Egoismi on parasta yhteistyötä

Professori Frans de Waalin uutisoidaan iltalehdessä tyrmäävän Wahlroosin väitteet ihmisestä omaa etua tavoittelevana olentona. De Waal korostaa sitä, että ihmisen kaltaiset edistyneet eläimet ovat moraalisia ja yhteistyökykyisiä. Koska joku voi oikeasti luulla tätä päteväksi näpäytykseksi vapaata markkinataloutta ja sen puitteissa mahdollista kilpailullista taloutta vastaan, asiasta tulisi keskustella de Waalia pidemmälle.

Kapitalistinen markkinatalous on järjestelmä, jossa ihmiset vaihtavat vapaasti omaisuuttaan ja kykyjään. Valtion kaltaisen kolmannen persoonan antamien käskyjen sijaan toimijat sopivat keskenään yhteistyösopimuksia. Ketään ei pakoteta. Vaihdanta tapahtuu, kun molemmat osapuolet kokevat hyötyvänsä vaihdosta.

Markkinataloudessa yhteistyö ja oman edun tavoitteleminen eivät ole mitenkään ristiriidassa. Päin vastoin markkinatalous on vapaata yhteistyötä. Taloustieteen perusteisiin kuuluva suhteellisen edun periaate opettaa, että markkinoilla tehokkain tapa ajaa omaa etuaan on erikoistua ja täydentää omia puutteita vaihtamalla muiden kanssa.

Kaikki ihmisen vapaa toiminta on egoismia siinä mielessä, että se ei perustu uhraamiseen. Altruistismia arvostavat ihmiset pitävät uhrautumista hyveenä. Uhraus on yksisuuntaista, sillä uhrautuva osapuoli ei saa mitään vastikkeeksi. Vapaasti toimiva ihminen valitsee kuitenkin vaihtoehdon, joka edistää hänen päämääriään.

Jos egoismi on ihmisen omien henkilökohtaisten mieltymysten tyydyttämistä, miksi ihmisille tulee siitä ensimmäisenä mieleen piittaamattomuus ja ahneus? Jos ihminen haluaa auttaa muita, se on hänen oma mieltymyksensä. Tällöin muita auttamalla hän voi myös tyydyttää omia henkilökohtaisia mielihalujaan.

Mikään poliittinen järjestelmä ei voi muuttaa ihmisen perusluonnetta pyyteellisestä pyyteettömään suuntaan. Markkinakapitalismi on järjestelmä, jossa pyyteellisyys on kanavoitu hyödyllisellä tavalla. Muut järjestelmät jättävät tämän hyödyllisen pyyteellisyyden joko kanavoimatta tai todennäköisemmin kanavoivat aivan väärällä tavalla. Todennäköisesti kilpailullisten markkinoiden vastustajatkin pitävät moraalisempana yhteiskuntaa, jossa yritykset kilpailevat asiakkaista lainsäätäjien ja virkamiesten sijaan.

Lopuksi voisin esittää usein toistamani kysymyksen, johon en ole saanut vastausta tähänkään päivään asti. Jos ihmiset ovat pohjimmiltaan moraalisia ja yhteistyöhakuisia, miksei heidän voida antaa toimia vapaasti tuoden näitä hienoja piirteitään esille kaikessa toiminnassaan? Usein samat ihmiset, jotka korostavat ihmisten olevan "luonnostaan" yhteisöllisiä ja jopa altruistisia, vaativat samaan hengenvetoon yksilöiden vallan kollektivoimista keskitetyille valtion elimille. Millä logiikalla?

Haastan kaikki poikkitieteelliset lukijat tutustumaan ensi kuussa julkaistavaan kirjaan Kapitalismin moraali
Noin 150-sivuinen kokoelmateos sisältää johdonmukaisen annoksen sekä populaareja että akateemisia esseekirjoituksia erilaisilta kirjoittajilta.

Taloustiedemeemit

Netissä on yleistynyt uusi huumorikuvakonsepti, jossa esitetään jokin asia ironisessa sävyssä eri näkökulmista. Taloustiede ei todellakaan ole niin kuiva aihe, etteikö siitäkin irtoaisi huumoria.

