhteita on teknisestä laskentatehosta riippumaton ongelma. Onkin hyvin todennäköistä, että tällaisia tiedonkeruujärjestelmiä räätälöidään yrityskohtaisesti helpottamaan tiedon jalostamista. Lisäksi toimialakohtaisesti kehittyy hiljaisia rutiineja erilaisten mittaustulosten suhteen. Tämä johtuu esimerkiksi erilaisista kustannusrakenteista (pääoma- vai työntekijävaltaisuus) sekä markkinoiden kehitysvaiheesta (uudet ja kokeilevat vai vakiintuneet käytännöt).

Yksityisessä kilpailutaloudessa myös laadullisen, numeroina vaikeasti mitattavan tiedon kerääminen korostuu entisestään. Toki tietojärjestelmistä voidaan löytää merkittävää tietoa myös yksinkertaiseen tuotantomäärien suunnitteluun, mutta ensisijainen tarkoitus markkinatilanteen ymmärtämisessä on suuntautuminen tulevaisuuteen ja uuden kehittämiseen. Erityisesti tietojärjestelmistä onkin hyötyä markkinoinnissa ja tuotekehityksessä sekä tarjooman kohdistamisessa. Markkinasuuntautuneisuuden tavoite on ensisijaisesti kilpailuedun saavuttaminen.

Jos tällaisia kehittyneitä tiedonkeruujärjestelmiä ja mittaristoja yritettäisiin soveltaa suunnitelmataloudessa keskusjohdon apuvälineinä, haasteena olisi jälleen tiedon saattaminen yhteismitalliseen, laadullisesta määräiseen muotoon. Jos ja kun tuotantoyksiköt räätälöisivät tiedonkeruujärjestelmänsä, ne viestisivät keskusjohdolle hyvin eri muotoista tietoa. Sen käsitteleminen vertailukelpoiseen muotoon vaatisi vähintään kaikkien yritysten subjektiivisen hiljaisen tiedon hallitsemista. Yritysten hiljainen tieto on kaikkien organisaation ihmisten pään sisällä. Hiljaista tietoa ei siis voi muuttaa pelkiksi numeroiksi, ja sanoinakin se sisältää vain jäävuoren huipun.

Joka tapauksessa kerätyn tiedon yhteismitallistaminen on käytännössä mahdotonta eri toimialojen laadullisten erojen ja käytäntöjen takia. Erittäin tärkeää on myös huomata, että suuri osa tästä tiedosta on jo markkinataloudelle tyypillisessä hintamuodossa, jota ei varsinaisessa suunnitelmataloudessa olisi ylipäätään. Kaikki hintajärjestelmänkin sisällä esitetyt keskussuunnittelun haasteet asettavat kyseenalaiseen valoon myös ne komentotaloudet, jotka perustuvat monilta osin markkinatalouden elementeille. Edes pörssimaailmassa suuren tietopankin äärellä yritysten taseita, tilinpäätöksiä, toimintakertomuksia ja kokonaisvaltaisempia markkina-analyysejä tutkivat sijoittajat eivät voi olla sataprosenttisen varmoja siitä, mikä sijoitus on kannattava, ja mikä ei.

Vaikka voitto ja tappio ovat tietyssä määrin kulttuurin synnyttämiä käsitteitä, ne eivät kuitenkaan lakkaisi olemasta, vaikka rahajärjestelmästä luovuttaisiin. Kaikella rajallisella on hintansa. Hintajärjestelmän puute sekä tappio-käsitteen hylkääminen eivät poista niukkuutta. Ainut, mitä hävitään, on erilaisten toiminnallisten vaihtoehtojen kustannusten vertaileminen. Hinnat ja kustannukset määräytyvät ympäröivässä kulttuurissa ja olosuhteissa. Hintajärjestelmän sekä voittojen ja tappioiden kiistämiselle perustuva yhteiskunta olisi tuomittu absoluuttiseen köyhyyteen.

Voidaan sanoa, että kaikissa järjestelmissä on vähintään sama informaation epäsymmetria yksilön mielen ja muiden ihmisten välillä. Voittojen ja tappioiden järjestelmä sekä yksilöllinen omistusoikeus hintajärjestelmän avulla hyödyntävät ihmisen hiljaista tietoa niin kuluttajana kuin tuottajanakin.

Jo lähes sata vuotta vanha huomio sosialistisen suunnitelmatalouden hintajärjestelmien puutteesta riittäisi yksin todistamaan suunnitelmatalouden kykenemättömäksi koordinoimaan resursseja kannattavasti. Sokea usko teknologian ja luonnontieteiden kaikkivoipaisuuteen on kuitenkin syytä kyseenalaistaa tiedon ja ihmismielen luonteen takia.

Toivottavasti tämän kesäinen artikkelisarja vei kuitenkin tarkastelua syvemmälle ja antoi jotain lisäarvoa kunkin omille käsityksille.

Suunnitelmatalous oli vain kertakäyttöprosessi (2/3)

2010-06-29T13:22:00.002+03:00

Nykyiseen taloustieteelliseen paradigmaan kuuluu nimike "markkinoiden epäonnistuminen". Epäonnistuminen on tässä yhteydessä hyvin harhaanjohtava sana, jonka tulisi kuvata talouslaskun ongelman tavoin teoreettista tieteellistä umpikujaa. Käytännössä "epäonnistuminen" tarkoittaa vain lähinnä lievää poikkeamaa teoreettisesta ihannetilasta. Talous voi poiketa ihannetilasta epäsymmetrisen informaation ja ulkoisvaikutusten takia. Epäsymmetrisen informaation tilanteessa jompi kumpi vaihdannan osapuolista hyötyy toisen tietämättömyydestä. Ulkoisvaikutusten kohdalla taas yhteiskunta hyötyy todellisuudessa enemmän tai vähemmän kuin mitä se maksaa tai sille maksetaan. Suurin virhe joka tapauksessa olisi olettaa informaation epäsymmetrisyydet sekä ulkoisvaikutusten ongelmat vain ja ainoastaan markkinatalouden ongelmiksi.

Epäsymmetrinen informaatio ja tiedon keruu

Markkinataloudessa yksittäinen taloudellinen toimija tekee päätöksensä omasta tilannenäkökulmastaan. Päätöksen tukena on omaa hiljaista tietoa, kokemuksia, aistimuksia sekä ulkoisiin tekijöihin liittyvää tärkeäksi koettua informaatiota. Edellisestä artikkelista opimme, että suunnitelmataloudessa ei kyetä käytännössä hyödyntämään yksilön hiljaista tietoa. Myös kerättävänkin tiedon käsittelyyn liittyy ongelmia. Lopulta aineiston määrä tai raakadatan tilastointinopeus eivät kompensoi, jos laadullisia tekijöitä ja painotuksia ei pystytä selvittämään. Vaikka ihmisiltä tiedusteltaisiin heidän näkemyksiään ja toivomuksiaan, kuka yksittäinen suunnittelija pystyisi lopulta suhteuttamaan ne toisiinsa mm. uskottavuuden, luotettavuuden ja tärkeyden perusteella?

Markkinoilla se tapahtuu hajautuneesti ja elävästi kokeilun, erehdyksen, parannuksen sekä jatkuvien yksilöllisten valintojen prosessissa. Etukäteen on oikeastaan mahdotonta sanoa, mitkä investoinnit ja hankinnat maksavat itsensä takaisin. Markkinataloudelle ominaista on hajautunut yksilöllinen voittojen ja tappioiden järjestelmä. Siinä tappion tekeminen on signaali nykyisen toimintamallin kannattamattomuudesta. Kun henkilö huomaa, ettei toiminta maksa itseään takaisin, hänen on pakko muuttaa toimintaansa tai hänen varansa kuluvat ennen pitkää loppuun. Huomion arvoista on se, että yksityinen omistusoikeus kohdistaa automaattisesti vastuun ja kannustimet tappiota tai voittoa tekevälle yrittäjälle siinä, missä kollektivismi tuomitsee kaikki ihmiset kärsimään toisten virheistä ja jakaa mahdolliset voitot. Kolmannelle persoonalle hajautuneen voittojen ja tappioiden prosessin jäljentäminen kokonaisuudessaan olisi suunnattoman vaikea tai jopa mahdoton tehtävä, olipa teknologinen laskentateho kuinka nopea tahansa.

Talouslaskun ongelma opettaa, että varsinkin suunnitelmataloudessa kärsitään informaation jatkuvasta epäsymmetriasta siitä syystä, ettei laadullista ja määrällistä tietoa kyetä eikä mahdollisesti edes yritetä sovittaa yhteismitalliseksi suunnittelijan käyttöön. Markkinatalouden perusolemukseen kuuluu jatkuva ruohonjuuritasolta lähtevä reagoiminen markkinasignaaleihin. Loputtomista suhteista muodostuvat markkinat korvataan suunnitelmataloudessa keskusjohtoisella suunnittelulla, jonka kyky edes aistia minkäänlaisia signaaleja on hyvin rajattu. Edellisessä artikkelissani totesin, että teoriassa suunnitelmataloudesta olisi hyötyä vasta, jos se pystyisi luomaan itse markkinoita tehokkaammat näennäismarkkinat vielä raskaan koordinointijärjestelmän byrokratiakulujenkin jälkeen.

Ulkoisvaikutukset

Ulkoisvaikutuksista puhutaan silloin, jos yritystoiminnan rajakustannukset eivät vastaa ympäröivän yhteiskunnan rajakustannuksia. Suomeksi sanottuna yritys tuottaa liian paljon tai liian vähän siihen nähden, mikä on yhteiskunnalle eduksi. Yritys saattaa esimerkiksi valmistaa paljon epäterveellistä ruokaa, jolla on haitallinen vaikutus kansanterveyteen. Myönteisestä ulkoisvaikutuksesta puhutaan esimerkiksi tilanteessa, jossa yhteiskunnan muut jäsenet hyötyvät toisten ihmisten kuluttamisesta ja tuottamisesta. Esimerkiksi koko naapuruston houkuttelevuus murtovarkaiden kohteena voisi romahtaa siitä, että jo yksittäinen talous tilaa turvallisuuspalveluja. Taloustieteellisen periaatteen mukaan tällainen vapaamatkustajia palveleva tilaaja/tuottaja saa liian vähän korvausta, ja hän saattaa jopa tuottaa yhteiskunnan näkökulmasta liian vähän.

On käytännössä mahdotonta mitata tieteellisin menetelmin absoluuttista yhteiskunnan etua. Myöskään kolmannen osapuolen näkökulmasta ei tieteellisesti voida sanoa, paljonko joku ihminen saa mielihyvää mistäkin palvelusta. Ei siis ole olemassa luonnontieteellistä yksikköä "utiliteetille". Ainut tapa selvittää jonkinlainen hyöty on tarkastella yksilön maksuhalukkuutta. Muiden yksilöiden mielihalujen kanssa se määrää spontaanisti markkinahinnan ikään kuin demokraattisesti. "Yhteiskunnan etu" on pikemminkin yksittäisten ihmisten, varsinkin poliitikkojen subjektiivinen näkemys. Sinällään yksilöiden vapaan valinnan alistaminen enemmistön mielivallalle demokratian nimissä ei ole ratkaisu ns. vapaamatkustajan ongelmaan. Siinä vain määritellään tieteellisesti todistamattomissa oleva asia karkeaksi enemmistön mielipiteeksi pakottamalla sellaisetkin ihmiset maksamaan palvelusta, joita he eivät välttämättä käytä tai käyttäisi.

Erikoisinta on, että valtavirran taloustiede tyrkyttää "markkinoiden epäonnistumisen" piikkiin jopa sellaisia perinteisen taloustieteen ulkopuolisia huomioita kuten "sosiaalisen epäoikeudenmukaisuuden". Uusimmissa taloustieteen oppikirjoissa on nimetty jopa ihan taloustieteen periaatteeksi julkisen vallan tehtävä puuttua tilanteeseen, jossa markkinat johtavat "sosiaalisesti epäoikeudenmukaiseen" tulonjakoon. Varsinaisesti oikeudenmukaisuus on vain yksilöllinen tilannekohtainen näkemys, eikä tieteellisesti mitattava absoluuttinen arvo. Jos itse markkinataloutta halutaan syyttää toimimattomaksi, täytyy aukko esittää teoriasta, eikä sen ulkopuolelta.

Valtavirran taloustiede suhtautuu markkinatalouteen melkein kiitettävästi perusvälineenä, mutta vastaisen suunnitelmatalouden ja sosialismin ongelmia ei perustella. Tästä seuraa, että suunnitelmatalous ja sosialismi käsitetään luonteeltaan aivan erilaisena kuin valtiovallan toimet rajoittaa ihmisten vapaata kaupankäyntiä ja taloudellista toimintaa. Kysehän on jokseenkin samasta asiasta, mutta eri mittakaavassa. Hyvin monet markkinatalouskriittiset taloustieteen opiskelijat saattavat ehkä innostua lukiessaan "markkinoiden epäonnistumisesta". Samassa huumassa voi helposti tulla sivuttaneeksi vähintään yhtä tärkeän kohdan, "julkisen vallan epäonnistumisen". Se on joskus jopa alkuperäistä voimakkaampi syrjäytysvaikutus markkinoita komentaville toimille.

