Itävaltalainen koulukunta ei ole ideologia

David Humen giljotiini on tunnettu tieteenfilosofinen periaate, jonka mukaan faktoista ei voi johtaa moraalisääntöjä. Toisin sanoen todellisuudella ei ole moraalinäkemyksiä. Moraalinäkemykset ovat olemassa ainoastaan ihmisen mielessä ja vaikuttavat ihmisen toiminnan kautta. Vaikka saman ideologian omaavia ihmisiä olisi miljoonia, jokaisella ihmisellä on silti oma henkilökohtainen moraalinsa. Yksilö tekee valinnat viime kädessä oman harkintansa perusteella käyttäen omia aivojaan. Ihmisen toimintaa tutkiva taloustiede onkin ollut erikoisen kysymyksen äärellä:  Tuleeko taloustieteen pyrkiä arvovapaaseen selittämiseen vai ottaa myös kantaa normatiivisesti?

Tiede antaa vain menetelmät, ei päämääriä. Päämäärät tulevat ulkoa päin ihmisiltä. Siitä huolimatta, että valtavirran koulukirjoissa taloustieteestä annetaan kuva valtionjohdon välineenä ja mm. nimetään tuloerojen tasaaminen taloustieteen periaatteeksi, ainakin itävaltalainen taloustiede pyrkii noudattamaan arvovapaata lähestymistapaa. Tiede ei ota kantaa päämääriin, vaan keinojen paremmuuteen ennalta annettujen päämäärien kannalta. Arvovapaalta taloustieteilijältä voidaan kysyä taloudellisen vapauden tai tehokkuuden kaltaisten päämäärien sijaan, mikä olisi paras tapa tasata tuloeroja.

Vielä karkeampi mahdollinen kysymys olisi, miten kansantalous saataisiin lamaannutettua. Vastaus saattaisi olla monimutkainen prosessiketju julkisen sektorin koon sekä sekavan virheinformaatiota kylvävän sääntelyn lisäämisestä alkaen. Laillisuusperiaatteen ja ennustettavan lainsäädännön turmeleminen sekä kauaskantoisten suunnitelmien tekeminen mahdottomaksi lyhentäisi tuotantoketjuja ja tekisi taloudesta tehottoman. Koska talous on ihmisen toimintaa, tulee myös nähdä poliittisten instituutioiden inhimillinen luonne osana taloutta. Jos taloustiede voi selittää, miten ihmiset rikastuvat ja kansantalous kasvaa, se voi myös analysoida tekijöitä, jotka johtavat virheellisen informaation käyttöönottoon ja köyhtymiseen.

Taloustieteessä on ollut tapana pitää päämäärinä yleisesti hyväksyttyjä tavoitteita talouden kasvusta. Lisäksi päämääriksi on otettu myös oikeudenmukainen tulonjako ja etujen jakautuminen kansanryhmien kesken. Nämä päämäärät voivat helposti olla ristiriidassa toisensa kanssa. Talouskasvu vaatii resurssien tehokasta kohdentumista voittojen ja tappioiden järjestelmässä. Esim. tappioiden inhimillisen haitan minimoiminen valtiollisesti on ristiriidassa talouskasvun maksimoimisen kanssa. Näiden erilaisten päämäärien asettaminen järjestykseen omilla painoarvoillaan on moraalinen ja poliittinen kysymys, ei taloustieteellinen. Taloustiede soveltuu erilaisten vapaiden ja rajoitettujenkin järjestelmien tutkimiseen. On arvovapaan tieteen vastaista kutsua tiettyjä moraalinäkemyksiä taloustieteen "periaatteiksi".

Liberalismi ja itävaltalainen taloustiede

Itävaltalainen koulukunta on saanut viime aikoina näkyvyyttä liberaalien vapaan markkinatalouden kannattajien, kuten talousguru Peter Schiffin ja republikaanien presidenttikandidaatin Ron Paulin ansiosta. Kirjoitetut kirjat, tutkimustulokset ja teoriat eivät kuitenkaan ole sisällöltään riippuvaisia myöhemmistä ihailijoistaan. Tieteen arvovapautta ei myöskään lisää itsessään se, edustaako tutkija liberalismia, valtiojohtoisuutta vai näiden epämääräistä välimuotoa. Rehellinen tutkimus tarvitsee ainoastaan moraalikannanotoista pidättäytymistä ja asioiden selittämistä ilman moraaliarvoihin vetoamista.

Yksi itävaltalaisen taloustieteen imago-ongelmista on sen rinnastaminen libertaariin aatteeseen. Tämä johtuu siitä, että monet yövartijavaltiomallin kannattajat perustelevat talousnäkemyksiään itävaltalaisella koulukunnalla. Itävaltalainen koulukunta yksinkertaisesti tarjoaa kattavimmat selitykset asioille, joita muut koulukunnat eivät ole huomioineet riittävästi. Tässä tilanteessa huomioiminen ei tarkoita tutkijan moraalista huolta ongelmista, vaan tekijöiden, esim. voittojen ja tappioiden roolin ymmärtämistä kokonaisuuden kannalta.

Itävaltalainen teoria korostaa taloudellisen todellisuuden ja markkinoiden monimutkaisuutta juurta jaksaen, tietoteorioista lähtien. Tulevaisuus on epävarmaa, ja ihmisen tietämys on rajallista. Vapaa yrittäjyys, vastuu sekä voitot ja tappiot saavat aikaan ainutlaatuiset olosuhteet. Yrittäjistä koostuvat markkinat selkeyttävät rajallista tietämystä tulevaisuudesta. Tieto kulkee mm. kulutusvalinnoista ja tuotantomahdollisuuksista hintoihin spontaanisti ilman kallista keskusjohtoista seurantabyrokratiaa. Tätä vasten erilainen valtiollinen suunnittelu nähdään pikemminkin uhkarohkeana hajautuneen järjestyksen uhmaamisena kuin nöyryytenä hienosäikeistä yhteiskunnan työnjakoa kohtaan.

Itävaltalainen koulukunta ei ota moraalisesti kantaa esim. suunnitelmataloutta vastaan, vaikka analyysi sattuisikin löytämään siitä valtavirran taloustiedettä enemmän kitkaa suhteessa markkinatalouteen. Päämäärästä riippuen suunnitelmatalous ja valtiojohtoisuus voivat olla markkinoita parempia välineitä, mikäli hyvinvoinnin sijaan tavoitellaan ensisijaisesti tasaista tulonjakoa tai talouskasvun tuhoamista.

Yhtä lailla on olemassa äärimmäisen vapaan yhteiskunnan kannattajia, jotka eivät jaa itävaltalaisen koulukunnan taloustieteellisiä näkemyksiä. Tämä jos mikä osoittaa, että selittävät teoriat voivat olla ideologioista riippumattomia. Lisäksi historiassa on myös  esimerkkejä “itävaltalaisista”, jotka eivät ole kovinkaan liberaaleja. Ennen kaikkea olisi epärehellistä tuomita koulukunta sen kannattajien perusteella perehtymättä varsinaiseen sisältöön.