Economics- ja Austrian Economics –koosteet ovat minun tekemiäni. Keynesian Economics on poimittu netistä. Lienee tarpeetonta selitellä tässä yhteydessä lukijoille kaikkia kuvavalintoja. Säästetään tulkinnat kommenttiosioon ;)

Vasemmistolaisuus jyrää Suomessa

Perinteiset vasemmistopuolueet ovat menestyneet kehnosti viime vuosien aikana eri vaaleissa. Vastaavasti oikeistolaisiksi mielletyt puolueet, kuten kokoomus ja perussuomalaiset ovat kasvattaneet valtaansa. Ainakin näiden puolueiden suosio on kasvanut. Tarkoittaako tämä sitä, että vasemmistolaisuus on kriisissä, ja Suomesta on kovaa vauhtia tulossa markkinaliberaali yövartijavaltio? Ei todellakaan. Kansalaismielipide ei ole muuttunut. Kukaan ei uskalla kyseenalaistaa hyvinvointivaltiota, ja sen järkeistäminenkin koetaan äärikapitalistiseksi "uusliberalismiksi".

Menestyneet puolueet ovat saaneet kannatusta ainoastaan tulemalla vasemmalle ja luopumalla oikeistolaisuuteen viittaavista sisältöasioista. Suomalainen politiikka on siis edelleen hyvin vasemmistolaista. Vaikka kokoomus voitti eduskuntavaalit, hallitusneuvottelujen jälkeen monet oikeistolaiset kokivat hävinneensä sisältöasioissa.

Ehdottomasti suurin osa poliittisista uutisista liittyy sääntelyn ja valtion menojen lisäämiseen tai niiden painopisteen muuttamiseen. Talouden sääntely on kategorisesti vasemmistolaista, olipa sen harjoittaja kuinka oikeistolaisena pidetystä puolueesta tahansa. Vähässä ovat edes ne aloitteet, jotka tähtäisivät vapaampaan lainsäädäntöön, valtion menojen leikkaamiseen tai yksityistämiseen. Politiikka on edelleen vasemmalle kallellaan, ajatteli siitä itse mitä tahansa.

Sisältöasioissa ei ole pelkästään joustettu vasemmalle, vaan mielipiteitä jakavista arvokysymyksistä on pyritty vaikenemaan kokonaan. Mielikuvamarkkinointi ei enää ole väline, vaan itseistarkoitus. Monet saattavat vieläkin luulla nykykokoomuksen nuorekkaan, kansainvälisen, pinkin pörröisen linjan olevan ihmisten harhauttamista valtion minimoimiseksi. Mitään piilotettavaa ei ole. Kerrankin kaikki on sitä miltä näyttää.

Kukaan ei julistaudu vasemmiston vastavoimaksi. Kokoomuslainen Eurooppa- ja ulkomaankauppaministeri Alexander Stubb linjasi vaali-iltana 5.2. televisiolähetyksessä, ettei jako oikeistoon ja vasemmistoon ole enää aiheellinen. Hänen mukaansa nykyään jako määritellään pikemminkin "globaalisti" ja "lokaalisti" ajattelevien välillä. Kuinka epämääräistä. Ovatko ainoat vaihtoehdot siis hyvinvointivaltion laajentaminen EU-tasolle, "eurokomukointi" ja kansallinen sosiaalidemokratia? Näin oikeista liberaaleista tehdään väliinputoajia, joille ei ole politiikassa tilaa.

Suomalainen oikeistolaisuus on sotien jälkeen ollut olemassaoloaan anteeksi pyytävää ja lyhytkatseista. Se ei ole tarkoituksenmukaisesti ja rohkeasti noussut puolustamaan moraalista aatemaailmaansa, vaan ainoastaan pyrkinyt hidastelemaan räikeintä kollektivismia. Varsinkin sotien jälkeen aatteellisen kollektivismin edistäminen otettiin annettuna. Nyt elämme globaalissa maailmassa, joka ei tunne Neuvostoliittoa. Siltikään edes oikeistolaiset eivät uskalla sanoa, ettei valtio ole ratkaisu suurimpaan osaan ihmisten haasteista. Kaikki vähäinen talouden vapauttaminen on viime vuosina tehty taloudellisten realiteettien paineessa, eikä suinkaan arvovalintojen tai suurempien visioiden pohjalta. On erikoista, ettei edes valtioiden velkakriisit ole herättäneet ihmisiä ajattelemaan asioita uudella tavalla.