Julkisen vallan epäonnistumista ei varsinaisesti perustella samoilla argumenteilla kuin edellisestä artikkelista tuttua talouslaskun ongelmaa. Syytä kuitenkin olisi. Julkisen vallan epäonnistuminen keskittyy oppikirjoissa käytännön ongelmiin, kuten politiikan luonteeseen ja ajalliseen kohdistamiseen. Toki ne osoittavat, kuinka loppuun asti hienoinakin pidetyt teoriat kohtaavat haasteita käytännön toteuttamisessa. Teoreettisen puolen kritiikki, tiedon luonteen ja sattuman määrällisen että laadullisen roolin ymmärtäminen keskusjohtoista suunnittelua hankaloittavana tekijänä tulisi kuitenkin nostaa taloustieteessä esille yhtä enemmän.

Kokoomuskarnevaali on hukannut aatteensa

2010-06-22T19:00:00.006+03:00

Kokoomuksen vasemmistolaisilta kilpailijaryhmiltä kuulee usein epäilyksiä, että Toivo-karnevaali olisi vain äänestäjiin kohdistettu taktinen harhautusyritys. Kokoomuksen imagonbrändäys on ollut niin perusteellista, että konservatiivisesta porvaripuolueesta on vuosikymmenen lopulla tullut veikeä koko kansan työväenpuolue. Mainoksista tuttua ihmisläheistä coolface-Kataista saatetaan epäillä trolliksi, joka sisimmässään olisi laskelmoiva hyvinvointivaltiota alas ajava uusliberalistinen ”mastermind”.

Kilpailijat yliarvioivat kokoomusta, jos he uskovat puolueen johdolla olevan karnevaalihumua ylempiä kauaskantoisia strategisia suunnitelmia. Mitään salaista agendaa ei tosiasiassa ole. Tässä tapauksessa kaikki on korkeintaan sitä, miltä se näyttää. Saattaisi jopa luulla, että kokoomusta johdetaan yksisuuntaisesti mainostoimisto Bob Helsingistä käsin. Kuitenkin puolueen ylin johto on itse tempaantunut mukaan imagobrändäykseen ja puolueen kannatuksen nostamiseen keinolla millä hyvänsä. Se siitä uusliberalismista sitten. Lähes kaikki oman näköiseen yhteiskunnalliseen muutokseen tähtäävät päämäärät on täytynyt unohtaa vaalien alla massojen houkuttelemiseksi ylioptimistisella ja triviaalilla sanomalla.

Parin viikon takaisessa kokoomuksen puoluekokouksessa teemana oli vihreys. Oma käsitykseni perustavanlaatuisimmista poliittisista kysymyksistä koskee ihmistä ja vallankäyttöä, siis yksilön suhdetta ympäröivään yhteiskuntaan ja valtioon. Niiden kysymysten perusteella puolueet eroavat toisistaan kaikkein eniten. Niiden perusteella tehdään jako myös oikeistoon ja vasemmistoon. (Mikään politiikan ulkopuolinen henkilökohtaisia ihanteita sisältävä mantra ”sivistys, kannustavuus, suvaitsevaisuus, välittäminen” jne. ei ole mikään oikea ideologia) Ajankohtaisimpia poliittisia puheenaiheita Suomessa viime keväänä ovat olleet mm. maahanmuuttopolitiikka sekä valtion taloudellinen tila ja verotus. Tällaisten asioiden siirtäminen henkilökohtaisia ympäristötekoja korostavan teeman varjoon on jo pelottava esimerkki valtapuolueen poliittisuuden trivialisoitumisesta. Henkilökohtaiset vihreät teot eivät edes liity politiikkaan, vaan muistuttaa kansalaisjärjestöjen kampanjointia. Näyttää siltä, ettei vakavia asioita haluttu nostaa keskiöön. Sehän olisi kolhaissut optimistista ja innokasta talkoomieltä.

Katainen julistaa kokoomuksen kuitenkin populismin vastustajaksi. Hänen mukaansa populistit tarjoavat vain lyhytnäköisiä ja helppoja ratkaisuja sivuuttamalla totuuden. Kataisen ympäripyöreä tapa käsitellä populismia antaa hyvin vähän viitteitä siitä, mitä hän todella mahtoi tarkoittaa. Täytyisikö kenties etsiä mahdollisimman monimutkaisia keskitien ratkaisuja vain sen takia, etteivät ne edustaisi selkeästi mitään ismiä tai varsinkaan olisi liian helppoja? Itse sanoisin, että on toki olemassa ilmiselviä ja yksinkertaisia ratkaisuja (esim. laissez faire -periaate), jotka eivät välttämättä ole ”helppoja”. Tällaisille ratkaisuille ollaan tultu Suomessa liian sokeiksi juuri itseisarvoisen kriittisyyden ja keskitiepopulismin takia.

Voitaisiin sanoa, että kokoomus on aatteellisesti tuuliajolla. Vasen ja oikea eivät ole kummatkaan tavoittamattomissa. Muut puolueet eivät ole hurjasti sen kauempana. Suurimmat erot ovat retorisia ja liittyvät lähinnä keskustelunavauksiin. On ihan luonnollista, että kuvittellisia eroja yritettäisiin tehdä sinne, missä todellisia eroja ei ole. Jutta Urpilainen totesi Keskustapuolueen olevan oikealla, ja SDP:n olevan poliittisessa keskiössä. Keskustan tuore puheenjohtaja ja pääministeri Mari Kiviniemi taas luonnehti kokoomusta äärimmäisen oikeistoliberalistiseksi laissez faire -politiikan edistäjäksi. Tietenkin nämä ovat puheenjohtajilta vain huonosti perusteltua uhoamista. Kokoomuslaisten oma käsitys itsestään on muuttunut oikeistolaisesta keskustaoikeistolaiseksi, mikä vastaa ehkä eniten todellisuutta.

Olisi erittäin toivottavaa, että juuri kokoomuksella olisi kauaskantoinen aatelähtöiseen yhteiskunnalliseen muutokseen tähtäävä strategia. Sen täytyisi näkyä koko ajan toimintaa ohjaavana punaisena lankana. Silloin vähintään ylimmällä johdolla tulisi olla kokoava näkemys sekä suunnitelma strategian jalkauttamiseksi. Toistaiseksi puolueet vain kilpailevat keskenään siitä, kenellä on suurin kannatus ja puolueorganisaatio. Vaikka puolueet noudattavat sisäisestikin demokraattisia periaatteita, johdon merkitys on varsinkin viime vuosina korostunut entisestään. Vaikka puolueella olisi jokin radikaali kanta, se ei tarkoita, että sitä automaattisesti lähdettäisiin ajamaan yhtä aktiivisesti. Monille poliitikoille poliittinen ura olisi liian arvokas hävittäväksi.

Puolueet ovat kuin kilpajoukkueita tai itsekkäitä pikkulapsia, joiden ailahtelevaisuudesta näkee, että toimintaa ohjaa enemmänkin intuitiiviset valinnat ja henkilökemiat kuin erottuvat aatteet. Tästä on esimerkkinä puolueuskollisuus aateuskollisuuden sijaan. Toisaalta puolueita voidaan tarkastella kuin suuria organisaatioita, työpaikkoina, joiden sisällä on paljon uskollisia rivisuorittajia sekä röyhkeitä opportunisteja. Tällaisessa ympäristössä toimintaa määrittävien ajurien kärkeen kiilaavat henkilökohtaiset ansiot ja tittelit. Järjestökeskeisyydessä varsinaiselle aatteelliselle ja tieteelliselle osaamiselle sekä lahjakkuuksille ei välttämättä anneta arvoa, kun kriteerit ovat vieraantuneet yhteiskunnallisuuden kehyksestä rutiineihin sekä järjestöjen ja puolueiden väliseen kilpailuun kenttäväen innostavaa johtajuutta unohtamatta. Ei ihme, että valtiovarainministerinämmekin on taloustieteilijän sijasta välttävästi lukion lyhyestä matematiikasta suoriutunut nuorehko henkilö, jolla ei ole yritysmaailmasta kokemusta.

Ei varmasti olisi kovin väärä arvio, että kokoomuksella on noin vajaan 20% kiinteä vähimmäiskannatus. Kun kannatus on tavallista korkeammalla, puolueella olisi varaa toimia rohkeammin mielipidevaikuttajana ja poliittista kenttää ajavana voimana sen sijaan, että se pyrkisi lähestymään muita valtavirran ajamana. Mitä hyötyä kannatuksesta on, jos sitä ei voi realisoida oman aatteen näköiseksi muutokseksi? Tosin identiteettikriisissä puolueen ainut tapa tehdä oman näköistä politiikkaa on matkia muita.

Kuten liiketaloudellisessa markkinointiopissa puhutaan kilpailukeinoista ja ”markkinointimixistä”, myös puolueet ovat viime aikoina sekoittaneet 3-4 triviaalia arvoa sloganiksi. SDP:llä oli kuntavaaleissa 2008 ”terveys, sivistys, menestys”, kun taas kokoomuksella on parhaillaan ”sivistys, kannustavuus, suvaitsevaisuus, välittäminen”. Tämä kuulostaa kansalaisista aivan samalta kuin ”hyvää päivää kirvesvartta”. Nähtävästi puolueet ovat kyllästyneet korostamaan tasa-arvoa, vapautta ja demokratiaa. Ilmeisesti puolueilla ei ole enää varaa puolustaa niitä ainakaan siinä merkityksessä kuin mitä ne läntisen demokratian syntyaikoina tarkoittivat. Eri puolueille nämä sanat tarkoittavatkin eri asioita. Miksi eri puolueet eivät yrittäisi kertoa äänestäjille omia näkemyksiään suomeksi ja samalla tehdä eroa muihin tällä tavalla?

Saattaisin sanoa, ettei puolueilla ole mitään ideologiaa tai arvoja. Se olisi ehkä liian ehdottomasti sanottu. Puolueiden linjauksia yhdistää vetoaminen yhteiseen etuun, kansan kollektiiviseen hyvinvointiin, markkinavoimien pitämiseen kurissa jne. Nämä kaikki kertovat kollektivistisista yhteisöllisistä arvoista. Kaikkea päätöksentekoa peilataan kollektiivisiin mittareihin. Jopa Katainen pitää markkinataloutta vain välineenä. Selvennän, että yksilön elämässä talous on useimmiten väline, mutta yhteiskunnallisesti yksityinen omistusoikeus on vapausarvo. Toisin sanoen Katainen pitää kattavaa yksilönvapautta viime kädessä pelkkänä välineenä valtiokollektiivin tarkoitusperille. Kaikki puolueet ovat toisin sanoen pohjimmiltaan enemmän tai vähemmän kollektivistisia, mutta jotkut uskovat enemmän yksilönvapauden mahdollisuuksiin välinearvona, kuten kokoomus aikoinaan markkinatalouden muodossa.

Kaikilta kokoomuslaisilta ei kuitenkaan ole aate hukassa. Tällaisia harvoja yksilöitä ovat mm. Henri Heikkinen ja Wille Rydman

Päivittelyä

2010-06-21T15:01:00.001+03:00

Blogissa on ollut hiljaista viimeisen kuukauden ajan ylläpitäjän henkilökohtaisten kiireiden takia. Nyt kun minulla on vihdoin kolme viikkoa lomaa, aion vähintään viimeistellä työn alla olevan artikkelisarjan ja kirjoittaa jotain varastoon myöhempää julkaisua varten.

Kesäkuun alussa tuli täyteen kaksi vuotta blogaamista. Toisen vuoden aikana sivulatauksia oli 12 000, kun ensimmäisenä vuonna vastaavasti 7000. Suuri kiitos lukijoille ja kommentoijille, jotka ovat välillä onnistuneet tuomaan artikkeleihin ansiokkaasti lisäarvoa.

Perustin huhtikuussa rinnakkaisblogin Uusi Suomi -blogipalveluun. Tulevaisuudessa aion valikoida sinne lähinnä poliittisempia ja populaarimpia kirjoituksia. Tässä blogissa aion keskittyä monipuolisesti ja syventävästi taloustieteisiin ja yhteiskuntafilosofiaan.

Seuraavaksi aion jatkaa talouslaskun ongelmaa käsittelevää artikkelisarjaani. Joudun pilkkomaan jatko-osan kahteen pienempään osaan. Toinen osa sisältää rautalankaa, ja kolmas syventyy vihdoin liiketaloustieteen puolelle.

Suunnitelmatalous oli vain kertakäyttöprosessi (osa 1/3)

2010-05-16T14:26:00.005+03:00

Tämä on pieni kaksiosainen artikkelisarja, jonka tarkoituksena on esitellä ensin keskusteluja "talouslaskun ongelmasta". Sen jälkeen tarkoituksenani olisi viedä aihe tavanomaista kansantaloustiedettä syvemmälle liiketaloustieteen suuntaan. Tämän ei ole tarkoitus olla aatepuoleen keskittyvä linjaus, vaan syventävää ja kertaavaa jatkoa vuoden takaiselle artikkelilleni.

1920-1940-luvuilla käytiin keskusteluja itävaltalaisen vapaata markkinataloutta kannattavan taloustieteellisen koulukunnan sekä sosialistisen suunnitelmatalouden kannattajien välillä. Itävaltalaisen koulukunnan kasautuneet argumentit muodostavat ns. talouslaskun ongelman. Teoria osoittaa perustavanlaatuisia aukkoja sosialistisesta suunnitelmataloudesta jo teoriatasolla. Yleinen maallikkojen käsityshän sosialismista on se, että kaunis teoria kaatuu vasta käytännön toteutuksessa.

