Niin kutsuttu valelääkärikohu on päätynyt poliittiseksi keppihevoseksi. On jopa esitetty, että peruspalveluministeri Maria Guzenina-richardsonin täytyisi erota virastaan. Hieman syvällisemmässä mielessä syntipukiksi on taas joutunut "uusliberalismi". Viikonloppuna luin ohimennen eräästä iltapäivälehdestä, että vastuullinen olisi Jyrki Kataisen kokoomuksen oikeistosiiven lobbaama uusliberalistinen tilaaja-tuottaja-malli. Ihmiset näyttävät haikailevan aikaa, jolloin valtion byrokraattiset isovelijärjestelmät olivat raskaampia ja palvelut enimmäkseen julkisia. Jälleen keskustelu rajoittuu ahtaaseen arvokehykseen. Rivien välissä kaikki näyttävät allekirjoittavat näkemyksen, että ainut tie pätevälle lääkärille päästä alan tehtäviin on valtion vaatima muodollinen tutkintopaperi.
Tilaaja-tuottaja-malli uusliberalismia, kissat koiria.
Joillekin ihmisille tilaaja-tuottaja-malli edustaa laitaoikeistolaista markkinaliberalismia. Tilaaja-tuottaja-mallissa valtio tarjoaa lähinnä palvelun rahoituksen esim. palvelusetelin muodossa. Tällöin asiakas voi valita tuottajan julkisen palvelun sijaan myös yksityisiltä markkinoilta. Jos tarkastelemme liberalismia johdonmukaisesti, tilaaja-tuottaja-mallin ja valtion tuottamien palveluiden ero on vähäinen. Jos valtio kaventaa suoraan itse tuottamiaan palveluita antaen tilaa yksityisille markkinoille, se on toki lievästi liberaalimpi tuotantorakenne. Valtio kuitenkin verottaa ihmisiä saman verran yrittääkseen kattaa tarjoamiensa palvelujen kulut.
Tilaaja-tuottaja-mallia puolustetaan usein tehokkuussyistä, mutta se on myös altis hyväksikäytölle. Kyse ei ole siitä, että markkinat olisivat erityisen tehottomat. On jo mahdotonta yhteismitallistaa peruslaatuisia massapalveluja ja hieman hinnakkaampia laatupalveluja. Lisäksi rahoittajan roolissa pysyvä valtio vain saattaa luoda huonot kannustin- ja palkkiojärjestelmät. Jos kuluttajan ei tarvitse maksaa itse täyttä hintaa, preferenssit eivät ratkaise kuin pienen marginaalin osalta. Suomeksi sanottuna liberaalit markkinatalouden kysynnän ja tarjonnan lait eivät täysin päde tilaaja-tuottaja-mallissa.
Todellista laitaoikeistolaista markkinaliberalismia olisi tietenkin malli, jossa valtio ei lähtökohtaisesti takaa palveluja. Täten esim. klassiseen liberalismiin tai ”uusliberalismiin” viittaavaan neoliberalismiin verrattuna tilaaja-tuottaja-malli on varsin sosialidemokraattinen järjestelmä.
Valelääkäreitä tuomitseva valtio aiheuttaa hyvinvointitappioita
Kauan aikaa sitten perheillä oli omat tutut lääkärit, joihin oli pitkät ja luottavaiset suhteet. Vielä jonkin aikaa sitten ei myöskään ollut vastaavia valelääkärikohuja. Ennen ei ollut tilaaja-tuottaja-mallia, vaan lähinnä raskaasti valvottu valtiollinen sektori vailla nykyisen kaltaisia yksityisiä vaihtoehtoja. Tilaaja-tuottaja-mallin lievempi valvonta tosiaan altistaa enemmän erilaisten valelääkäreiden menestymiselle pyrkimyksissään.
Oikea ongelma on se, jos epäpätevät ihmiset pääsevät petoksen avulla vastuuseen tietämättömien potilaiden terveydestä. Liberaalissa yhteiskunnassa ainut rikos tässä olisi väärän todistuksen antaminen työnantajalle tai asiakkaalle omasta ammattitaidosta esim. väärentämällä tai valehtelemalla. Suomessa pätevyyteen tarvitaan muodollinen tutkinto ja todistus. Valtio tulee siis kolmantena osapuolena tilaajan ja tarjoajan väliin omilla pätevyysmääritelmillään. Pätevyys ja tutkinto ovat kuitenkin kaksi eri asiaa, ja voivat vaihdella helpostikin.
Liberaalissa yhteiskunnassa mikään valtion kaltainen voima-auktoriteetti ei tuomitse elinkeinoharjoittajia valheellisiksi. Jos lääkärikeskuksia ja asiakkaita aidosti kiinnostaa lääkärien pätevyys, tiedon tarvetta täyttämään syntyisi markkinoilla sertifikaatteja. Tätä on tapahtunut jo nykyään esim. organisaatiojohtamisessa. Todistuksesta vastaava, markkinoilla luotettavaksi valikoitunut firma tarkastaa ja arvioi kohteensa tiettyjen kriteereiden mukaan. Myös valelääkäri voisi saada sertifikaatin tai yksityiskohtaisemman arvion kyvyistä, joiden pohjalta hänellä olisi valmius toimia tietyissä tehtävissä.