Suomessa ei ole vastavoimaa kollektivistiselle vallan ja omaisuuden pakkosiirtämiselle yksilöltä julkishallinnolle. Siispä olosuhteisiin nähden vasemmistolainen kollektivismi elää ja voi äärimmäisen hyvin.

Degrowth perustuu virheelliseen talouskäsitykseen

Degrowth on viime päivinä noussut pinnalle presidenttiehdokas Pekka Haaviston osoittaessa sympatioita tälle liikkeelle sekä myös Zeitgeistille ja Occupy Wallstreetille. Nämä uudet liikkeet eivät käytännössä ole mitään uusia ideoita. Vanhat ideologiat ja tavoitteet kestävästä kehityksestä, kulutusyhteiskunnasta irtautumisesta ja markkinatalouden vastustamisesta vain paketoidaan uudenlaiseen nippuun ja markkinoidaan modernilla nimellä. Samalla jakamisen arvoisia havaintoja ja ideoita hautautuu kaiken pois työntävän aatteellisen fanaattisuuden tähden. Tämä korostuu eniten Degrowth-liikkeessä. Siinä yhdistyy huoli ympäristöstä sekä ideologinen "talouden" vastustaminen. Varsinkin taloustieteiden parissa tällainen kansanliike kuulostaa hälyttävältä.

Liikkeen johtava tutkija ja ideologi Timo Järvensivu kertoi marraskuussa järjestetyssä Aalto Debating Societyn keskustelutilaisuudessa degrowth-liikkeen olevan samaan aikaan arvopohjainen ideologia kuin myös käytännöllinen ympäristöhaasteita pohtiva liike. Sen tarkoituksena on etsiä ratkaisuja kestävän kehityksen edistämiseksi. Kestävän kehityksen nimestä on liikkeessä luovuttu sen takia, että käsite on kokenut inflaation. Talouskasvun vastustamiseen viittaava nimi degrowth, eli "taantuminen", "ei-kasvu" tai "talouden kutistuminen" eivät siis olekaan päämääriä, vaan keinoja olla saastuttamatta ja kuluttamatta luonnonvaroja korjaamattomalle tasolle. Eikö talouskasvua vastustava nimi kuitenkin anna harhaanjohtavan ja kielteisessä mielessä anarkistisen kuvan liikkeestä? Onko sillä kenties tarkoitus haalia ideologisesti kaupallisuutta ja markkinataloutta vastustavia fanaatikkoja?

Degrowthin ideologiaan kuuluu myös hyvinvoinnin lisääminen samaan aikaan kun "elintasoa" madalletaan. Tällainen logiikka on mahdollista ainoastaan hyvin vanhentuneella talousteorialla, jonka mukaan talous on vain määrällinen, materiaalinen ilmiö. Jos talouskasvu tarkoittaa parempia keinoja ja korkeampien päämäärien saavuttamista, ei voi olla korkeampaa hyvinvointia ilman talouskasvua. Talouskasvu on väistämätön ilmiö ihmisen aktiivisuudesta ja kyvystä oppia hyödyntämään ympäröivää maailmaa ja inhimillisiä resursseja. Koska talous ei ole mitään määrällisiä kvantteja, sitä ei voi edes objektiivisesti mitata. Sitä on mahdollistaa yrittää arvioida karkeasti, mikä vaatii vertailukohtia, kuten saman kaltaisia tuotteita. Sen sijaan korkeampaa hyvinvointia voi teoriassa olla ilman suurempaa materiaalista kulutusta, koska talous perustuu laadullisiin yksilökohtaisiin tavoitteisiin ja näiden saavuttamiseen. Väärä johtopäätös olisi, että hyvinvointia voitaisiin lisätä yleisesti ottaen kaiken taloudellisen toiminnan kustannuksella. Varsinkin misesiläinen näkemys on, ettei ole erikseen taloudellista toimintaa. On vain ihmisen toimintaa ja valintoja, joilla on vaihtoehtoiskustannukset. Myös nykyajan valtavirtataloustiedekin mukailee usein tätä käsitystä.