1920-luvulla taloustieteilijä Ludwig von Mises esitti väitteensä suunnitelmatalouden kyvyttömyydestä kohdentaa niukkoja voimavaroja oikeisiin kohteisiin hintasignaalien puuttuessa. Absoluuttisia hintojahan ei ole olemassa: tuotteiden hinnat määräytyvät markkinataloudessa jatkuvasti ihmisten sovittaessa halunsa vallitsevaan niukkuuteen. Jos hinnat eivät määräydy näin, ne keksitään enemmän tai vähemmän mielivaltaisesti, jolloin järjestelmää riivaa jatkuva ja sovittamaton yli- tai alituotanto. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että järjestelmä keskittyy koko ajan sellaisten tuotteiden liikatuottamiseen, mitä ihmiset eivät halua. On sanottu, että von Mises ennusti Neuvostoliiton romahtamisen jo ennen koko järjestelmän nousua. Kieltämättä Neuvostoliitossa kärsittiin juuri talouslaskun ongelmista: kaupat olivat jatkuvasti täynnä ostovoimaisia asiakkaita, mutta hyllyissä ei ollut tuotteita.

1940-luvulla toinen itävaltalainen taloustieteilijä Friedrich von Hayek täydensi oppi-isänsä von Misesin teoriaa korostamalla tiedon luonteen filosofiaa. Äärimmillään teoreettisesti olisi jotenkin mahdollista päätyä tilaan, jossa valtion keskussuunnitteluelin kerää äärettömän paljon markkinatietoa itse markkinatalouden jäljittelemiseksi. Sinällään kuulostaa jo erikoiselta, että valtion täytyisi luoda kallis koneisto jonkin muuten melko ilmaisen prosessin jäljittelemiseksi. Usko tietotekniikan kehittymiseen harhauttaa helposti ajattelemaan, että itsessään nopeammalla tiedonkäsittelyllä päästäisiin eroon tiedon luonteen rajoista. Tällaisesta oletuksesta kumpuaa vielä tänäkin päivänä usko siihen, että markkinat voisivat toimia tehokkaammin koordinoituna kokonaisvaltaisen vision pohjalta.

Teoriassa suunnitelmataloudelle olisi käyttöä vasta, jos se kykenisi tuottamaan markkinoita tehokkaammat näennäismarkkinat. Jo teoriassa näennäismarkkinoiden luominen edellyttäisi kallista ja laajaa tiedonkeräys-, käsittely- ja valvontakoneistoa. Tällöin suunnitelmatalouden saavuttamien taloudellisten hyötyjen tulisi kattaa koneiston aiheuttama syrjäyttävä kustannus.

Hayekin mukaan ongelma liittyy erityisesti tiedon keräämiseen, yhteismitallistamiseen ja soveltamiseen. Ihminen ei tunnetusti osaa aina ilmaista itseään. Markkinoita koskevan tiedon kerääminen ei perustuisi halujen ja niukkuuden realisoiviin rahallisiin ostopäätöksiin, vaan loputtomiin haastatteluihin ja kyselyihin. Ostaessaan ja vertaillessaan tuotteita mielessään ihmisen hiljainen tieto yhdistyy siihen rajoittuneeseen osaan tiedosta, jonka ihminen pystyy jotenkin ilmaisemaan ymmärrettävästi. Ihmisten tapa ilmaista ja arvioida asioita ei kuitenkaan ole läheskään yhteismitallista. Ihmiset ovat luoneet yksilöllisen ajattelutapansa, eikä heillä ole pitkälle vietyä telepaattista yhteismieltä. Kaksi jopa samalla tavalla ajattelevaa ihmistä voisivat esimerkiksi vastata keskussuunnittelukyselyyn hyvin eri tavalla.

Manuaaliset kyselyt olisivat hyvin alkukantaisia ja rasittaisivat järjestelmää. Siksi yritetäänkin keskittyä teoriapuolen ongelmien huomioimiseen. Kuvitellaanpa vielä äärimmäinen tilanne, jossa päästäisiin reaaliajassa ihmisen pään sisälle. Relevantin tiedon poimiminen ajatusmyrskystä perustuisi jonkinlaiseen kykyyn arvioida erilaiset ajatukset tärkeysjärjestykseen. Se vaatii tulkitsemista ja kriittistä suhtautumista jopa tutkittavaan. Ihmisen ajattelu ei välttämättä aina tue hänen toimiaan tai päätöksiään. Ihmismieli ei ole siinä mielessä mekaaninen kone, että sen kulkua voisi luotettavasti ennustaa. Edes ihminen itse ei osaa arvioida ajattelunsa ja halujensa kehittymistä.

Perustavanlaatuinen ongelma on joka tapauksessa siinä, ettei ihmisten erilaisia laadullisia ajatuksia pysty kokonaisuudessaan muuttamaan määrälliseen yhteismitalliseen muotoon. Miten järjestelmätasolla äärettömän suuri määrä eri ihmisten toiveita ja haluja tulisi suhteuttaa niukkuuteen mahdollisimman tehokkaan tuloksen aikaansaamiseksi? Miten mitata kolmannen persoonan näkökulmasta sitä, kuinka paljon henkilö A arvostaa enemmän tietokonettaan kuin henkilö B kännykkäänsä? Konstruktiivisesti vapaassa rahavaihdannassa ihmiset pystyvät hinnoittelemaan tuotteita ja sanomaan, kuinka paljon he olisivat mistäkin tuotteesta valmiita maksamaan.

Ilman vapaan vaihdannan järjestelmää ja yhteismitallista vaihdantayksikköä tehtävä on mahdoton. Kuvitellaanpa, että eri formaateissa kuten mp3-, pdf-, jpg-, txt- ja avi-muodossa olevat multimediataideteokset tulisi muuntaa yhteismitalliseen vertailukelpoiseen muotoon. Musiikkivideosta voi poimia laulun sanat ja kuvata vain omin sanoin visuaalista puolta. Samoin laulun sanat voi laittaa videolle pyörimään monella eri tavalla. Se, miten katsoja kokee musiikkivideon, kappaleen tai yksinkertaisimmillaan laulun sanat on joka tapauksessa monitulkintaista. Erilaiset merkitykset muuttuvat heti pienimmässäkin käsittelyssä. Pohjimmiltaan kaikki tiedostot ovat toki muutettavissa ykkösiksi ja nolliksi, mutta vaikeaselkoinen raakadata ei itsessään anna vastauksia olennaisesta sisällöstä ja sen suhteesta yksityiskohtiin. Mitä enemmän dataa ja informaatiota jalostetaan sovellettavaan muotoon, sitä enemmän siinä korostuu subjektin tai objektiivisuuteen pyrkivän mekanismin laatijan tulkinnanvaraisuus alkuperäisyyden kustannuksella.

Kun järjestelmä koostuu lukuisista ennustamattomista muuttujista, itse talousjärjestelmän kuvitteellinen funktio muuttuu koko ajan. Kun tietyllä hetkellä saadaan kerättyä tarpeeksi tietoa muuttujista, kuten ihmisten eri halujen tärkeydestä ja sijoitettua ne monimutkaiseen malliin, se on jo ehtinyt vanhentua. Lukuisten toimijoiden väliset vuorovaikutukset ja logiikat muuttuvat myös. Kaava täytyisi laatia uudelleen joka hetki. Raskaan hierarkkisen järjestelmän sijaan markkinoiden toimijat luovat ruohonjuuritasolta lähtien oman osuutensa "funktiosta". Painoarvo ja potentiaalisuus saadaan selville mielivaltaisen arvioinnin sijaan yhteismitallisista rahamääräisistä arvoista, tuloksesta ja taseesta.

Talouslaskun ongelman ehkäpä painavin teesi on, että ainut tapa saattaa subjektiiviset laadulliset näkemykset yksiselitteiseksi määrällisyydeksi on vapaassa vaihdannassa käytettävä välineellinen raha.

Kuvitellaanpa vielä utopia, jossa suunnitelmatalous kykenisi luomaan toimivan jäljitelmän markkinoista. Missä määrin markkinoiden tehokkuuden tulisi joustaa sosiaalisen oikeudenmukaisuuden nimissä? Nämä kaksi tavoitetta eivät läheskään aina ole yhteneviä johtuen osaksi oikeudenmukaisuuskäsitteen suhteellisuudesta. Sosialistisessa suunnitelmataloudessa ihmisten mahdollisuus subjektiivisiin moraalisiin valintoihin olisi joka tapauksessa rajoitetumpi, koska järjestelmän keskusjohto on ottanut ihmisille normaalisti kuuluvan vastuun ja velvollisuuden hyvinvoinnin edistämisestä.

Mielenkiinnosta yritin etsiä netistä, jos talouslaskun ongelma olisi sattunut saamaan kritiikkiä. Yllätyin, ettei vajaassa vuosisadassa itse teoria ole kohdannut painavia vasta-argumentteja. Kuitenkin "vähiten huonoa" vapaata markkinataloutta ja kapitalismia arvostellaan vanhakantaisen kommunismin nimissä hyvin hanakasti ikään kuin se kumoaisi suunnitelmatalouden teoriatason ongelmat. Ehkäpä ironisin, mutta selkein kritiikki talouslaskun ongelman yleispätevyyttä kohtaan koski sitä, että tietyssä äärettömien resurssien tilassa suunnitelmatalouskin voisi toimia. Suunnitelmatalouden tarkoituksenahan on useimmiten muuttaa tehottomat markkinat tehokkaiksi ja jakaa myös hyvinvointia. Jos resursseja olisi loputtomasti, mihin suunnitelmataloutta tällöin tarvittaisiin, kun kaikkien tarpeet on tyydytetty? Oikeastaan vitsikäs oletus äärettömistä luonnonvaroista ei edes lukeudu taloustieteen piiriin, sillä niukkuus on taloustieteen yhteisesti hyväksytty vakio-oletus.

Vaikka talouslaskun ongelma on helposti maalaisjärjellä ymmärrettävä kritiikki eräänlaista tiedeuskovaisuutta kohtaan, se saattaa ilmetä monille jopa taloustieteitä opiskelleille ihmisille uutena ja vieraana teoriana.

Kansanryhmät ovat lainsäädännön tuotetta

2010-04-27T15:52:00.001+03:00

Lainsäädännössä on rikosnimike kansanryhmää vastaan kiihottamisesta. Siihen halutaan vedota jopa liiankin usein, joten olisi syytä tarkastella nimikkeen alkuperäistä merkitystä ja jopa tarpeellisuutta. Länsimainen klassinen oikeusajattelu tuntee sinut ja minut, mutta ei meitä ja heitä. Yhteiskunta koostuu ihmisistä. Ihmisten välillä on usein eroja ja yhtäläisyyksiä, mutta kansanryhmien välille syntyy konkreettisia eroja vasta, kun sellaiset määritellään lainsäädännössä. Kaikki muu on spontaania.

Itse käsitän, että kansanryhmää vastaa kiihottaminen tarkoittaisi konkreettiseen epämiellyttävään toimintaan kannustamista. Eikö esimerkiksi väkivaltaan yllyttäminen ole jo rikos itsessään? Vaikka meillä ei olisi koko rikosnimikettä kansanryhmää vastaan kiihottamisesta, viharikoksiin yllyttämiseen puututtaisiin jo itse rikoksen puolesta. Toisin sanoen rikosnimike kansanryhmää vastaan kiihottamisesta on täysin turha, sillä jo pohjalla oleva laki puuttuu samoihin ongelmiin.

Epämääräisyytensä takia kansanryhmää vastaan kiihottamiseksi halutaan laskea myös muutakin kuin kiihottamista. Kiihottamisen lisäksi myös kansanryhmiä halventava ja loukkaava kirjoittelu on tuomittavaa. Länsimaisen sananvapausarvon ja yksilöllisyyden kannalta on kyseenalaista tehdä tietynlaisten ajatusten julkaisemisesta rikos. Aidosti rikolliset toimet ja myös nimettyihin yksilöihin kohdistuvat herjaukset on määritelty lainsäädännössä jo ennestään. Asiattomuudet ja epäkorrektit ilmaukset tullaan joka tapauksessa tuomitsemaan spontaanisti yleisön keskuudessa.

Lisäksi on olemassa erilaisia tabuja käsitteleviä tutkimuksia, joista voisin mainita Tatu Vanhasen eri etnisten taustojen omaavien ihmisten älykkyystutkimukset. Jos eri rotuja vertailevissa sosiobiologisissa tutkimuksissa ilmenee eroja tutkittavien välillä, tutkimuksiin suhtaudutaan rasismina ja kansanryhmää vastaan kiihottamisena. Länsimaisessa liberaalissa yhteiskunnassa ei ole missään nimessä valtion tehtävä määritellä, mikä on oikeaa ja hyväksyttävää tiedettä. Sen tekevät yleisö ja tieteelliset keskustelut spontaanisti.

Totalitaristisen valtion tunnistaa siitä, että “väärin” ajatteleminen on rikos. Siksi totalitaristisissa valtioissa vankiloissa on mielipidevankeja. Jotkut valtiot ovat totalitaristisempia kuin toiset. Suvaitsevaisena puolueena pidettyjen Vihreiden Tuija Brax ehdotti oikeusministeriön työryhmän kanssa erillisten viharikosten määrittelyä lakiin. Tämän toteutuessa pelkästä rikoksesta ei tuomittaisi, vaan myös motiiveista. Tämä kertoo vain siitä, että toiset motiivit ovat Braxin mielestä rangaistavampia kuin toiset. Toisin sanoen jotkut motiivit ovat vähemmän tuomittavia kuin toiset. On kyseenalaista, miten rikoksen tekijän todelliset motiivit selvitettäisiin, sillä ihmisen päähän ei luotettavasti voida päästä sisälle. Ehkä ihan hyväkin niin, sillä kaikki poliittiset ryhmät eivät välttämättä pidä Orwellin romaania 1984 kielteisenä uhkakuvana.