Sertifikaattijärjestelmä herättää varmasti lukijalle monia kysymyksiä sen luotettavuudesta, mikä on aivan normaalia valtiouskoivaisen kulttuurimme kasvatille. Kuka tahansa voi perustaa markkinoilla sertifikaattiyrityksen, mutta kenenkään ei ole pakko luottaa minkään firman sertifikaatteihin. Luotettavat sertifikaattiyritykset yksinkertaisesti valikoituvat yleisimmin hyväksytyiksi. Varsinkin nykyisessä tietoyhteiskunnassa yrityksen täytyy pitää erityistä huolta maineestaan, joten sillä ei ole varaa ottaa vastaan lahjuksia. Yksikin lahjusskandaali voi viedä firmalta uskottavuuden ja ohjata asiakkaat sekä arvostuksen kilpailijoille. Valtiolla ei ole käytännössä kilpailijoita rajojensa sisällä. Suurempi kysymys koskeekin sitä, miten tämä luonnollinen vastuun ja kilpailun mekanismi toteutuu valtiollisissa järjestelmissä, joilla on aina suhteellinen monopoli omalla alueellaan.
Myös varainhoito on vakava asia. Sekä liikkeenjohtaminen. Puhumattakaan valtioiden ja valtiollisten elinten johtamisesta, joilla aiheutetaan sotia ja maailmanlaajuisia finanssikriisejä. Pitäisikö näilläkin aloilla vaatia muodollista tutkintoa mm. kauppatieteistä, valtiotieteistä ja oikeustieteistä.
"Valelääkärit" yleensä ovat tienneet oman osaamisensa rajat ja turvautuneet osaavampien lääkärien apuun kun oman ammattitaidon rajat ovat tulleet vastaan.
VastaaPoistaVähemmän ideologisesta näkökulmasta katsottuna ongelma ei ole siinä, että lääkäreiltä ja eräiltä muilta spesialisteilta vaaditaan tietty tutkinto, vaan siinä että Suomessa hyvin moneen työhön ja toimeen vaaditaan jokin tietty tutkinto, kurssi tai lupa.
Jopa niinkin suhteellisen matalan osaamistason työ kuin tavallinen henkilökuljetus on vain sertifikoitujen taksikuljettajien käsissä.
Ravintolanpitäjällä pitäisi olla alan tutkinto, mikäli haluaa ravintolaansa kaljahanan. Vuorossa pitäisi aina olla sellainen työntekijä, jolla on muodollinen koulutus. Muuten ei kaljaa oikeastaan saisi myydä.
Mutta mitä "oikeaa" ammattitaitoa kaljan kaataminen muka vaatii?
Hyvä esimerkki on myös kuorma-autokortin tutkintovaatimuksien hilaaminen ylöspäin muutama vuosi sitten.
Adam Smith oli oikeassa väittäessään, että eri ammattikuntien edustajat pyrkivät ensisijaisesti turvaamaan oman etunsa ja estämään vapaan kilpailun.
Sertifikaattijärjestelmä aiheuttaisi helposti markkina- ja osaamisvääristymiä, mikäli sertifikaatteja myöntävä teho pyrkisi markkinaliberalismin ajatusten mukaisesti voittojen maksimointiin. Järjestelmä mukautuisi helposti siihen suuntaan, etteivät sertifikaatit päätyisi pätevimmille, vaan sertifiointiyrityksen tuloksen kannalta tuottavimmille hakijoille.
VastaaPoistaSiksi tarvitaan valtion pienentämistä, jotta ei syntyisi eturyhmäpolitikointia. Luulisi, että vasemmistolaisetkin ymmärtäisivät tämän. Heitä varmasti huolestuttaa se, että kovimmat välistävetäjät ovat usein kykenevää eliittiä, eivätkä pyramidin pohjaa. Joku ammattiliitto saattaa saada verovähennysoikeuden ja pienen lisän normaaleihin palkankorotuksiin, mutta sosialistiset pankkiirit kääntävät veronmaksajilta miljardeja.
VastaaPoistaValekommentoija nähtävästi kirjoittaa valemarkkinataloudesta. Markkinatalouden logiikka kaipaa nähtävästi selväjärkisempää tarkastelua kuin uusliberalismin lopun ajan ennustajat.
VastaaPoistaLuitko oikeasti tekstini? Siinä juuri selitin, mikä on markkinaliberalismin logiikkaa: sertifikaattifirma maksimoi voittojaan olemalla luotettava taho. Jos se jää kiinni epäpätevien suosimisesta ja kriteerivääristymistä, firma menettää uskottavuutensa ja tulonsa. Firman sertifikaateilla on arvoa niin kauan kuin firma on luotettava.
Mistä keksit oman määritelmäsi "markkinaliberalismin ajatuksista"?
Kovin on taas uskonnollista paatosta tämä blogikirjoitus - mutta niinhän se on, että taloustieteellinen on nykyajan teologinen.
VastaaPoistaOlen osittain samaa mieltä kanssasi, anonyymi. Valtavirtataloustiede perustuu hyvin reikäiselle ja epäselvälle metodologialle, että joitain asioita on täytynyt väistämättäkin täyttää uskomuksilla. Se ei kuitenkaan tarkoita, että taloustiede olisi pakosti yhtä kuin valtavirta ;)
VastaaPoista