Degrowth-ajattelu perustuu lukuisiin empiirisiin havaintoihin ympäristön kestämättömästä käyttämisestä. Jos tähän sekoitetaan ideologioita, syyttävät sormet kohdistuvat helposti ympäröivää markkinatalousmaailmaa kohtaan. Degrowth-liike tarvitsisi paljon nykyistä enemmän ymmärrystä talouden kausaalisia ilmiöitä kohtaan. Korrelaatiot eivät tosiasiassa kerro siitä, miten talous toimii. Markkinataloutta on helppo syyttää ympäristön pilaamisesta, vaikka ympäristöongelmat koskevat lähinnä maita, joissa markkinataloudelle tärkeitä instituutioita ei juuri ole. Jos omistat itse maa-alueen, pyrit saamaan siitä kestävää tuottoa verrattuna siihen, että olet parille jatkokaudelle pyrkivä poliitikko lupaamassa lähiajoiksi kestämättömästi tuotettuja etuja. Tällaisen taloustieteellisen päättelyn universaalisuudesta kertoo se, miten Suomenkin päivänpolitiikassa ihmisille luvataan jatkokauden toivossa kestämättömiä sosiaalietuuksia valtion velkataakasta välittämättä.

Degrowth-liike ei suoraan ota kantaa politiikkaan, mutta monet ehdotuksista vaatisivat käytännössä todella ankaraa valtion sääntelyä. Liikkeen ideologinen niputtaminen talouden vastustajiin haittaa rakentavaa keskustelua ympäristöhaasteista mm. markkinatalouden keinoin. Yksityisomaisuuden ja hintajärjestelmän etuja ympäristön kannalta tulisi kyllä tutkia paljon enemmän. Markkinatalouden prosessit ja omistusoikeuden instituutio sovittavat luultua paremmin ihmisten toimintaa niukkuudessa. Markkinoilla ihmisillä on kannustimet etsiä ja soveltaa vaihtoehtoisia resursseja. Valtioiden välinen luonnonvaroja koskeva valtapolitiikka lähinnä haittaa tätä mekanismia. Joskus ympäristöliikkeillä on tapana ehdottuu päästörajoituksia vastaukseksi luonnonvarojen loppumista vastaan. Kyseessä on kuitenkin kaksi eri asiaa. Hintajärjestelmä reagoi paljon nopeammin niukkuuteen. Hyödyntämiskelpoisten resurssien hyödyntämättä jättämiselläkin on turhia vaihtoehtoiskustannuksia.

Degrowthin strategia muistuttaa kaksiteräistä miekkaa. Siitä ei ole ideologisen aspektinsa vuoksi vakavasti otettavaksi tieteelliseksi seuraksi, eikä sen tieteellisyys varsinkaan talousteorioiden osalta ole ollut vakuuttavaa. Liike kuitenkin näyttää houkuttelevalta ideologiselta seuralta ja potentiaaliselta yhteistyökumppanilta valtiojohtoisille ryhmille. Liikkeessä sekoittuu yleisesti hyväksyttävä kestävä kehitys, henkilökohtainen pyrkimys ottaa enemmän irti vähemmästä, tieteellinen harha talouskasvusta ainoastaan materiaalisena ilmiönä sekä ideologisesti sujautettu mahdollisuus rajoittaa ihmisten toimintaa ideologian, eikä enää kestävän kehityksen nimissä. Liike on joistain mahdollisesti hyvistäkin näkökulmistaan huolimatta liian epäselvä ansaitakseen yksilönvapautta tai ylipäätään ihmisten hyvinvoinnin lisäämistä arvostavien ihmisten sympatioita.

Täytyy kuitenkin liberaalina lisätä tähän, etten myöskään pidä valtion tärkeänä tehtävänä talouskasvun maksimointia, koska ensinnäkin sen pitäisi olla ihmisten oma valinta, ja toisekseen käsitys valtion ja yksilöiden tavoista edistää talouden kehitystä on tapana poiketa. Jos valtio päättää toteuttaa kalliin hankkeen poliittisella päätöksellä ilman markkinoiden kysynnän ja tarjonnan toteutumista, ei voida tietää hankkeen todellista taloudellista hyötyä. Arvo kuitenkin kirjataan bruttokansantuotteeseen. Koska bruttokansantuote ja tuloerojen tasaisuus ovat huonoja mittareita subjektiivisille laadullisille ilmiöille, niiden käyttäminen päätöksenteossa yksilöiden vapaan valinnan sijaan ei takaa inhimillisen talouskasvun kannalta luotettavaa informaatiota. Talouskasvu on kuitenkin pohjimmiltaan inhimillistä.