Erityisesti Brax oli huolissaan “rasistisista rikoksista” ja internetin “vihakirjoittelusta”. Paljon on ollut puhetta ääriryhmien leviämisestä internetissä, mutta yhtäkään vakuuttavaa perustuslain vastaista kansanliikettä tai ryhmittymää huolestuneet poliitikot eivät ole kyenneet osoittamaan.

Laissa ei pitäisi olla ollenkaan mainintoja kansanryhmistä. Asumme sentään länsimaiden piirissä. Länsimaisen ajattelun perusyksikkönä täytyy olla vain ja ainoastaan yksilö. Nimikettä kansanryhmää vastaan kiihottamisesta on hyväksikäytetty ja laajennettu mielivaltaisesti. Tästä kertoo osittain jo se, ettei kyseisen lain paisunut sisältö ole koherenttia nimikkeensä kanssa. Se on hyvin epämääräinen ja tulkinnanvarainen kohta, jonka tarpeellisuus on syytä kyseenalaistaa. Yksinkertaisesti se riittää, että laissa puututaan väkivaltaan yllyttämiseen tai nimettyjen yksilöiden henkilökohtaiseen herjaamiseen.

Joidenkin ihmisryhmien kritisointi tai halpamainen nimittely ei itsessään kohdistu tiettyihin yksilöihin, joten siitä ei pidä siksi rangaista. Jos taas joku yllyttää väkivaltaan ylipäätään, siihen tulee puuttua ilman mitään Tuija Braxin ajatusrikollismotiivituomiota. Epäkorrektit ilmaukset tulevat joka tapauksessa arvioiduiksi ja tuomituiksi ihmisten keskuudessa.
Herjaamiseen ja kunnianloukkauksiin tulisi puuttua ja puututtaisiinkin jo ennestään samalla tavalla, liittyipä haukkumasana ihmisen ulkonäköön tai mielipiteeseen henkilön luonteesta. Jos laki olisi tasa-arvoinen ja neutraali, vakavasta herjauksesta annettaisiin yhtä suuri rikos, olipa kyseessä rasismi tai kateus. Näin ei kuitenkaan ole.

Vähemmistöjä halutaan suojella erityisoikeuksilla, mutta toiseus juuri astuu konkreettisesti voimaan vasta, jos se mainitaan laissa. Vähemmistöjen suojeluun tähtäävä lainsäädäntö juuri vahvistaa rajoja “erilaisuuden” ja “normaalin” välille. Lainsäädäntö siis tuottaa erilaisuutta lokeroimalla “kansanryhmät” toiminnan objekteiksi.

Diskriminointi juuri lisää rasismia ja yllyttää ihmisiä protestoimaan sekä kokeilemaan tarkoituksella typeräksi koetun lainsäädännön äärirajoja. Sitä on nähtävillä parhaillaan, ja siitä tulee rasite yhteiskunnalle sekä hedelmälliselle sisältökeskustelulle. Pelkästään sananvapauden marttyyriksi julistautumisella voi helposti kerätä julkisuutta ja ohjata julkista keskustelua loputtomiin metakeskusteluihin. Ennen kuin huomionkipeitä sananvapauden marttyyreitä aletaan syyttämään, tulisi ymmärtää, että he ovat vain typerien säännösten tuotetta.

On eriskummallista, että toisaalta valtio tyrkyttää suoraan oppeja ja arvoja, joiden mukaan ihmisten välillä ei ole mitään eroja, kun toisaalta kouluissa opetetaan erilaisuuden olevan aina rikkautta, ja lainsäädännössä pidetään yllä käsityksiä erilaisuudesta rankaisemalla “erilaisuutta” vastaan kiihottamisesta.

Muistinmenetys tekisi Suomelle hyvää

2010-04-25T17:06:00.001+03:00

Katsoin viikolla televisiosta sivusilmällä dokumenttia Naomi Kleinin shokkidoktriiniteoriasta. Vasemmistolainen "tuhokapitalismia" arvosteleva dokumentti näytti onnistuvan hyvin siinä, mihin sitä ei tarkoitettu. Se onnistui osoittamaan monia vapaan markkinatalouden vastaisen kehityksen, valtiojohtoisuuden ongelmia. Täytyy tehdä selväksi, että armeijan tehtävien yksityistämisestä huolimatta vapaassa markkinataloudessahan ei esimerkiksi ole mahdollista pidemmän päälle rikastua perustuslain vastaisella tuhoamisbisneksellä, ellei tilausten takana ole markkinatalouden vastavoimaa edustava valtiokoneisto. Jos tappaminen ja koskemattomuuden loukkaaminen on laissa kiellettyä, kuka voi rikastua toisten tuhoamisella? Entä miten koko kansan elintaso voisi kasvaa, jos arvokkaita tuottajia ja kuluttajia tapetaan? Ei mitenkään. Tietysti vasemmistolaisena Klein ei tällaista ymmärrä, sillä hän ei osoita kykenevänsä erottamaan valtiojohtoisuuden ja aidosti vapaiden markkinoiden eroa. Paremmin dokumentin nimeksi olisikin sopinut Tuhoetatismin nousu.

Kapitalismiin kohdistuvista uhrisyytöksistä olen kirjoittanut artikkelin jo aikaisemmin.

Puuttumatta enempää tuohon sivuseikkaan palataanpa itse shokkiteoriaan. Kleinin mukaan vapaata markkinataloutta on yritetty "tyrkyttää" kriisien kautta uusiin maihin. Kun jokin sodasta, taloudesta tai luonnosta johtuva katastrofi on ajanut ihmiset kamppailemaan elämästään, he eivät kykene keskittymään mihinkään muuhun. Tässä tilanteessa kansakunnan “yhteinen muisti” unohtuu hetkellisesti tai jopa lopullisesti. Siinä vaiheessa jonkun vapaan markkinatalouden edustajaksi profiloituneen maan hallitus puuttuu kriisistä kärsivän maan politiikkaan. Kleinin retoriikasta paistaa läpi, että länsimainen yksilönvapauden ideologia olisi itseispaha, vaikka "tuhokapitalismi" edustaa käytännössä kaikkea muuta kuin valtiotonta vapaata markkinataloutta. Jos vapaata markkinataloutta edistettäisiin aidosti, yritysmaailman ja valtion virkamiesten välillä ei olisi minkäänlaisia yhteyksiä. “Tuhokapitalismissa” taas yritykset hankkivat kilpailuetua lobbaamalla.

Vastaavasti Klein antaa kuvan, että vahvana aseena tuota itseispahaa vastaan toimii kollektiivinen muisti ja yhteinen historia. Kansakunnan kollektiivinen muisti ei kuitenkaan toimi pelkästään yhdensuuntaisesti. Jo 1900-luvun alkupuolelta on havaintoja kehityksestä, jossa melko vapaina pidettyjen markkinoiden kriisi vie ihmisiltä uskon koko järjestelmään, ihmisen yksilöllisyyteen ja vapauteen. Yhdysvalloissa 30-luvun lama aloitti valtion keskusjohtoistumisen ja markkinoiden sääntelyn. Surullisimpina esimerkkeinä tällaisista kriisien kautta syntyneistä järjestelmistä ovat natsi-Saksa ja Mussolinin Italia. Linja ei ole suora, mutta viimeisen vuosisadan aikana läntisissä teollisuusmaissa markkinoiden vapautumisen vastapainoksi on varmasti vähintään yhtä paljon esimerkkejä erilaisen sääntelyn ja valtiojohtoisuuden lisääntymisestä.

Periaatteessa valtioiden sisäisiin asioihin puuttuminen on osin markkinatalouden vastaista, koska se tapahtuu valtion avulla, veronmaksajien kustannuksella. Enemmänkin väite koskee historiallisia kokemuksia. Toisaalta läheskään kaikki valtioiden sisäinen toiminta ei edusta vapaan markkinatalouden suuntaista yksilön ja hänen omaisuutensa koskemattomuutta. Jos jossain Etelä-Amerikan maassa valtio päättää ryöstää länsimaisen yrityksen, se on rikos länsimaisen ja jo myös globaalin etiikan mittareiden sekä sääntöjen mukaan. Sama pätee enemmistön mielivaltaan. Pelkkä enemmistön mielivalta demokratian nimissä sekä valtion sisäinen itsemääräämisoikeus ovat pyhä asia ainoastaan opportunistisen sosialistisen ajattelun mukaan. Ero perussosialistin ja kansallissosialistin välillä on se, että kansallissosialistit haluavat, ettei mikään ulkoinen valtio puutu, jos etnisiä vähemmistöjä tuhotaan järjestelmällisesti oman valtion sisällä. Sosialistille tärkeämpää on, ettei ulkomaat puutu, jos valtio ryöstää tai alistaa ihmisiä. Periaatteessa ajatus tällaisiin ongelmiin puuttumisesta ei ole mitenkään väärä. Ongelmana on pikemminkin se, että hyvin harvoin toisten valtioiden ongelmiin puuttuminen on tapahtunut esimerkillisesti ja puhtaasti ilman taka-ajatuksia.

Muutenkin kuin taloudellisissa asioissa voidaan puhua valtiollisesta simputtamisesta. Yksittäiset koulusurmat innostavat poliitikkoja tiukentamaan aselakeja. Pahimmillaan kehitys johtaa siihen, että konkreettisten kriisien sijaan pelkkien ihmisten kokemusten ja tulkintojen perusteella vaaditaan yksilönvapauden rajoittamista. Näin on käymässä Suomessa, jossa internetin sensuuria ja sananvapauden rajoittamista vaaditaan rasismin ja ääriliikkeiden kitkemiseksi arviolta promillen luokkaa edustavien marginaalitapausten perusteella. Tälläkään hetkellä asianomaiset poliitikot ja asiasta huolestuneet ihmiset eivät ole kyenneet osoittamaan internetistä järjestäytynyttä perustuslain vastaista toimintaa pelkojensa vakuudeksi.

Kansakunnan yhteinen muisti voi olla turhankin lyhyt, tai se poimii epäolennaisia asioita. Monet epäpäteviksi, epäluotettaviksi ja ideologiavajaiksi opportunisteiksi osoittautuneet poliitikot jatkavat kansanedustajina ja jopa ministereinä kaudesta toiseen. Tämä on ikävä asia sinällään, koska jos menneisyyden virheitä ei muisteta, ne joudutaan toistamaan loputtoman monta kertaa uudelleen.

Kuitenkin kollektiiviseen muistiin näyttää kertyvän jotain kaukaisestakin historiasta. Tietoa ei välttämättä osata jäsennellä, eikä eri tapahtumien välille osata useinkaan rakentaa selittäviä suhteita. En väitä, että kollektiivisen muistin täytyisi olla yhdensuuntainen kaiken kattava teoria, vaan lähinnä jopa erilaisia, pitkälle vietyjä perusteluja ja näkemyksiä kiveen hakattujen viisauksien ja asenteiden sijaan. Jos ihminen ei käsittele kokemiaan asioita ja hae selkeyttä, seuraus voi kostautua. Joskus sekava yhteinen muisti voikin olla suunnaton taakka. Tarvitaan aina varaa kyseenalaistamiselle ja jatkuvalle muutokselle.

Suomi on esimerkki maasta, jossa ei olla koettu aivan äärimmäisiä shokkeja sitten viime sotien. Niin sanottu hyvinvointivaltio rakennettiin ulkoisten voimien myötävaikutuksesta, sillä Neuvostoliiton painostuksessa Suomessa ei voitu harjoittaa kovinkaan oikeistolaista politiikkaa. Lisäksi sodan runtelema maa oli kaaoksessa, mikä sinetöi valtion roolin yhteiskuntasuunnittelussa pitkiksi ajoiksi. Lisäkis monien muidenkin tekijöiden vaikutuksesta Suomeen syntyi vahva yhtenäiskulttuuri, jota pahimmillaan kutsuttiin "Kekkoslovakiaksi". Valtiolle keskittyi paljon valtaa ja varallisuutta, eikä nykyisen kaltaista markkinataloutta tunnettu hyvin. Jopa ulkomaankauppa tapahtui valtiokoneiston kautta.

Kun kuullaan vedottavan "vanhaan kunnon hyvinvointivaltioon", vedotaan siihen sulkeutuneen Suomen ja kabinettipolitiikan aikaan, jolloin valtion uskottiin melkein itsestään luovan hyvinvointia. Järjestelmä on osoittautunut kestämättömäksi ja joustamattomaksi globaalina aikana. Todellisen luonteensa hyvinvointivaltio osoitti jo 90-luvun laman aikana, mutta tärkeänä pidetty yhteinen muisti ei sano tästä mitään. Ilmeisesti 80-luvun lopun nousukausi käsitetään kapitalismina ja sitä seurannut lama kapitalismin kääntöpuolena. Vakavimpia syitä kestämättömyyteen on sokea usko poliitikkojen kykyihin suunnitella Suomelle kansainvälisesti menestyksekkäitä markkinakonsepteja sekä tarjota hyvinvointipalveluja riippumatta veronmaksajien ja veronkäyttäjien huoltosuhteesta.

Oli puhdasta sattumaa, että "vanha kunnon hyvinvointivaltio" pysyi pystyssä edes oman aikansa. Kuten jo edellä mainitsin, huoltosuhde määrittelee todella paljon mahdollisuuksia. Kun sotien jälkeiset suuret ikäluokat tulivat työikään viimeistään 1970-luvulla, veronmaksajia oli paljon enemmän verrattuna esimerkiksi eläkeläisiin, jotka kuluttivat veroja. Tällaisissa olosuhteissa pystyttiin helposti tarjoamaan erilaisia ilmaispalveluja matalammilla veroilla. Jos samaa yritettäisiin nykyään pienemmällä huoltosuhteella, se olisi jo taloustieteellinen mahdottomuus. Tämä johtuu siitä, että valtion verotulot eivät kasva suorassa suhteessa veroasteeseen nähden. Kansantaloudellisten tehokkuustappioiden takia tietyn veroprosentin jälkeen valtion verotulot alkavat laskemaan sitä enemmän, mitä kovemmin verotetaan. Huoltosuhteen optimoiminen on käytännössä mahdotonta. Suunnitteluyhteiskuntamme ei sentään ole niin pitkällä, että yhteiskunnalle tuottamattomia ihmisiä alettaisiin julmasti eliminoimaan kulujen karsimiseksi.

Lähes kaikki suomalaiset puolueet ylistävät hyvinvointivaltiota ja puolustelevat sen kestävyyttä sillä, että se on kestänyt epäilyistä huolimatta läpi taantumien ja haasteiden. 90-luvun lamasta ei kuitenkaan selvitty pelkästään vapauttavalla ja valtion roolia karsivalla politiikalla. On tärkeää huomioida, että valtion täytyi ottaa rutkasti velkaa. Viimeisen kahden vuosikymmenen sisällä velkaa on ehditty maksamaan takaisin niin vähän, että nykyisen taantuman velanotto voi kumota vuosikausien ponnistelut velan maksamiseksi. Jos huoltosuhde heikkenee entisestään, valtio joko elää yli varojensa tai sopeuttaa menonsa tulojen mukaan. Ensimmäinen ja nykyisin harjoitettava vaihtoehto on kestämätön. Hyvinvointivaltioideologia on polttomerkitty kansakunnan kollektiiviseen muistiin, eikä siitä jousteta. Järjestelmää ei ole varaa kyseenalaistaa, vaikka syytä olisi.

Tällaisessa tilanteessa selittämättömät populistiset uskomukset kansakunnan kollektiivisessa muistissa vain vaikeuttavat välttämätöntä talouden tasapainottamista. Välttämättömyyksien lisäksi on myös erillinen arvomaailma, johon suomalaiset suhtautuvat perinteiden vankeina. Arviolta aika suurta osaa suomalaisista ei huvittaisi joutua yhteiskunnallisen simputuksen, aukiolorajoitusten, sensuroinnin tai ryöstöverojen kohteeksi. Silti suomalaiset hyväksyvät mekaanisen jähmeän konsensuspolitiikan äänestämällä sitä edistäviä puolueita kuin tavan vuoksi. Aivan kuin selittämättömästi suomalaiset pyrkisivät politiikassa tavoittelemaan vanhentuneen, vuosikymmenten takaisen kartan mukaisesti positiota idän ja lännen, yksilönvapauden ja mielivallan välistä - ihan vain periaatteesta.

Monet maat, jotka ovat lähteneet nousuun ruohonjuuritasolta esimerkiksi kommunismin romahduksen jälkeen ovat oppineet toimimaan suuressa maailmassa itsenäisesti ja kyenneet myös hylkäämään sellaiset perinteet, jotka rajoittavat kehitystä. Näin on käynyt mm. eteläisemmässä naapurissamme Virossa, jossa kommunismin ja miehityksen läsnäolo sekä sen totaalisen epäonnistumisen aiheuttama kurjuus osoittivat ihmisille, että on ehdottomasti valittava toinen tie. Suomessa sosialismia ja suunnitelmataloutta ei ollut aivan siinä määrin, että sen nimissä toimiva järjestelmä olisi pettänyt ihmiset katastrofaalisesti. Kuitenkin hyvinvointivaltio petti nuoret ikäpolvet ja tulee pettämään jatkossakin kestämättömien valtionvelkojen sekä ryöstöverojen muodossa, ellei sokeaa uskoa valtion pohjattomaan rahakuiluun lopeteta.

Itse sanoisin, että Suomelle voisi olla enemmän hyötyä jonkinlaisesta kollektiivisesta muistinmenetyksestä, kuin vanhentuneiden, perustelemattomien tavoitteiden haikailusta. En tarkoita totaalista historian unohtamista saati kieltämistä, vaan juuri kriittisempää tarkastelua sekä ennakkoasenteiden hylkäämistä.

Vika ei ole vain lakkoilijoissa

2010-04-05T19:06:00.000+03:00

Ahtaajien lakosta on kuukausi aikaa. Muutamia mielipidekirjoittajia lukuunottamatta julkisessa keskustelussa ei näy enää merkkiäkään tästä lakosta. Suomen kansantaloudelle aiheutuneet miljarditappiot ovat nopeasti unohtuneet päivänpolitiikan "tärkeiden" aiheiden, kuten poliitikkojen henkilökohtaisten skandaalien tieltä. Jälkipuinti olisi nyt paikallaan.

Normaalisti keskustelussa on ollut vain kaksi konsensushakuista valtavirtaa. Toisten mielestä kansantalouden vaarantaminen ja aiheutuvat ongelmat ovat valitettava, mutta välttämätön hinta työväen etujen ajamisesta. Toiset taas ajattelevat, että ihmisellä ei tulisi olla oikeutta lakkoilla, jos sen ongelmat kohdistuvat laajemmin koko yhteiskuntaan.

En kannata kumpaakaan näistä valtavirroista, sillä kumpikaan niistä ei perustu yksilönvapauden arvolle. On vaikea pitää päämääränä tilaa, jossa jotain oikeutta rajoitettaisiin. Vasemmistolaisten kannattama “lakko-oikeus” toteutuu kollektivistisesti valtion auktoriteetin luvalla veronmaksajien tuella myös työnantajien valinnanvapautta rajoittamalla. Oikeistolainen lakko-oikeuden tilannekohtainen salliminen ja rajoittaminen utilitaristisin kriteerein lähtee myös kollektivistisesta yhteisen edun lähtökohdasta. Kummatkin perustuvat monimutkaiseen konsensukseen ja valtion lähtökohtaiseen väliintuloon.

Monille ihmisille “lakko-oikeuteen” puuttuminen olisi pyhäinhäväistys. Jotkut ihmiset saattavat käsittää “lakko-oikeuden” virheellisesti yksilönvapautena, mitä se olisi vain valtion ollessa minimaalinen ja neutraali. Nykytilassa ei pitäisi ollenkaan käyttää termiä "lakko-oikeus" tämän tarkoittaessa etuoikeutta. Nykyisessä poliittisessa tilassa lakkoilu tapahtuu kollektivistisesti muiden kustannuksella.

Ammattiyhdistystoiminta ei ole enää ihanteellista omavaraista ruohonjuuritason tukitoimintaa työntekijöiden ehdoilla työntekijöiden itsensä hyväksi. Valtio tunnustaa ay-organisaatiot instituutioiksi ja antaa niille taloudellista tukea mm. verovaroista unohtamatta myöskään verohelpotuksia.

Nykyisessä järjestelmässä rajoitetaan muiden mahdollisuuksia tehdä korvaava työ ja välttää pysyvät tappiot kansantaloudelle tärkeässä liiketoiminnassa. Järjestelmä siis pakottaa ihmisenemmistön maksamaan pienelle avainryhmälle yhteisen oksan sahaamisesta alta. Moinen tila olisi pidemmän päälle mahdotonta markkinataloudessa, jossa valtio ei puutu edes lähtökohtaisesti yksilöiden, yhteisöjen ja yritysten välisiin sopimuksiin.

Työpaikka on kahden osapuolen sopimus, joka toteutuisi spontaanisti niin kauan kuin molemmat hyväksyvät sopimuksen ehdot. Irtisanomissuojan takia yrityksen on vaikea sanoutua omalta osaltaan irti työsopimuksesta, mille vapaassa yhteiskunnassa ei olisi mitään estettä. Ruohonjuuritason ammattiyhdistystoiminnasta on tullut keskusjohtoista byrokraattien johtamaa lynkkaustoimintaa, joka ei pidemmän päälle aja kenenkään etuja.

Luonnollisesti työntekijän ei olisi kannattavaa horjuttaa työpaikkansa taloudellista tilaa. Työpaikan taloudellinen menestys on aina myös työntekijän etu. Jos työpaikalla menee huonosti, joutuu yritys irtisanomaan työntekijöitä. Olisi mahdotonta ajatella, että lakkoilulla pyrittäisiin heikentämään työntekijän toimeentuloa.

Verovaroista tuettavilla ammattiliittojen työttömyyskassoilla voidaan nykyisessä järjestelmässä kuitenkin tarjota työntekijälle vaihtoehto siltä varalta, jos hän joutuisi työttömäksi lakon aiheuttamien ongelmien takia. Veronmaksajien rahoista siis tuetaan toimintaa, joka heikentää työpaikkoja, horjuttaa työllisyyttä ja koko kansantaloutta.

Liberaalissa markkinataloudessa olisi aivan itsestäänselvyys, ettei pienen avainryhmän etu voisi tapahtua toisten kustannuksella. Tämä johtuu siitä, ettei valtio rajoittaisi kenenkään henkilökohtaista valinnanvapautta tai vastaavasti myöntäisi etuoikeuksia kenellekään toisille. Toisin kuin usein on ymmärretty, liberaalissa markkinataloudessa ammattiyhdistystoiminta ei suinkaan olisi kiellettyä. Työntekijöillä olisi oikeus järjestäytyä omilla resursseillaan ja esittää vaatimuksiaan työnantajille omalla vastuullaan.

Markkinataloudessa työntekijälle maksetaan palkkaa työn tekemisestä -- luonnollisesti. Jos häntä ei kiinnosta tehdä töitä, hän voi irtisanoutua tai tulla irtisanotuksi, koska ei täytä työsopimuksen ehtoja. Työehtojen sopimisessa tukena voisi mahdollisesti olla ruohonjuuritason ammattiyhdistysliike. On kuitenkin hyvin epätodennäköistä, että työntekijöiden itse rahoittama toiminta voisi kehittyä maan kattavaksi keskusjohtoiseksi lynkkausorganisaatioksi, kuten Suomessa.

Työnantajan on kannattavaa suostua työntekijän palkankorotusvaatimuksiin, jos mm. uuden korvaavan työntekijän etsiminen, palkkaaminen ja valmentaminen edellisen tasolle osoittautuisi kalliimmaksi. Jos tämän uhkaavat tehdä useammat työntekijät, se tulisi yritykselle entistäkin kalliimmaksi.

Luonnollisesti ihmiset ovat ennen pitkää valmiita ajamaan omia etujaan kaikin lain sallimin keinoin. Monesti ihmiset perustavat oikeustajunsa pitkälti siihen, mikä laissa on sallittua. Jos ryöstäminen olisi laissa sallittua, varmasti monet ihmiset käyttäisivät tilaisuutta hyväkseen ja perustelisivat tekojaan lainsäädännöllä.

Ahtaajien itsekäs käytös oli siis seurausta vinoutuneesta poliittisesta järjestelmästä, joka sallii pienelle avainryhmälle työn tekemättä jättämisestä suuret korvaukset ja vielä oikeuden näihin työpaikkoihin – enemmistön kustannuksella.

Kokoomusnuoret ottivat kuukausi sitten kantaa tuomitsemalla ahtaajien lakon itsekkääksi ahneudeksi. Uutta tässä oli se, että piikki kohdistui osin myös vallitsevaa taantunutta ja vanhanaikaista järjestelmää vastaan.

Kommentoin kokoomusnuorten kannanottoa heidän sivuillaan:

Thomas Taussi kirjoitti:
to 4. maaliskuuta 2010 12:09:53
Olen odottanutkin pitkään, että joku puuttuisi itse ongelmaan. Suuren mittaluokan lakkoilu on seurausta suunnitteluvaltiomallista. Valtio laillistaa ammattiliitoille erityisaseman mm. tukemalla niitä eri tavoin rahallisesti veronmaksajien rahoista. Lisäksi työnantajia melkein orjuutetaan sitomalla heidät sopimuksiin, joilla vaikeutetaan irtisanomisia. Yhdistymisvapautta loukkaamatta lakko-oikeus tarkoittaisi sitä, että työntekijällä olisi oikeus isotella ja asettaa vaatimuksia työnantajalleen joko yksilönä tai vapaaehtoisten tovereidensa kanssa, kun se tapahtuu omalla vastuulla, itse kustannetuilla keinoilla. Valtion tulisi minimoida kaikenlainen yhteistyö niin työnantaja- kuin työntekijäjärjestöjenkin kanssa tukia myöten. Siihen nähden olemme umpikujassa.
Vapaan markkinatalouden etu olisi, ettei näin suuria lakkoja syntyisi. Työnantaja voisi vaihtaa liian hankalaksi käyvät työntekijänsä, sillä työpaikka on kahden sopimus. Vapaan kilpailun maailmassa ja hajautuneen vallan maailmassa kenenkään muutaman ihmisen ei ole kannattavaa eikä mahdollista pysäyttää suuren mittaluokan elinkeinotoimintaa. Toki kohtuullisiin vaatimuksiin on paikallisesti ihan kannattavaa suostua, sillä ottaa se uuden työntekijän korvaaminenkin vaivansa. Ammattiliittojen olisi aika palata juurilleen. Alkujaan ammattiliitot syntyivät työntekijöiden tukiyhteisöiksi, jotka toimivat ruohonjuuritasolta työntekijöiden parhaaksi. Nykyään niiden erityisaseman sementoima rooli on verrattavissa mafioihin tai muihin lynkkausorganisaatioihin. Niille työntekijät ovat vain välineellinen työtaistelureservi.

Liberalistinen valtion neutraali asema kohentaisi työllisyyttä ja takaisi rauhan kansantalouden kehittymiselle. Toisin kuin muissa malleissa, tämä tapahtuisi kenenkään valinnanvapautta loukkaamatta.

Opetusministeriö väärällä tiellä

2010-03-19T22:47:00.004+02:00

Julkaistu Uusi Suomi -lehden mielipideosastolla 22.3.2010:

Opetusministeriö haluaa korostaa ylioppilastutkinnon arvosanojen merkitystä ja vastaavasti heikentää pääsykokeiden roolia korkeakouluun haettaessa. Ehdotus asettaa entistä huonompaan asemaan kaikki ne opiskelijat, jotka eivät lukioon tullessaan tai sen alussa tiedä, mille alalle tarkalleen haluavat

HS:

"Ylioppilastutkinnon arvosanojen pitäisi vaikuttaa paljon nykyistä enemmän korkeakoulujen opiskelijavalintoihin, linjaa opetusministeriön työryhmä.”

“Työryhmä kaavailee opiskelijavalintaprosessiin suuria muutoksia. Se pitää parhaana järjestelmää, jossa korkeakoulut ilmoittaisivat jo etukäteen, montako pistettä kustakin ylioppilaskokeesta tulee saada, jotta tulisi valituksi tietylle alalle."

“Riittävät pisteet saaneet saisivat opiskelupaikan suoraan ylioppilaskokeen perusteella."

“Opetusministeriön työryhmän ehdotuksen tarkoitus on parantaa nuorten mahdollisuuksia saada ensimmäinen korkeakoulupaikkansa ensi yrittämällä. Työryhmä vakuuttaa, ettei sen tarkoitus silti ole estää alan vaihtamista.”

Fakta on se, että jo tällä hetkellä eri korkeakoulut antavat eri määriä hakupisteitä eri ylioppilastutkinnon aineista. Esimerkiksi teknilliseen yliopistoon hakeva kokelas saa enemmän hakupisteitä kirjoitetusta fysiikasta kuin filosofiasta. Toisaalla taas filosofiasta voi saada mahdollisesti korkeammat tai yhtä suuret pisteet johonkin muualle haettaessa. Lisäksi on jo entisestään pienet kiintiöt heille, jotka valitaan pelkkien pääsykoepisteiden perusteella.

Jos lukion aloittava opiskelija ei tiedä, mille alalle hän aikoo, hän ei voi tehdä suunnitelmia siitä, mihin aineisiin hänen täytyisi panostaa maksimoidakseen jatko-opiskelumahdollisuutensa. Ei tarvita mitään tilastotutkimuksia sanomaan, että vain todella pienellä osalla lukion aloittavista on varmoja suunnitelmia lukion jälkeisistä ajoista. Usein kiinnostukset voivat muuttua kesken kaiken, ja ne sekoittavat suunnitelmia ja ainevalintoja.

Jo nyt lukiojärjestelmää on arvosteltu siitä, että tulevaisuuden linjavetoja täytyy vetää niinkin varhain kuin 15-vuotiaana yläasteella. Nyt valinta ammattikoulun ja lukion väliltä tarkentuisi lukion kohdalla niin, että 15-vuotiaana täytyisi olla selvä käsitys tulevaisuuden opiskelualasta mahdollisuuksien maksimoimiseksi. Täysin mieletöntä.

Jos taas tehdään standardi, jossa esimerkiksi kaikista reaaliaineista, kaikista pitkistä aineista, lyhyistä kielistä jne. annetaan lajikohtaisesti samat pistemäärät, lukio vaatisi silti alusta asti tarkkaa laskelmointia maksimipisteiden optimoimiseksi. Tällainen paine ajaisi lukiolaiset erikoistumaan suppeasti vain muutamiin aineisiin, mikä ei sovi yhteen lukion tärkeimpänä pidetyn yleissivistävän tarkoituksen kanssa. Samaan aikaan on ehdotettu, että esimerkiksi lukion kirjallisuustietoa ja muita epäolennaisia harrasteaineita lisättäisiin. Kestämätöntä.

Mikä hinku on ylipäätään nostaa ylioppilastodistuksen muodollista arvoa? Se kertoo tasan siitä, ettei sen sisällöllinen arvo merkitse koulutusmaailmassa paljoa. Siksi sitä yritetään kompensoida keinotekoisesti. Itse odottaisin, että lukiosta jäisi opiskelijalle jotain pysyviä taitoja yleissivistävän sälätiedon lisäksi.

Esimerkiksi lukion äidinkielessä opetetaan määrään nähden liikaa runojen ja novellien analysointia sen sijaan, että voitaisiin opettaa yleishyödyllistä asiakirjojen laatimista ja virkamieskieltä sekä analyyttistä mediakeskustelua. Näitä yleishyödyllisiä taitoja ei mitata siitäkään huolimatta, että äidinkielen koetta kutsutaan kypsyyskokeeksi. Runo- ja kirjallisuuspainotteisen äidinkielen tekstitaidon kokeen väitetään mittaavan medialukutaitoa. Pintapuolista kielen vivahteellisuutta sekä rautalangan vääntelystä palkitsevaa esseekoetta kutsutaan kypsyyskokeeksi.

Arvioimalla lukion antamia valmiuksia voi helposti todeta, ettei ylioppilastutkinnon arvosana kerro läheskään yhtä luotettavasti opiskelijan soveltuvuudesta haettavalle alalle kuin itse alan asioiden osaamista mittaava pääsykoe. Pääsykoe osoittaa myös hakijan motivaation itse alaa kohtaan. Näin opiskelujen keskeyttämisprosentti on huomattavasti pienempi kuin sellaisten, jotka saisivat opiskelupaikkansa ilman mitään vaatimusta alaan perehtymisestä.

Iso osa nuorista tulee lukioon niin sanotusti kypsymään ja miettimään sopivinta opintosuuntaa. Opetusministeriön idea syrjii eniten heitä. Ainoat lähtökohtaisesti tästä mallista hyötyvät ovat pieni ryhmä nuoria, joilla on jo peruskoulun jälkeen tarkat suunnitelmat ja onnea myöhempinä vuosina, jos heidän mielensä ei muutu. Toinen hyötyvä ryhmä ovat opiskelijat, jotka hallitsevat lukioaineet, mutta eivät kykene omaksumaan korkeakoulutasoista pääsykoemateriaalia.

On huomioitava myös, että lukio-opetuksen taso poikkeaa huomattavasti eri kouluissa. Siitä kertovat ranking-listat, joissa Suomen lukioita listataan paremmuusjärjestykseen. Pääsykokeet eivät riipu mistään muusta kuin yksilön omista kyvyistä, motivaatiosta ja henkilökohtaisesta panostuksesta.

Onko tärkeämpää saada nuoret nopeammin jatko-opiskelujen pariin soveltumattomuuden, keskeytysten ja alanvaihtojenkin uhalla? Muutos nykyiseen järjestelmään tarkoittaisi, että korkeakouluihin haluttaisiin saada enemmän sellaista ainesta, joka ei soveltumattomuutensa puolesta kykenisi lunastamaan opiskelupaikkaansa. Eikö ole tärkeämpää saada soveltuvaa ja motivoitunutta ainesta korkeakouluihin?

Yhteiskunnallista simputtamista

2010-02-05T11:50:00.001+02:00

Aina kun tapahtuu jotain odottamatonta ja vahingollista, poliitikoista tulee vastuuntuntoisia. Paremmin sanottuna he kokevat velvollisuudekseen etsiä ratkaisuja aivan joka ikiseen ongelmaan. Jos sille tielle lähdetään, ihmisten henkilökohtaista vapautta täytyisi rajoittaa loputtomasti, eikä täydellistä turvallisuutta siltikään saavutettaisi.

Suomessa on aivan normaalia, että yksilöä pyritään suojelemaan itseltään rajoittamalla ja ohjailemalla henkilökohtaisia valintoja sekä lisäämällä ylimääräisiä velvollisuuksia. Poliitikkojen tulisi hyväksyä se, etteivät he ole kaikkivoipia. Ei lainsäädäntö pysty estämään inhimillistä käyttäytymistä. Sen sijaan se voi muuttaa olosuhteita ja ahdistaa ihmisiä entisestään.

Joskus ilmenevät vahingot voivat toisaalta paljastaa puuttumisen arvoisia porsaanreikiä lainsäädännöstämme. Valitettavasti yhä useammin poliitikkojen ehdotukset kohdistuvat poistamaan ja peittelemään oireita, eivätkä ehkäisemään itse aiheuttajia.

Vaikka viittaankin kouluammuskelujen sekä Sellon ostoskeskusampumisen ympärillä käytyyn keskusteluun, en tässä kirjoituksessani käsittele ongelmia, jotka ovat saattaneet ajaa ihmiset epätoivon partaalle. Kouluammuskelujen takia aselakia alettiin kiristämään, ja aseensaantia on vaikeutettu niin, että se haittaa tervettä harrastustoimintaakin. Matti Saari todisti jo sen, ettei mikään laki voi käytännössä estää polttopullon tai muun tuhoisamman lähimatkan aseen tekemistä. Tammikuussa tuli julki, että rehellinen asekauppa on kuolemassa, ja pimeät markkinat rehottavat.

Populistisin tapa puuttua ongelmien syihin on ehdottaa lisää rahaa jollekin tietylle, ongelmien oireisiin puuttuvalle sektorille tai toimelle. Politiikassa rahoituksen kerääminen tarkoittaa käytännössä korkeampaa verotusta, työn rankaisemista ja usein talouden supistamista. Rahan olemassaolo ei ratkaise ongelmia, eikä esimerkiksi sosiaalitoimen rahoituksen lisääminen "hyvinvointivaltiossa” ole niitä kaikkein mielikuvituksellisimpia ideoita tiukentuvista budjeteista huolimatta. Ironisinta on, että lisärahat voivat helposti valua tehottoman koneiston syövereihin siinä, missä korkea veroprosentti aiheuttaa tehokkuustappioita.

Kun kyseessä on ratkaisuehdotus yksittäisen ongelman takia, voidaan verotuksesta puhua kollektiivirangaistuksena. Periaatteessa ne ovat aina väärin. Niitä on ehkä täydellisesti vaikea välttää, mutta se ei saisi olla syynä niiden oikeuttamiseen. Kuten urheilujoukkueissa tai armeijassa suurempaa ryhmää on saatettu rangaista simputuksella yksittäisen häirikön virheistä, poliitikot haluavat simputtaa kansalaisia rikollisten ja luusereiden virheistä. Perusteluna käytetään yleistä turvallisuutta, mikä vetoaa pelkän sanan puolesta ihmisiin varmasti enemmän kuin yksityisyys tai vapaus.

En tarkoita kollektiivirangaistuksilla nopeusrajoituksia tai jokaista lain kieltoa. Nopeusrajoitusten tarkoituksena on tehdä liikenteestä sujuvaa vähentämällä riskejä. Liikenteessä on aina se vaara, että vaikka itse ajaisikin täydellisesti, joku muu voi tehdä inhimillisen virheen. Jos liikenteessä ei olisi mahdollista aiheuttaa vaaraa muille, ja silti pakotettaisiin ihmiset noudattamaan nopeusrajoituksia, sitä taas voitaisiin verrata kollektiivirangaistukseen.

Yksi esimerkki arkisista kollektiivirangaistuksista yhteiskunnassamme on alkoholin korkea hinta. Mieleeni tulee eräs Suomen valtion propagandavideo, jossa Alkon asiakas kiroaa viinan korkeaa hintaa. Hyvinvointivaltion mantrat opiskellut myyjä selittää kuin kasetilta, kuinka viinan korkealla hinnalla täytyy korvata sen aiheuttaman yhteiskunnalliset vahingot ja jopa tehokkuustappiot. Aivan kuin valtio omistaisi ihmisen, jonka täytyisi maksaa tälle viettämästään tehottomasta vapaa-ajasta. Asiakkaaseen propaganda upposi ja hän hiljeni, mutta itse olisin hänen asemassaan pikemminkin kysynyt, miksi minut pakotetaan maksamaan muiden takia?

Erehtyminen on osa inhimillisyyttä kuten tilannekohtaisen avun tarjoaminenkin. Niin on kuitenkin myös virheistä oppiminen ja vastuun kantaminen. Lähtökohtainen vastuun siirtäminen toisten harteille on tyranniaa. Valitettavasti tässä tilanteessa, jossa valtio on ottanut ylimmäksi tehtäväkseen olla oikeassa ja suojella yksilöä itseltään, ihmisten on vastentahtoisesti maksettava ihmisten virheistä ja "elämäntapavalinnoista".

Tällaisesta kulttuurista selviää se, miksi poliitikot yrittävät kerätä irtopisteitä ehdottelemalla erilaisia tyhjänpäiväisiä ehdotuksia, kaikkia koskevia rajoituksia ja pakotteita satunnaistenkin yksittäistapausten pohjalta. Edellisten vuosien veriset ammuskelut ovat olleet myös lähtölaukauksia poliittiselle pelille: kuka ehtii ensimmäisenä esittämään analyysinsä ja ehdotuksensa.

Olen pettynyt teihin!

2010-01-05T23:29:00.008+02:00

Mietin jonkin aikaa, kirjoittaisinko jonkinlaisen kevyen katsauksen vuodenvaihteen tienoilla. Mitään suurta kokoonpanoa menneestä vuodesta en tässä ala tekemään, enkä jaksa kokeilla povaustaitojanikaan. Siihen nähden ei ole vielä myöhäistä tehdä tällaista katsausta.

Blogini kävijämäärä on tuplaantunut reilusti viime vuoden vastaavaan tilastoon nähden, ja tällä hetkellä blogia luetaan kolme kertaa ahkerammin kuin alkuaikoina. Vuonna 2009 sivujani luki n. 6000 lukijaa yhteensä liki 10 000 kertaa. Kiitoksia lukijoille ja kommentoijille! Teihin en ole pettynyt.

Sitten itse aiheeseen:

Suomessa vuosi vaihtui sekaisissa tunnelmissa. Kauppakeskus Sellon tragedia jakoi mielipiteitä ja herätti tunteita. Sitä haluaisinkin kommentoida tarkemmin. Koska murhaaja oli ulkomaalaistaustainen, tiettyjen poliittisten ryhmien suhtautuminen tapaukseen saattoi jotenkin olla odotettavissa. Monien ihmisten mieliin muodostui jo kuva vihreistä kukkahattunillittäjistä, joita vastassa on tiivis nettiyhteisö stereotyyppisiä juntteja maahanmuuttokriitikoita.

Suvaitsevaiston oletettiin syyttävän suomalaista kulttuuria ja suomalaisia ihmisiä siitä, että ulkomaalainen olisi omaksunut väkivaltaisen kulttuurin suomalaisilta. Oikeastaan suomalaiset eivät edes osaa tehdä puukolla yhtä brutaalia jälkeä kuin Lähi-idän kunniamurharituaaleissa. Poliisi ei kerro tarkalleen, miten Sellon ampuja Ibrahim Shkupolli oli entisen naisystävänsä murhannut. Vähäisten tietojen mukaan hän oli käyttänyt teräasetta erittäin julmasti, mutta pistoja ruumiissa ei ollut. Ainoaksi vaihtoehdoksi jää tajuissaan olevan uhrin viilteleminen ja kurkun auki leikkaaminen.

Varmaa tietoa en ole löytänyt Shkupollin uskonnosta. Jos hän oli muslimi, murhatapa saattoi erittäin todennäköisesti olla jonkin asteinen kunniamurharituaali. Sellaisissa käytetään edellä mainittuja brutaaleja tapoja. Jos Shkupolli olisi ollut muslimi, viranomaiset eivät varmastikaan kertoisi tätä julkisuudessa, ettei rasismi ja islaminvastaisuus leviäisi Suomessa. Nyt on ilmeisesti vaiettu.

Maahanmuuttokriitikoista taas levisi huhuja, että he syyttäisivät heti lepsua maahanmuuttopolitiikkaa ja käyttäisivät yksittäisen maahanmuuttajan raakaa rikosta lyömäaseena julkisessa keskustelussa. Näin ei kuitenkaan ole käynyt, vaikka yllättävän monet sitä jo julkisuudessa pelkäsivätkin. Maahanmuuttokriittiset ihmiset leimattiin todella halpamaisesti jo ennen heidän omia linjauksiaan. Mainittavaa on se, ettei "maahanmuuttokriittiset" ole mikään yhdistys tai puolue. Edes maahanmuuttokriittisen keskustelun foorumi Hommaforum ei ole mikään yhtenäinen yhteisö. Sen sijaan tunnettu maahanmuuttokriittisyyden esikuva Jussi Halla-aho kirjoitti hyvin asiallisen kirjoituksen tapahtumiin liittyen.

Ikään kuin näiden vakiopukareiden väliin jää vielä kolmas ryhmä, besserwisserit. He luulevat olevansa järkevämpiä nimetessään ihan oikeasti ääripäät edellä mainittujen stereotypioiden pohjalta. He yrittävät edustaa ns. kultaista keskitietä. Todisteita toki saattaa löytyä muutamista "kukkahattuilijoista" tai “nettinatseista”. Harvemmin he kuitenkaan edustavat mitään suurempaa liikettä.

Ehkä erikoisin tapaus oli, kun poliisiylijohtaja Mikko Paatero osoitti olevansa ulkomaalaisperäisen Shkupollin ammuskelun jälkeen huolissaan maahanmuuttajien kotouttamisesta. Rivien välistä hänen voisi tulkita pitävän tapahtuman opetuksena sitä, etteivät suomalaiset kotiuta maahanmuuttajia tarpeeksi. Jos Paaterolle tulee yksittäisen rikollisen murhatekojen jälkeen tuollaisia ajatuksia, kyse on jonkinlaisesta kukkahattuilusta. Mitenköhän tällaista kaksi vuosikymmentä Suomessa viettänyttä rikollista olisi voinut kotiuttaa enemmän? Hän oli perheellinen ja kävi töissä.

Kaikenlainen ennakkoasennoituminen ja asetelmien maalaaminen on vähintään yhtä tuomittavaa kuin stereotypioiden irvikuvatkin. Todellisuudesta näitä yleisimpiä irvikuvia saa oikeastaan etsimällä etsiä. Se selittää, miksi ihmiset väittävät varman oloisesti ylimielisiä johtopäätöksiä ilman todenperäisiä faktoja itselleen tuntemattomista ihmisistä. Olen hieman pettynyt siihen, miten julkisessa keskustelussa ihmiset heittävät henkilökohtaisuuksiin meneviä johtopäätöksiä ja sivuuttavat vakavia argumentteja, koska stereotypioilla stigmatun yhteisön edustajaa ei tarvitse ottaa vakavasti. Onko sellainen nyt IN?

Hyvää alkavaa vuotta 2010!

Yksinkertaista massakoulutusta laatumarkkinoille

2009-12-30T15:02:00.004+02:00

Helsingin Sanomat 28.12.2009:

"Elinkeinoelämän valtuuskunnassa EVA:ssa on ideoitu suomalaisen peruskoulun vientiä maailmalle. Tavoitteena on levittää laatukoulutusta massamarkkinoille yksinkertaiseen, Ikea-tyyliin."

"Suomalaisen peruskoulun maine alkoi kasvaa 2001, kun OECD julkaisi ensimmäisen osaamisvertailun. Sen jälkeen suomalaiskoululaiset ovat menestyneet loistavasti myös kahdessa seuraavassa vertailussa. Neljäs julkaistaan vajaan vuoden kuluttua."
(Tummennukset Thomas Taussi)

Elinkeinoelämän valtuuskunta on saanut merkillisen päähänpiston. EVA haluaisi suomalaista, tasapäistävää koulutusta myytäväksi maailmanmarkkinoille. Tähän asti on ollut vain lähinnä vasemmistolaisten ja kokoomusdemareiden velvollisuus puolustaa tasapäistävää peruskoulua OECD:n kollektiivivertailuilla. Nyt bisnesajattelu ja suunnitteluvaltion yhtenäiskulttuuri ovat vaarassa kohdata.

Ennen kuin lähdetään kovaan ääneen rummuttamaan loistavalta vaikuttavaa ideaa, kannattaisi koota enemmän viisaita päitä yhteen miettimään, mistä kaikesta suomalainen peruskoulukulttuuri syntyy, ja mitkä tarkalleen ovat sen menestyksen avaintekijöitä. Ovatko avaintekijät koulutuksessa itsessään, vai onko ympäröivä kulttuuri voinut vaikuttaa voimakkaasti? Myös peruskoulun tarkoitus olisi hyvä määritellä ja vertailla sitä maailman eri kulttuureihin ennen suurempia visioita globaalista brändistä.

Nykyinen peruskoulu on kaikkea muuta kuin laadukasta, eikä sitä ole suunniteltu yksityisille markkinoille – harmi sinällään. Suomalaiseen yhtenäiskulttuuriin kuuluu suuri valtion rooli koulutuksen suunnittelussa ja sen tarjoamisessa, mikä tekee yksityiset vaihtoehtoiset koulut käytännössä mahdottomiksi. Mikä pahinta, ainoassa jäljelle jäävässä vaihtoehdossa, suomalaisessa julkisessa peruskoulussa ei ole erityisluokkia, tasokursseja tai muitakaan virikkeitä. Suomalainen peruskoulu on tarkoitettu ennen kaikkea palvelemaan tilastollisia massoja vähimmäiskoulutuksen tarjoamiseksi. Mahdollisimman alhaisella hinnalla ja poikkeavalla kulttuuritaustalla kilpaileminen saattaisikin olla suomalaisen massakoulun ainut etu. Ainakin joksikin aikaa.

Laatua se ei kuitenkaan takaa. Suomalaisissa kouluissa nopeat oppijat kärsivät massaopetuksen kollektiivisuudesta, hitaudesta ja haasteettomuudesta. He joutuvat alistumaan huonosti toimivan kokonaisuuden osasiksi, joita heikommat joutuvat samassa tilassa kadehtimaan. Monet peruskoulua puolustavat ihmiset sanovat, että sen tärkein tehtävä onkin opettaa lapsia sosiaalisiksi ja sietämään erilaisuutta. Koulukiusaajat saavat menestyvistä oppilaista kohteen purkaa kateuttaan, ja nopeat oppijat saavat vain lannistua.

Pahimmassa tapauksessa nopeat oppijat turhautuvat ja ajautuvat ongelmiin sekä hukkaavat potentiaalinsa. Monet nopeat oppijat joutuvat hakemaan itselleen virikkeitä koulun ulkopuolelta. Peruskoulutasolla vanhempien rooli on tässä merkittävä. Vanhemmat voivat tarjota lapselleen mahdollisuuden kiinnostavaan harrastukseen tai kannustaa ja opettaa kotona enemmän. Välittävät vanhemmat tietävät paremmin lapsestaan kuin 30 oppilaan ryhmää opettava opettaja. Kun koulu ei ole tarpeeksi yksilöllistä, niin hitailla kuin nopeillakin oppijoilla vanhemmat joutuvat ottamaan enemmän vastuuta lapsensa oppimisesta ja kannustamisesta. Opettajalla ei voi mitenkään olla tähän vaadittavia resursseja tai tietomäärää. Vanhempien rooli massakoulutuksen puutteiden paikkaajana saattaisi olla syynä korostuville oppimistuloksille. Käytännön tasolla OECD-tutkimuksiin perehtyneet ja osallistuneetkin ihmiset eivät suinkaan pidä tuloksia luotettavina.

Nämä asiat tulisi ottaa huomioon, ja niitä tulisi tutkia enemmän sen sijaan, että sokeasti tuudittaudutaan yksipuolisiin menestystutkimuksiin. Lahjakkuus ja motivaatio eivät ole peruskoulun opettajien ansiota, vaan välittävien huoltajien. Oppilas joutuu peruskoulun loppusuoralla tekemään suuria päätöksiä tulevaisuudestaan. Tällöin olisi parempi, että oppilas olisi itsevarma ja mahdollisesti innostunut jostain opetettavasta aineesta kuin maahan lyöty tai passivoitunut. Virikkeetön tasapäistäminen ei palvele tätä.

"Myös valtiovalta on heräämässä koulutusosaamisen vientiin. Tammikuun puolivälissä hallitus käsittelee valmistumassa olevaa ehdotusta, jonka mukaan korkeakouluille pitäisi antaa riskirahoitusta koulutusosaamisen levittämiseen."

Veronmaksajien rahoilla ei pitäisi tulevaisuudessa ottaa tällaisia riskejä, rahoittaa yksityistä kilpailua tai levittää ilmaiseksi enempää koulutusosaamista. Tämä on esimerkki tapauksesta, jossa valtio on johtamassa tietämättään yksityisiä markkinoita harhaan. On rikos uhrata veronmaksajien rahoja kehäpäätelmien pohjalta.

Tällaisenaan uutinen on innostanut monia pohjoismaisen yhtenäiskulttuurin puolustajia pitämään peruskoulumalliamme ylivoimaisena, kun siihen uskotaan jo "bisnesmaailmassakin". Uutisista ei kuitenkaan selviä sitä, miten erilaiset asiantuntijat ja heidän vakuuttamansa aito yksityinen elinkeinoelämä on ottanut idean vastaan.

Suosittelisin kaikille hankkeeseen osallistuville sattumanvaraisia yllätysvierailuja keskiverto tavallisissa peruskouluissa ympäri Suomea. Peruskoulun opettajilta kannattaisi myös pyytää nimettömiä kannanottoja. Se voisi avartaa, ja vastaukset olisivat rehellisiä verrattuina tv-haastatteluihin.

Muita koulutukseen liittyviä kirjoituksiani:
Menestyjiä ei saa syyllistää
Erityisluokkien rinnalle erikoisluokkia

Menestyjiä ei saa syyllistää

2009-12-27T12:35:00.013+02:00

Kirjoitin koulussa aineistomielipidekirjoituksen, joka perustuu Kari Uusikylän artikkeliin Koulutappajat. Aineisto on jo kymmenen vuotta vanha, mutta sen tekee ajankohtaiseksi Suomessa viime vuosina tapahtuneet koulusurmat sekä pinnalle puskeva hyvinvointivaltiokeskustelu.

Kirjoitin reilusti yli vuosi sitten Nykypäivä -lehteen mielipidekirjoituksen siitä, mihin suuntaan Suomen peruskouluja tulisi kehittää. Olen aina lähestynyt tätä aihetta omien sekä muiden koululaisten tuoreiden kokemusten pohjalta. Hyvin monet keskusteluun osallistuvat korkea-arvoiset tutkijat sekä poliitikot ovat käyneet oman peruskoulunsa jo aikoja sitten vielä aivan erilaisessa järjestelmässä. Varsinkaan heidän ei pitäisi julistaa kovaan ääneen kehäpäätelmistä johdettuja totuuksia.

Vaikuttaa siltä, että koulujärjestelmässä itsessään olevia ongelmia ei haluta myöntää, vaan niitä pidetään seurauksena milloin mistäkin - vakaumuksesta riippuen. Ongelmilla halutaan vain ratsastaa. Edellä mainituilla "oireilla" yritetään vain varoittaa yhteiskunnan liberalisoitumisesta, eikä itse ongelmiin esitetä konkreettisia ratkaisuja. Uusikylän artikkeli on tästä loistava esimerkki.

Ratkaisuna erilaisuuden aiheuttamiin ongelmiin ehdotetaan usein raakaa tasapäistämistä pehmeään tasa-arvoon ja yhteisöllisyyteen puettuna. Sen tarkoituksena on pikemminkin peitellä ongelmia hukuttamalla pahoinvoivien yksilöiden avunhuudot massaan.

Sain aikaisemmasta mielipidekirjoituksestani hyvää palautetta erilaisilta ihmisiltä. Monet poliitikotkin ovat kanssani samaa mieltä, mutta siihen se on toistaiseksi jäänyt. Ajatuksiani vastaan myös hyökättiin. Suuri osa kritiikistä oli nimetöntä, koska viestit olivat niin epäkorrekteja. Ei ihme, että viimeisetkin varteenotettavat poliitikot pelkäävät ryhtyä muutostoimiin, jos vastustus on niin ylivoimaista. Yksilönvapauden ja menestyksen tärkeyden puolestapuhujia vastaan hyökätään tutkijoiden olkinukkearmeijalla sekä kehäpäätelmillä. Poliitikot taas pitävät huolen populismista ja halpamaisesta irtopisteiden keräämisestä.

Menestyjiä ei saa syyllistää

Thomas Taussi

Kari Uusikylän mielestä Suomesta on tulossa pelottavaa vauhtia yksilökeskeinen ja kilpailuhenkinen yhteiskunta. Yksilön henkilökohtainen menestys tulisi kirjoittajan mukaan asettaa toisarvoiseksi yhdessä elämiseen ja ihmisen kunnioittamiseen verrattuna. Opettaja-lehden numerossa 18-19/1999 ilmestyneessä kolumnissa Koulutappajat hän aloittaa tekstinsä kertomalla Yhdysvalloissa tapahtuneesta kouluammuskelusta. Tätä tragediaa Uusikylä käyttää esimerkkinä pelkäämänsä yhteiskuntajärjestelmän vaaroista.

Uusikylän asenne yksilöllisyydestä tunnettua amerikkalaista yhteiskuntaa kohtaan pilkottaa jo artikkelin toisessa kappaleessa. Hän arvioi amerikkalaisten kouluampujien mielipuolisuuden syyksi välinpitämättömiä vanhempia. Varmaa tietoa kirjoittajalla ei ole. "Kenties vanhemmat ovat luoneet uraa tai ehkä heidän on ollut pakko tehdä monta työtä ansaitakseen lapsilleen leivän tai tulevia kymmenien tuhansien yliopistomaksuja." Uusikylä haluaa näin sanoa, että vanhempien välinpitämättömyys juontaa yhteiskunnan karuihin arvoihin.

Kirjoittaja luettelee Yhdysvaltojen sosiaalisia epäkohtia ja väittää Suomen olevan samalla tiellä. Kirjoittaja aistii joka paikassa raakaa kilpailua ja armotonta kannattavuus- ja tehokkuusajattelua. Itse erotan kuitenkin suuria perustavanlaatuisia eroja Suomen ja Uusikylän halveksiman Yhdysvaltojen kulttuureissa. Suomessa pitkään vallinneen yhtenäiskulttuurin takia pienetkin yhteiskunnalliset muutokset sekä arvojen poikkeaminen valtavirrasta koetaan vallankumouksellisiksi.

Uusikylä kannattaa selvästi pohjoismaista hyvinvointivaltioideologiaa. Hän pitää 1990-luvun alussa alkanutta hyvinvointivaltion rappeutumista, julkisten palveluiden vähenemistä, tietoisena arvovalintana. Uusikylä ei kuitenkaan huomioi, että Suomen valtionjohto on 90-luvun laman jälkeen joutunut miettimään tarkasti, mihin rahat riittävät. Velkaantuneella valtiolla ei enää yksinkertaisesti ole varaa ottaa lempeän äidin roolia.

Uusikylä sekoittaa valtion ja yhteiskunnan keskenään. Hän väittää, että toisesta ihmisestä välittämisestä ja heikoista huolehtimisesta olisi tullut kielteiseksi koettua "holhoamista". Tällöin täytyisi puhua "holhousyhteiskunnasta", mitä en ole koskaan havainnut. Uskaltaisin väittää, että yhteiskunnassa arvostetaan edelleen vapaaehtoistyötä ja välittämistä. Ihmisen empaattisuus vain korostuu entisestään, kun lähimmäisenvastuuta ei voi täysin ulkoistaa. Ihmiset eivät koe mielekkääksi, että valtionjohto päättää moraaliin vedoten yhä enemmän heidän puolestaan. Siitä juontaa sana "holhousvaltio".

Menestyminen on Uusikylän mielestä yliarvostettua ja kilpailu kirjaimellisesti taistelua, "muiden lyömistä". Uusikylä leimaa menestyjiä narsisteiksi ja kutsuu heitä myös koneaivoiksi. Tekstin tyrkyttämän menestyjäkuvan mukaan vain raha ratkaisee, ja kaikki muu ollaan valmiita uhraamaan ohikiitävän onnen saavuttamiseksi. Rivien välistä teksti syyllistää menestyjiä muiden pahoinvoinnista. Uusikylä tuo esille menestyjien varjoon jäävät alisuoriutujat, joille elämä ei voi tarjota mitään.

Ratkaisuksi Uusikylä ehdottaa lasten suojelemista kilpailulta. Tämä tulisi olla hänen mukaansa lasten vanhempien ja opettajien tehtävä. Olisi vaikea uskoa, että jotkut vanhemmat näkisivät parhaaksi opettaa lapsilleen pienestä pitäen kilpailua veren maku suussa. Siihen nähden Uusikylä ei ehdota mitään oikeasti uutta ja konkreettista. Kirjoittajan omat ideat eivät lopulta eroa siitä "sisällöttömästä sanahelinästä", jota Yhdysvaltain presidentin kriisipuheet hänen mielestään ovat.

Nyky-Suomessa menestyminen on jo ennestäänkin aliarvostettua, ja menestyjiä syyllistetään laajoilla yleistyksillä. Uusikylän kirjoitus on tästä hyvä esimerkki. Suomessa ei esimerkiksi ole nimeksikään "eliittikouluja". Ylipäätään yksityisille kouluvaihtoehdoille ei hyvinvointivaltiossamme ole edes tilaa. Jos menestymisestä tehdään yhdentekevää tai jopa halveksittavaa, harvat ja viimeiset menestyjät saattavat jopa puolustusreaktionaan muuttua narsisteiksi.

Uusikylä haluaisi kieltää kilpailun kouluissa. Tarkemmin hän ei tätä käsittele, mutta käytännössä se tarkoittaisi oppilaiden lyömistä samaan muottiin. Jos oppilaiden välinen kilpailu minimoitaisiin, myös oppilaissa ilmenevät erot tulisi piilottaa. Saisikohan oppilaiden osaamistakaan enää mitata vertailukelpoisella asteikolla, ylioppilaskirjoituksista puhumattakaan? Potentiaalisia hyviä oppilaita tuskin enää kannustettaisiin yrittämään parastaan, sillä se olisi, mikä pahinta, haitaksi heikoimpien oppilaiden itsetunnolle.

Varsinkin peruskoulussa jo pelkästään nykyinenkin tasapäistäminen aiheuttaa ongelmia. Lahjakkaat, oppimishaluttomat sekä oppimisvaikeuksista kärsivät pannaan samoihin luokkaryhmiin. Lahjakkaat oppijat kärsivät haasteettomuudesta ja hitaasta etenemisvauhdista, kun taas heikoimpien itsetunto murenee osaamattomuuden häpeästä ja paineista. Järjestelmä ei palvele ketään paitsi kiusaajia, jotka saavat tykinruokaa opiskeluun motivoituneista oppilaista.

Kaksi vuotta sitten Jokelassa tapahtuneen kouluammuskelun takana ollut henkilö oli keskivertoa parempi oppilas, joka kärsi koulun haasteettomuudesta. Hän oli alakoulusta asti koulukiusattu. Jos Suomessa olisi ollut tarpeeksi vapaa ja yksilöllinen koulujärjestelmä, tätäkään tragediaa ei olisi tapahtunut.

Uusikylä ei ota huomioon, että myös tasapäistäminen ja holhoaminen voivat aiheuttaa masentumista ja turhautumista. Kirjoittajalla on suurempi halu ottaa kantaa läntistä yksilöllistä järjestelmää vastaan kuin ajatella asioita monipuolisemmin ja syvällisemmin. Tuntemamme hyvinvointivaltion jäänne on kallis ja tehoton. Sen jos minkä ylläpitäminen vaatisi parhaansa yrittämistä, kovaa työtä sekä ennen kaikkea menestystä.

Liite:

Koulutappajat

Kari Uusikylä
Opettaja-lehti 18-19 7.5.1999

Lukiolaiset Eric Harris ja Dylan Klebold teurastivat koulussaan Adolf Hitlerin 110-vuotissyntymäpäivän kunniaksi opettajia ja tovereitaan. Pojat muodostivat omalta osaltaan tukevan lenkin siihen amerikkalaisnuorten ketjuun, joka on menneinä vuosina kylvänyt kouluissaan kuolemaa. Pojat nauroivat murhatessaan ja ampuivat lopuksi itsensä.
On turha kysyä olivatko pojat mielipuolia. Kyllä he olivat. Taas löytyy niitä, joilla on selitys tähänkin tapaukseen. Yksi suosituimmista on se, että pojat ovat vapaan kasvatuksen ja kaiken sallivan kasvatusideologian tuotteita. Voi todella olla, että kyse on heitteille jätetyistä välinpitämättömien vanhempien lapsista. Kenties vanhemmat ovat luoneet uraa tai ehkä heidän on ollut pakko tehdä monta työtä ansaitakseen lapsilleen leivän tai tulevia kymmenien tuhansien yliopistomaksuja.
Yksi vakioneuvo on kurin korostaminen. Jos pojat olisivat saaneet kunnolla selkään, ei tätäkään olisi tapahtunut. Tosiasia on kuitenkin se, että lapsimurhaajat ovat useimmiten itse pahoinpideltyjä, sekä henkisesti että fyysisesti.
Edustava esimerkki amerikkalaisesta reagointitavasta on tragedian kohteeksi joutuneen koulun lääke: tiukennetaan turvatoimia ja kielletään murhaajapoikien takkimafian käyttämät pitkät mustat takit. Tämä on sinänsä oikein, mutta: Takitko olivat syyllisiä murhiin? Pitäisikö amerikkalaisiin kouluihin tuoda nykyisten aseistettujen vartioiden lisäksi armeijan yksikköjä varmistamaan turvallisuutta?
Tällaista tragediaa seuraava presidentin puhe on aina samansisältöinen: "Kyllä meidän nyt täytyy ryhtyä kitkemään väkivaltaa nuorison keskuudesta". Sanahelinää vailla mitään sisältöä.
Se paha mitä tapahtuu kodin seinien sisällä heijastaa voimakkaasti myös yhteiskunnan pahoinvointia. Amerikkalaisten mielihokema on "We're number one" – olemme parhaita. Niinpä niin. Yhdysvallat on läntisten teollisuusmaiden joukossa listaykkönen mm. seuraavilla aloilla: aseiden määrä, murhat, kuolemanrangaistukset, kodittomat, lapsikuolleisuus, avioerot, vangit, kodittomat, köyhät, epätasainen tulonjako, jätteet. "The last one" Yhdysvallat on ollut julkiseen koulutukseen käytetyn rahan määrässä.
Suomesta on kymmenessä vuodessa tullut pikku Yhdysvallat. Raha ratkaisee. Kaikkialla kilpaillaan tehokkuudesta, näkyvyydestä, kuuluisuudesta. Sinun on oltava paras, you know, lyötävä muut, toteutettava "American dream", you know. Toisesta ihmisestä välittäminen ja heikoista huolehtiminen on muuttunut meilläkin "holhoukseksi". Esimerkiksi mielisairaat ja kuolevat vanhukset ovat lähinnä menoeriä ja ongelmajätteitä.
Yhä useampi ihminen voi taloudellisen vaurauden keskellä huonosti. Menestyjät kärsivät narsistisesta häiriöstä. Opintomenestys, raha, kunnia, julkisuus ja maine tuovat onnen vian ohikiitäväksi hetkeksi. Pian on kohdattava tyhjyys ja pakottauduttava uuteen kilpailuun, muiden lyömiseen. Luuserit luopuvat kaikesta, koska he kokevat ettei elämä kuitenkaan voi tarjota heille mitään He eivät osaa, he eivät kelpaa, he ovat sosiaaliturvatunnus ja menoerä.
Kasvatus, ihmisestä välittäminen ja lasten henkinen suojeleminen yksioikoisten, kilpailuvimmaisen koneaivovisionäärien harhakuvilta on opettajien ja kasvattajien asia. Isot pojat kilpailkoot, puukottakoot toisiaan selkään, tapelkoot optioista, vallasta ja siitä kuka on suurin.
Kodeissa ja koulussa tarvitaan rakkautta, rajoja ja ihmisen kunnioittamista. Yhdessä elämisen, opiskelun taidon ja työnteon oppimisen rinnalla muu on toisarvoista.

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitoksen professori.

Kirjoittamani vastine